Musteenkantaja: luku 42

Luku 42: Pyyntöni

Silmissä ei ole enää valkuaista. Musta keskusta on syönyt kaiken, vaatinut tilan itselleen. Aluset ovat nihkeät ja täynnä haaleita pisteitä, aivan kuin iho huutaisi sairauttaan. Todellisuudessa huono ilma ja ikä ovat vain kuluttaneet silmienaluset haluamikseen.

Anat ei voi katsoa mustasilmäistä, kuihtunutta naista ajattelematta, että tämän läsnäolosta on maksettu Beckan hengellä. Ajatus Beckasta kuolleena ei ole vielä täysin tehnyt kotiaan häneen. Tärkeimmän ihmisen menettäminen ei koskaan ole asia, jonka sisäistää yhdeltä istumalta. Anat kykenee yhä tuntemaan, miltä menetys oli tuntunut, kun kyyneleet olivat poistuneet hänestä vieden olennaisuuksia mennessään.

Nadiha seisoo aivan Anatin vierellä tietäen sisarensa olevan edellisen yön tapahtumista vereslihalla. Anat ei osoita ulkoisia merkkejä kärsimyksestä. Hän toimii juuri, kuten Nadiha pelkääkin – paeten, piilottaen kaiken vahvuuden taakse. Kauniit kasvot ja punaiset huulet voivat peittää paljon.

Sisarukset ja Lintujen kaappaama entinen Musteenkantaja ovat syvällä maan alla, korvansa menettäneen miehen kellarissa. Linnut eivät voi Beckan paljastuttua enää koskaan kokoontua Hartin perheen suureen taloon. Ei ole mitään takeita, etteivät Varikset päätä yllättäen tuhota kaikkea Harteihin liittyvää.

Linnut ovat lentäneet sellaiselle oksalle, jolle ovat mahtuneet. Sellaiselle, joka tarjoaa yön tullen suojaa. Anat on ainoa jäljellä oleva johtaja, eikä hän ole päässyt selvyyteen siitä, kuinka moni on selvinnyt. Hän on näyttänyt kasvojaan auringonhuipun aikaan kuohuvassa Ietassa. Nadiha ei osaa kuvitella tuskaa, joka on seurannut Varisten kuulusteluista. Anatin on täytynyt käyttää koko vahvuutensa kirjo selvitäkseen kuulusteluista ja selonteoista. Anat on kertonut vain sen, että Ietan turvallisuustoimet tulevat jatkossa olemaan aivan eri luokkaa. Jokainen Ietan kultaisella oksalla lepäävä laululintu joutuu vastedes tekemään tarkkaa selontekoa tekemisistään. Nadiha tietää sisarensa hajoavan ennemmin tai myöhemmin. Yhdelläkään linnulla ei ole niin kestäviä siipiä. Jokainen sulka putoaa joskus.

Kellarin kostea ilma painostaa ja saa hengitystiet tuntumaan tahmeilta. Osa ryhmästä on kokoontunut ylempään kerrokseen oikomaan siipiään. Anat ja Nadiha seisovat vangitun Musteenkantajan edessä ajatellen tarkalleen samoja seikkoja. Mustasilmäinen nainen on tuskin todellisuuden halutummalla puolella. Tämän olemus kävelee ohuella rantaviivalla, miltei sumun luona. Fyysinen kunto kestäisi, mutta kokomustista silmistä ei näe, mihin katse on keskittynyt. Se tuntuu olevan vuosisatojen takana.

”Tiedätkö sinä, kuka sinä olet?” Anat aloittaa. Nadihaa kylmää Anatin kuulusteluääni. Se on tarkoitettu omaan hetkeensä. Beckan kuolemaan rinnastettuna se kuulostaa pelkästään sietämättömältä.

Kun nainen ei reagoi, Nadiha vaihtaa Anatin kanssa katseita.

”Hän ei välttämättä ole enää täällä lainkaan.”

”Meidän on yritettävä.”

Anatin ei tarvitse luetella syitä. Hänen ei ole tarpeellista muistuttaa siitä, ettei Beckan kuolema saanut valua tyhjään. Kumpikin sisaruksista tietää, että nainen heidän edessään on muutakin kuin Beckan hengellään lunastama saavutus. Entinen Musteenkantaja on keino paljastaa paljon. Niin kauan, kun Varikset kuvittelevat heille tuntemattoman ryhmän olevan askeleen edellä, olo on näennäisen hyvä. Ei tarvitse ajatella sitä, että kaikki Linnut ovat lentäneet eri oksille.

Vanhaa Musteenkantajaa ei ole sidottu mitenkään. Hänen kuntonsa ei riittäisi pakenemiseen. Hiukset kieppuvat sotkuisena pehkona pään ympärillä, toinen käpi raapii toista tuskin ymmärtämättä, mihin koskee. Paennut elämä näkyy ihohuokosten tasolla.

”Tiedätkö, missä olet?”

Pää kääntyy kohti puhujaa, mutta sanoja ei tule ulos. Rohtuneet ja arpiset huulet raottuvat. Ele tuo Nadihan mieleen Acanthan. Kiireessään Nadiha ei ole ehtinyt miettiä Acanthan mahdollista kipua lainkaan. Hän ei voi ottaa tätäkin kannettavakseen.

”Mikä tämä on?” Nadiha kysyy helpomman kysymyksen ojentaessaan kätensä naisen eteen. Anat vilkaisee sisartaan sivusilmällä tietäen tämän eleen loukkaavaksi. Naista on kuitenkin kohdeltava kuin painajaisesta herännyttä. Tokkuraista ja yhä omassa päässään vaeltavaa.

”Ase”, kuuluu rohtuneilta huulilta. Ääni muistuttaa yskähdystä. Siinä on jotakin tautista, jota Nadiha miltei kavahtaa. Hän ei uskaltaisi olla naisen seurassa hetkeäkään ilman Anatia, sillä hän kykenee ymmärtämään vain sen, että heidän äitinsä saattaa olla joskus samassa tilassa kuin nähtävästi sairastunut vanha nainen hänen edessään.

”Hyvä on”, Nadiha vastaa kumartuen naisen tasolle. Vanhuksen silmänaluset näyttävät läheltä katsottuna pahemmilta, huonossakin valossa. Kellarin valaistuskaan ei anna armoa.

”Entä nimi? Mikä nimi on?”

Takkuinen pää heiluu puolelta toiselle.

”Eikö nimi ole mikään?”

Voimakkaammin. Puolelta toiselle, aggressiivisemmin. ”Vankila.”

”Korallitalo?”

”Maailma.”

”Minä?”

Hiljaisuus.

”Valo?”

”Valhe.”

”Musteenkantaja?”

Naisen pää valahtaa alas aivan kuin jokin nikamista menisi poikki. Selästä kuuluu pienessä tilassa kaikuva rusahdus, Anat kumartuu oitis alas varmistaakseen, että kallisarvoinen panttivanki on yhä elossa.

Suusta juoksee jälleen ulos liuta äänteitä, joista kumpikaan sisaruksista ei erota varsinaista lausetta. Nadihalta kestää kauemmin ymmärtää, ettei kyseessä ole lause alkuunkaan. Anatin silmien rävähtäessä auki ja hampaiden kiristyessä Nadiha ymmärtää, että kyse on jostakin pahemmasta. Naisen suusta pääsee ulos ainostaan yksi sana, vaarallinen pyyntö: ”Tappakaa.”

Nadihan keho jännittyy oitis. Hengitys tekee sen, mitä sen tällaisissa tilanteissa pitääkin. Jättää itsensä sisälle, pingottuu. Nadiha kääntyy katsomaan sisartaan toivoen, että yksi ainoa katse pelastaa hänet kuulemaltaan. Anat katsoo vain menetettyä Musteenkantajaa. Hänen suuret silmänsä ovat kaksi lautasta, jotka heijastavat naisen kärsimyksen, jolta kaikki ovat ennen tätä sulkeneet silmänsä.

”Tämän ei olisi pitänyt mennä näin”, Anat kuiskaa ja Nadiha näkee, miten itku taistelee jälleen hänen luomiensa takana. Nadiha on jo oppinut tunnistamaan sen.

”Ei niin, mutta emme voi enää muutakaan kuin kuulustella häntä.”

”En puhunut siitä.”

Nadiha vetäytyy itseensä. Kurottaa kehonsa ääriä ja tunnustelee, onko vielä olemassa sellaisena kuin punaisen yön jälkeen. Keho vastaa odotetulla tavalla. Pistelemällä. Jännittyneet raajat tuntuvat vahamaisilta sykkivää sydäntä vasten. Anatin sanat vain kaikuvat ruumiin äärirajoilla. Ymmärrys tekee niistä niin kipeitä. Nadiha ei tahtoisi nähdä hänen sisarensa katuvan suurimpia valintojaan.

”Me teimme jo valintamme”, Nadiha sanoo sydämensä hakatessa vahaisia luita vasten.

”Minä tein. Minä ja Becka.” Anatin tapa lausua Beckan nimi on muuttunut. Siitä on kadonnut lämpö, aivan kuin Beckan ruumiistakin.

”Seiso sen takana. Me olemme tässä yhdessä, ja tämä nainen on mahdollisuutemme tehdä toteen kaikki se, jonka puolesta Becka uhrasi itsensä.”

”Hän ei uhrannut itseään. Minä uhrasin hänet, koska lähdin mukaan. Koska en ikinä, koskaan...”

Anat pudistaa yllättäen päätään. Hän tekee sen ylpeydellä, jollaista Nadiha on nähnyt vain Variksissa. Kenties Anat on perinyt isältään muutakin kuin pituutensa.

”Ei, siitä on turhaa puhua enää tässä vaiheessa. Olet oikeassa, meidän on keskityttävä häneen.” Anat nyökkää naiseen päin. He puhuvat tästä kuin nälkiintyneestä eläimestä.

Entinen Musteenkantaja on olemuksestaan huolimatta täysin tietoinen keskustelusta ympärillään. Hän kumartautuu lähemmäs lattiatasolla olevia sisaruksia havaitessaan heidän puhuvan hänestä. Luonnottomat silmät kiiltävät himmeässä valossa ja saavat kasvot näyttämään posliinisilta.

”Tappakaa minut”, nainen yskäisee, ”teillä on siihen mahdollisuus. Tappakaa.”

”Emme voi”, Nadiha kuiskaa. ”Emme mitenkään.”

Anat ei sano mitään. Miksi hän ei sano mitään?

”Sinä tiedät. Sinä ymmärrät”, nainen sihisee suoraan Anatille. Hänen silmissään ei ole kiintopistettä, mutta Nadiha tietää tämän katsovan suoraan Anatiin. On hirvittävää tajuta voivansa erottaa katseen keskeltä mustuutta.

”Anat, ei”, Nadiha löytää itsensä anomasta, ”emme voi tappaa häntä. Me voimme hyötyä hänestä. Ihmiset tekivät uhrauksia saadakseen entisen Musteenkantajan tänne. Voimme hyödyntää häntä Variksia vasten, Anat, kuunteletko, me voimme –”

”Nadiha.” Yksi ääni riittää hiljentämään. Kun se yhdistyy kasvot halki repivään hymyyn punatuilla huulilla, Nadiha tietää jo. Anat ei aio käyttää Musteenkantajaa tarkoituksiinsa.

”Meillä on kirjoituksia. Hyökkäyksen tarkoitus oli tehdä Varikset tietoiseksi olemassaolostamme. Nyt he tietävät, että meillä on jotakin, jonka heidän mukaansa pitäisi kuulua heille. Tilanne on meidän puolellamme.”

”Mitä me hänen tappamisestamme hyötyisimme?”

Anat vetäytyy. Hiljenee. Hänestä näkee suunnattoman kyseenalaistuksen, joka ikisen siihenastisen elämänvalinnan punnitsemisen. Niistä jokainen on alkanut painaa eri tavalla nyt, kun ne on kasteltu toisten verellä.

”Minun itsekkyyteni johti Beckan kuolemaan ja Lintujen hajaantumiseen. En tiedä, voimmeko koskaan koota ryhmäämme”, Anat sanoo hiljaen kieltäytyen katsomasta sisareensa. ”Minun itsekkyyteni ei riitä pitämään kärsimyksessä ketään sellaista, joka tahtoo kuolla.”

”Kuuntele itseäsi! Hän on ihminen kuten mekin!”

”Ja silti keskustelemme hänestä hänen istuessa edessämme.”

Hymy paljastaa hampaat Anatin ajatellessa omaa itsekkyyttänsä sellaisena, jona hän sen itse näkee. Säälimättömänä. Aivan samanlaisena kuin Varisten omakin. Puolella ei taida olla merkitystä. Punaisuus Anatissa on vain kivulias muistutus epäonnistumisesta.

”Osaatko kertoa minulle, miksi sinä tahdot kuolla?” Anat kysyy entiseltä Musteenkantajalta. ”Rakas pikkusiskoni tässä ei anna minun toteuttaa toivettasi, ellet osaa perustella sitä. Tiedän sen.”

”En anna sinun tappaa häntä siitäkään huolimatta.”

Anat sivuuttaa Nadihan sanat täysin.

Vanhus on painanut kyntensä vasemman ranteen paperinohueen ihoon. Sisarukset erottavat mustuneet suonet ihon alla. Musteenkantajuus on tuhonnut ihmisen niin täysin, ettei tämän keho ole enää muuta kuin musteen ylläpitävää, mädäntyvää lihaa. Ihmisyys on tiivistetty pieneen pakettiin, ettei kenenkään tarvitsisi katsoa siihen suoraan.

”Tällaiseksiko Beckakin olisi ajan kanssa tullut? Hänen kehonsa olisi alkanut kerätä mustetta ja...”

”Becka ei ollut Musteenkantaja. Hän oli tavallinen ihminen.”

”Eikö Lintujen ideologiaan kuulu ajatus siitä, että Musteenkantajatkin ovat vain ihmisiä?”

”Minun olisi pitänyt tehdä tämä yksin. Sinä saat minut kyseenalaistamaan kaikkea.”

”Siksihän sinä minut mukaan halusitkin.”

”Välähdyksiä”, kuuluu vanhan Musteenkantajan suusta. Sisarusten kiivastuva keskustelu vaikenee naisen tieltä. ”Minulla on vain välähdyksiä. En tahdo niitä enää.” Nadihaa pelottaa naisen kyky muodostaa selvää, ymmärrettävää kieltä. Hän olisi miltei toivonut, ettei tämä olisi enää sellaisessa kunnossa, että kykenisi puhumaan. Hänellä ei ollut muunlaisia mielikuvia menetetyistä ihmisistä Korallitalon ylimmässä kerroksessa.

”Ottakaa välähdykseni pois.”

”Puhutko muistoista?”

”Lankakerä. Joku hymyilee.” Naisen kasvoille leviää hymy, joka nostaa huulia ylöspäin paljastaen kuluneet ikenet ja tummuneet hampaat. Tummuneet, mutta ehjät. Ikenissä on mustia pilkkuja, jotka jokainen voi ymmärtää musteeksi. ”Hymy menee pois, näen sormia, nokan, Variksen, mustaa mustaa mustaa...” Hymy valahtaa pois, luikkii lattian kivien väliin. ”Pelkkiä yksittäisiä välähdyksiä. Ei koskaan mitään kokonaista.”

Anat ei ole kääntänyt kertaakaan katsettaan naisesta siinä, missä Nadiha on painanut harmaan päänsä alas ja nieleskellyt kyyneleensä. Vanhuksen vertaaminen äitiin on käynyt mahdottomaksi. Nadiha ei ole koskaan joutunut todistamaan elämän pakenemista näin läheltä. Ei ole kaunista joutua ajattelemaan jokaista hitaasti elämästä luopuvaa atomia. Ei ole kaunista ymmärtää naisen olevan kaikesta huolimatta yhä elossa.

”Uskotko sinä paperitaivaaseen?” Anat kysyy. Nadiha kohottaa päätään silkasta hämmennyksestä. Hän ei tiedä, mihin sisar pyrkii kysymyksellä.

”Sitähän minä palvelen”, vanha nainen hengähtää sellaisella hartaudella, ettei Nadiha osaa enää olla itkemättä. Tilanne riistäytyy hitaasti epätoivoiseksi. ”Varis valitsi minut. Minä olen hänen lapsensa. Sanansaattajansa. Puhtain.” Kuin korostaakseen sanojensa ristiriitaisuutta fyysiseen olemukseensa, hän nostaa jälleen huuliaan paljastaakseen tummuneen suun.

Hymy haihtuu kuitenkin pian uuden välähdyksen löytäessä tiensä naisen tajuntaan.

”Mustaa”, hän sanoo yllättäen, ”mustaa, sisällä, ulkona…” Äänet muistuttavat kuolevan eläimen korahduksia juuri ennen viimeistä hetkeä. ”En ole enää...”

”Et ole enää puhtain”, Anat viimeistelee lauseen. ”Sinun ei tarvitse olla puhtain. Olet vapaa sellaisesta taakasta.”

”En koskaan. Sinä ymmärrät. Sinä tiedät, ettei kukaan koskaan...”

”Meidän äitimme on kuten sinäkin. Isämme kuten ne, jotka jättivät sinut mustuuteen. Minä kyllä tiedän, mistä puhun.”

Nainen sulkee silmänsä väristyksen kulkiessa hänen kehossaan. Se näyttää rajummalta, kun vanhuksesta näkee tämän fyysisen rappeutumisensa tason. Hän ei ole edes vanhin hylätyistä Musteenkantajista.

”Sitten sinä tiedät myös, miksi lopettaa välähdykset.”

Anat nyökkää tavalla, joka on varmempi kuin mikään Nadihan koskaan aiemmin näkemä ele. Anatin varmuus ei muodostu pelkästä arvovaltaisen johtajan olemuksesta. Aito varmuus syntyy surusta. Siitä, ettei Anat tahdo toimia kuten toimii. Hänen moraalinsa ei antaisi satuttaa naista, joka on joutunut kärsimään vuosikausia. Hänen aiemmat toimintaperiaatteensa sotivat sitä vastaan. Beckan kuolema huutaa Anatin korvissa, ettei hän voi. Ja juuri siksi hän tietää toteuttavansa naisen pyynnön. Koska se sattuu. Koska se on oikein.

Anat ei enää kysy, onko nainen varma. Ääni, josta elämä on jo paennut, kertoo tarpeeksi. Jo kuntonsa sekä ikänsä puolesta kuolemaa kurkotteleva nainen kuolisi muutenkin. Se ei ole syy tappaa ketään. Anat tahtoo vain noudattaa käsitystään armosta. Hän tahtoo sallia naiselle sen, jonka Varikset ovat jokaiselta pimeyteen sysätyltä kieltäneet. Joskus todellista rohkeutta on antaa kuolema niille, jotka sen tarvitsevat. Niille, jotka ovat jo kuolleita.

Nadihasta päätös ei ole oikea millään muotoa. Jos nainen heidän edessään olisi heidän äitinsä, hän seisoisi tämän edessä, vaikka äiti olisi ansainnut jokaisen pahan teon. Nadiha tiedostaa pahuuden ja hyvyyden olevan suhteellisia varsinkin punaisen yön jälkeen, mutta ei silti kykene kuvittelemaan itseään tappamassa viatonta. Siksi hän arvostaa Anatin päätöstä saattaa loppuun jotakin sellaista, joka olisi pitänyt päättää vuosia sitten.

”Miten sinä haluat minun tekevän sen?”

Vanhan naisen ilme on lohduton. Pikimustista silmistä näkee, ettei kukaan entisistä Musteenkantajista mieti kuolemaansa niin tarkasti. Jatkuvassa kivussa rämpivälle tärkeintä on päästä pois.

Nadiha osaa vain tuijottaa hiljaisuuteen tuomittuna, kuinka hänen sisarensa vetää veitsen tupestaan. Hänen kätensä eivät tärise, vaikka kivettyneestä ilmeestä näkeekin, että Anatia pelottaa suunnattomasti. Anat vie hopeaveisten entisen Musteenkantajan kurkulle tietäen, että jokainen Linnuista tulee halveksumaan hänen päätöstään toteuttaa naisen toive.

”Oletko valmis?” Anat kysyy, ei naisen vuoksi, vaan itsensä. Helpottaakseen omaa oloaan toimiessaan toisen ihmisen viimeisenä teloittajana. Sellaista kunniaa ei kukaan tahdo osakseen.

”Tapa minut”, nainen lausuu sanojen viiltäessä niitä kuulevia. Ei päästä minut pois tai anna minun lipua paperitaivaalle. Pelkkä toteamus. Anat hiljenee sen edessä. Hiljenee, mutta ei menetä toimintakykyään. Yksi kevyt, mutta paljon vaativa liike päättää toisen ihmisen elämän. Hopeaveitselle purskahtaa mustunutta nestettä. Muste on syrjäyttänyt veren naisen elimistössä.

Vaikka kaikki seikat laskevat sen varaan, että nimensä, minuutensa unohtanut nainen on kuollut jo vuosia sitten sellaisena, kuin hän oli ennen musteenkantajuuttaan, Anatin ja Nadihan on vaikea saada happea. Anat pitelee musteesta tahmeaa veistä kädessään ja kuulee, kuinka nainen romahtaa hänen edessään. Kallo ja luut pitävät ahdistavan teräviä ääniä vielä kuoleman jälkeenkin, kun ne osuvat kovaan lattiaan. Anat on sulkenut silmänsä. Äänet riittävät kertomaan, mitä hän on tehnyt.

Nadiha tahtoisi sanoa, että hänen sisarensa toimi oikein. Olisi kaunis teko lievittää syyllisyyttä kertomalla, ettei ole hätää, että vanha nainen oli kohtalonsa valinnut. Mutta mikä valinta se on silloin, kun ylempi taho päättää hänen puolestaan, että hänen on uhrattava koko elämänsä muille? Musteenkantajuudelle, pienelle hetkelle valossa. Sen jälkeen ikuisessa pimeydessä, musteen tahrimissa unissa. Nadiha ei näe oikeudenmukaisuutta. Hän näkee vain virheitä, joita yksikään kuolema ei sovittaisi.

Lintujen ajatusmaailma alkaa käydä yhä vain selvemmäksi Nadihalle. Ei ole enää ihmekään, että Becka ja Anat yrittivät kaikkensa saadakseen maailman toimimaan omalla tavallaan. Surullinen totuus on, että edes he eivät osanneet kuvitella sellaista Athalaa, jossa kansa tietäisi Musteenkantajista ja riisuisi puhtaustavoitteensa. Rehellinen Athala ei tunnu edes kaukaiselta unelta. Se on konsepti, jota ei kykene edes ajattelemaan.

”Minä en usko enää Valkoiseen Varikseen, jos se tahtoo ihmisten kärsivän näin”, Anat huokaa noustessaan seisomaan. Hän ei käänny katsomaan entisen Musteenkantajan ruumista. Sen aika ei ole vielä.

Nadiha tahtoisi ilmaista samaistumisensa, mutta pelko jää tanssimaan kitalakeen. Valkoisesta Variksesta puhuminen ei koskaan ole täysin mieluista hänelle, sillä Varis yhdistyy automaattisesti äitiin ja suurimpiin pelkoihin. Raskaisiin salaisuuksiin.

”Minä uskon”, Nadiha henkäisee, ”sillä minusta pahuus on vain ihmisissä, jotka eivät ole antaneet Valkoisen Variksen todellisen tahdon välittyä.”

”Kuka tiesi hänen oikean tahtonsa? Määrittelikö hän meille puhtauden, vai keksikö joku ensimmäisistä ihmisistä sen? Ieta Vecasta kenties?”

”Musteenkantaja todistaa, että on olemassa Valkoinen Varis.”

”Musteenkantaja todistaa vain sen, että ihmiset ovat aina osanneet vääntää asioista juuri sellaisia kuin tahtovat. Minä en jaksa enää uskoa absoluuttiseen puhtauteen, jos tämä on se, mitä siitä seuraa.” Anat heilauttaa käsiään merkittävästi. Mustepisarat tipahtelevat lattialle.

Anatin kävellessä kellarin portaat ylös Nadiha jää vielä istumaan paikalleen. Hän tahtoo katsoa paennutta elämää. Olisi mahdotonta kuvitella, että sotkuinen mytty kellarin kivilattialla olisi joskus voinut olla puhtain kaikista. Sen sijaan on helpompaa kuvitella, kuinka samainen olento on kannatellut koko kansan mustetta. Kaiken sen jäljet ovat nähtävissä. Nadiha painaa päänsä polvia vasten. Hän selviäisi kyllä. Hän toivoo vain, että myös loittonevat askeleet jättänyt Anat selviäisi.