Musteenkantaja: luku 9

Luku 9: Valoleikki

Maailmassa on useita totuuksia ja valheita. Niitä on useaa tyyppiä, niin monta, että niiden erottaminen on sama kuin etsisi lasia rikkinäisen jään keskeltä. Kun lasi pistää sormeen, on jo liian myöhäistä.

Inela on kuljetettu Suurvariksen toimesta Korallitalon hänelle varattuun siipeen. Matkalla jokainen teki tilaa, laski päätään alas ja vei käden sydämelleen. Käytävillä ja portailla yksikään valkoisiin puettu ihminen Ietassa ei jättänyt osoittamatta kunnioitustaan. Suurvaris ei pitänyt kättään hänen olkapäällään. Inela todella tunsi itsensä vapaammaksi, kunnioitetummaksi kuin koskaan. Se oli ollut väärällä tavalla huumaavaa.

Hänen oma siipensä on suuri. Iso, valkoinen huone vailla suuria kalusteita kuuluu yksinomaan Inelalle. Se sisältää valkoista lasia olevan parvekkeen, josta näkee kaupungille, mutta jonne kaupunki ei näe. Omanlaistaan yksityisyyttä.

Huone itse on kaunis. Sen päässä on yksi Valkoisen Variksen neljään ilmansuuntaan osoittavista ikkunoista. Suurin ja näyttävin niistä kaikista. Pienet lasinpalat muodostavat yksityiskohtaisen kuvan siipensä levittäneestä Variksesta. Inela ei ole koskaan tuntenut olevansa lähempänä jumalaansa kuin täällä. Ikkuna on kaunis.

Suurvaris ei ole vielä poistunut huoneesta. Inela on jo alkumetreillä ymmärtänyt, ettei tule koskaan pitämään miehestä, mutta juuri nyt hän haluaa pitää tämän lähellään. Suurvaris on niitä miehiä, joita ei voi päästää liian pitkälle talutushihnassa. Silloin he ovat vaarallisimmillaan.

Sitä paitsi Suurvaris on ainoa, joka voi kertoa Inelalle, mitä tarkalleen ottaen tapahtuu. Kaikki Ietassa kumartavat häntä hänen ymmärtämättä täysin, mitä on käynnissä.

”On olemassa kolmenlaisia totuuksia”, Suurvaris kertoo astellen lähemmäs pyöreää ikkunaa, jonka alle Inela on jäänyt. Jokin ikkunan koristeellisuudessa, valkoisuudessa ja herkkyydessä pakottaa Inelan pysymään sen lähettyvillä. Se on turvallisinta koko suuressa rakennuksessa. ”Ennen kuin saat tietää niiden tarkoista yksityiskohdista tässä todellisuudessa, saat tutustua niiden perusteisiin.”

Inela ei edes nyökkää. Jos hän todella on kumarruksien arvoinen, hänen ei tarvitse.

”On olemassa valheita, jotka ovat pelkästään valheita. Ne eivät koskaan muutu miksikään muuksi, ja vain tyhmimmät kuvittelevat niistä jotakin kauniimpaa.” Suurvaris pitää pienen tauon, antaa Inelan sisäistää. ”Sitten on valheita, jotka esitetään totuutena. Välttämättömiä seikkoja, joita ilman emme olisi ihmisiä. Meidän on valehdeltava yhteisen hyvän vuoksi. Joskus vain itsemme. Tällaiset valheet ovat tärkeitä, ja niistä tulet oppimaan kaiken.”

Inela katsoo valkoisen lasin muodostamaa Variksen kuvaa ja miettii, tahtoisiko tämä kansan elävän valheista.

”Ja sitten on tietenkin totuuksia”, Suurvaris sanoo. Äänessä on hiven jotakin tummempaa. Inela ymmärtää, että Suurvaris uskoo sanoihinsa. ”On alkuajoista lähtöisin olevia totuuksia, joita rumimmatkaan valheet eivät väärennä. Ne ovat ja pysyvät. Sellaisia on vain muutamia, ja siksi me vaalimme niitä.”

Nyt Inela uskaltaa jo kääntää katseensa Suurvarikseen. Miehellä on jälleen nokallinen naamio kasvoillaan. Se ei vieläkään peitä tuntemuksia. ”Mikä minä olen?”

Suurvaris naurahtaa. ”Sinä olet sekä alkukantainen totuus että valhe, jonka maalaamme totuudeksi.”

”Miten minä voin olla molempia?”

”Mitä itse luulisit?”

Liian monta kysymystä vailla vastausta. Ajatukset eivät voi risteytyä, jos ne leijuvat tiedottomuudessa. Inela vain pudistaa päätään. ”Minä en ole tällä hetkellä se, jonka kuuluu vastata kysymyksiin. Olen täynnä niitä itsekin.”

Suurvaris hymyilee, mutta eleen voisi tulkita myös irvistyksenä. Inela huomaa, ettei mies nauti lainkaan siitä, että häntä ohjaillaan. Tilanne on vain näennäisesti hänen hallinnassaan.

”Jotta ymmärtäisit absoluuttisen totuuden itsessäsi, sinun tulee ymmärtää, mikä Musteenkantaja todella on. Mitä puhtaus todella on.” Suurvaris huokaisee syvään, aivan kuin joutuisi toistamaan pienelle lapselle samaa mantraa. Samassa Inela ymmärtää, että juuri niin täytyykin olla. Jorin Vecasta on ollut Suurvaris kolmenkymmenen vuoden ajan, ja jos Inela on ymmärtänyt oikein, niinä vuosina Musteenkantajia on täytynyt olla useampia. Joistakin asioista on vain pakko valehdella.

”Tiedät varmasti historiastamme sen verran, mitä kaikki muutkin kunnon kansalaiset. Valkoinen Varis luo maailman musteestaan, mutta kansa ei osaa käsitellä mustetta ja hukkuu siihen. Tiedät, että jumalamme antoi meille paperin, jotta emme hukkuisi musteeseemme. Hän kehotti meitä elämään puhtaasti.”

Nyökkäyksiä.

”Ja puhtaimman meistä hän kehotti näyttämään muille tietä. Jokainen tietää, mitä sellaisesta käskystä seuraa. Valkoinen Varis ei koskaan itse määritellyt puhtautta täysin tarkasti, joten ensimmäiset ihmiset tekivät sen itse. Ieta Vecasta kannattajineen muodosti ensimmäiset Varikset, ja siitä lähtien Varikset ovat hallinneet Athalaa. Olleet Valkoisen Variksen maanpäällisiä vastineita, ainakin omien sanojensa mukaan.”

Inela huomaa, miten Suurvariksen ääni värähtää Ieta Vecastan nimen kohdalla. Ieta Vecasta oli ensimmäinen Suurvaris ja myös Jorinin kaukainen esi-isä. Vecastan suvussa oli useiden satojen vuoden katkos puhtaista ihmisistä, joten heitä ei voitu päästää Variksiksi asti. Nyt Jorin Vecasta on täällä todistaakseen, ettei Vecastan suvun puhtaus ole kuollut minnekään. Puhtaus tai uskomattoman suuri kunnianhimo. Inela ei ole koskaan vaivautunut arvailemaan.

”Valkoinen Varis ei koskaan ollut tarkoittanut puhtaimmalla johtajalla Ieta Vecastaa tai ketään muutakaan täysin tavallista ihmistä.” Nyt inhon saattaa jo kuulla äänestä. Häpeä omista juurista puhuu. ”Sinäkin olet varmasti kuullut tarinan ensimmäisestä Musteenkantajasta, joka asteli Lucastan porteista sisään ja käveli suoraan tähän rakennukseen, joka sai vasta satoja vuosia myöhemmin nimekseen Ieta ensimmäisen Suurvariksen mukaan.”

”Olen kuullut, ettei Ieta Vecastan tarkasti vartioima kaupunki voinut Musteenkantajalle mitään. Hän vain asteli sisään jumalallinen voima matkassaan hohtaen.” Inela huomaa puhuvansa pelkästään Musteenkantajasta. Ei ensimmäisestä sellaisesta. Hän ei ole vielä hyväksynyt.

”Suurin piirtein”, Suurvaris myöntää. ”Siihen liittyy ainoa totuus, joka on yhä olemassa sellaisenaan. Musteenkantaja.”

”Miten Musteenkantajaan voi liittyä mitään, mikä on totta, jos annatte kansan uskoa heitä olevan vain yksi?”

Suurvaris kääntää päätään. Inelaa harmittaa, ettei hän saata nähdä miehen kasvoja kokonaan. Silmät paljastavat paljon, mutta nyt ne eivät voi toimia hänen vakoojinaan. ”Musteenkantajan kyky auttaa kansalaisia pääsemään musteestaan Puhdistautumisessa on ainoa täysin puhdas asia täällä. Ainoa. Sen sinä ymmärrät yhtä hyvin kuin ensimmäinen kaltaisesi. Vai väitätkö, ettet tiennyt, mitä teit, kun astuit musteeseen? Ettet ymmärtänyt, mitä muste on?”

Inela ei voi nyökätä, ei suoraan. Osittain hän tiesi. Osittain hän on yhä raastavan epätietoinen kaikesta ympärillään. ”Minä olen aina kuvitellut, että muste on jotakin, johon ei voi itse vaikuttaa”, Inela tunnustaa, ”sekö tekee minusta erilaisen? Minä tiedän, että monet muut pitävät sitä pelkästään pahana. Vääränä. Minusta se on vain asia, jota ihmisessä ei saa olla liikaa. Olen aina ymmärtänyt, etten kuole siihen. Ja nyt sitä ei ole minussa lainkaan. Sekö tekee minusta Variksen valitun?”

”Olet Valkoisen Variksen valittu, koska olet kuten ensimmäinenkin. Olet ymmärtänyt, ettei muste ole vaarallista, ellei sitä ole liikaa. Siksi ylempi tahto on tyhjentänyt sinut siitä, jotta voisit toimia Musteenkantajana.”

”En siltikään ymmärrä, miksi musteesta pitää puhdistautua, jos se ei kerran ole vaaraksi.”

”Koska se on vanha tapa! Puhdas, Variksen ihmisille opettama tapa!”

Nyt Inela näkee, miksi mies ei ota naamiotaan pois. Hänen ei tarvitse. Viha tihkuu sanojen välistä. ”Valkoinen Varis ei ollut onnellinen kokonaan pahana. Se halusi eroon musteesta! Ensimmäiset ihmiset hukkuivat musteeseensa, koska eivät osanneet käsitellä sitä! Me emme voi elää hukkuen musteeseemme, meidän täytyy päästä siitä eroon.”

”Minä olen aina osannut elää sen kanssa.”

”Kaikki eivät. Me emme voi elää musteessa.”

”Ja siksikö minun elämäni pitää uhrata? Koska satun kestämään ja ymmärtämään paremmin?” Inela osoittaa Varista lasi-ikkunassa. ”Koska jumalamme mielestä minä satuin olemaan riittävän hyvä hänen välikädekseen?”

Suurvaris vetäytyy taaksepäin, aivan kuin Inela olisi loukannut häntä henkilökohtaisella tasolla. Yksikään aiemmista Musteenkantajista ei ole uskaltanut olla niin röyhkeä, että syyttäisi Valkoista Varista tilanteesta. Puhtaus on etu. Eikö tyttö ymmärrä? Kaikki kansalaiset tavoittelevat sitä, mitä hänellä on. Täydellistä puhtautta. Tyttö ei näe, missä hän on. Suurvaris huokaisee ajatellessaan, miten tyttö saattaa reagoida seuraaviin oppitunteihin. Niitä ei voitaisi pitää tänään, kummankaan mieli eivät jaksaisi ottaa yhteen enää. Oppitunnit totuuksiksi naamioiduista valheista ja pelkistä valheista tulevat olemaan ne, jotka saavat uuden Musteenkantajan polvilleen. Ne saavat jokaisen.

”Sinä olet ehdottoman etuoikeutettu. Edustat puhtainta, täydellisintä voimaa, jota Athalan paperitaivaan alla on. Olet täydellisin. Saat riisuutua inhimillisyydestä ja tulla joksikin suuremmaksi, koska sinun halutaan. Koska olet ymmärtänyt”, Suurvaris kertoo pitäen äänensä täysin vakaana. ”Älä koskaan kuvittele olevasi väärässä paikassa. Sinä olet siellä, missä sinun on haluttu olevan. Jos ihmiset tietäisivät totuuden, he unelmoisivat paikastasi.”

”Aivan, totuus. Miksi kansa ei tiedä useista Musteenkantajista?” Inelan sanat katkeavat, kun hän ymmärtää yhden tärkeimmistä kysymyksistä. Se on miltei jäänyt kysymättä. ”Entä minun edeltäjäni? Missä he ovat?”

Suurvaris kääntyy jättäen Inelan seisomaan suuren ikkunan alle. Mitta on täyttynyt, tämän päivän oppitunti saisi jäädä kesken. Keskenkeräinen jumalan valittu saisi jäädä huoneeseensa ihmettelemään maailmaa ympärillään.

”Minne sinä kuvittelet meneväsi?”

”Rauhoittumaan”, Suurvaris vastaa. ”Me palaamme totuuksien ja valheiden äärelle huomenna. Huomenna saat tietää, miksi yhteiskuntamme on sellainen kuin se on. Miksi kansan on hyvä elää osittain valheessa.”

”En ymmärrä enää mitään.”

”Tulet ymmärtämään”, Suurvaris huokaisee ja sulkee oven perässään. Enempää selityksiä ei tarvita.

Inela jää suuren ikkunan alle keinottomana ja täynnä kysymyksiä. Ja yhtäkkiä, vuosien jälkeen, Inela tuntee silmäkulmiensa täyttyvän kyynelistä. Hän kuvitteli sellaisten tunteiden jättäneen hänet jo ajat sitten. Miten lähestulkoon jumalallinen olento, joka hänen väitetään olevan, voisi kyetä vuodattamaan kyyneliä? Vain Varis hänen edessään tietää. Inela katsoo kyyneliensä läpi Variksen kuvaa ikkunassa ja lysähtää polvilleen. Hänen jalkansa ovat kantaneet jo tarpeeksi. Inela katsoo ikkunaa, itkee sen kauneudelle ja sille, että tämä olisi vastedes hänen maailmansa.

* * *

Jorin Vecasta on mies, joka on tottunut peittämään paljon. Hän kestää päivittäin suunnatonta määrää paineita, pärjää niiden alla ja kykenee muovaamaan ne eduikseen. Uusi Musteenkantaja on kuitenkin aivan oma lukunsa. Suurvariksen sietokyvyllä on olemassa näkymättömiä rajoja, sellaisia, joita hän itsekään ei tahdo tiedostaa. Näkymättömien rajojen piiri hänen ympärillään piirtää rajansa näkyväksi vain silloin, kun on aivan pakko.

Juuri nyt Jorin tahtoo hetkeksi laskea naamionsa, lakata olemasta Suurvaris. Tänään ei ole enää merkittäviä kokouksia, aurinko on laskenut jättäen yön viitan Athalan ylle. Suurvariksen tehtävä on valvoa kansaansa jatkuvasti, tehdä tärkeimpiä päätöksiä. Julkinen mielikuva Suurvariksen työstä on tarkoin kiillotettu. Kenenkään ei ole tarpeellista tietää, miten suuria uhrauksia Jorin Vecasta on kolmekymmentävuotisella urallaan tehnyt. Maan suojaaminen Musteviittoja vastaan, uskon säilyttäminen ja talouden turvaaminen eivät ole suurimpia asioita. Valheet ovat. Ne, joiden pohjalle maa on rakennettu. Puhtauskäsitys tulee olemaan uuden Musteenkantajan seuraava oppitunti. Jorin puristaa pitkät kyntensä kämmenensä lihaan ajatellessaan, miten hankalaa valheista kertominen on joka kerta. Edellinen Musteenkantaja oli ottanut ne hyvin ja aavistellut tietävänsä, mutta Jorin tietää, ettei uudempi tule koskaan hyväksymään. Tytön silmissä oli ollut tietynlainen kiilto ennen kuin ne muuttuivat mustiksi.

Yksi suurimmista valheista on se, mitä Jorin on nyt aikeissa mennä katsomaan. Hän haluaa muistuttaa itseään maailman viheliäisimmästä paikasta ennen kuin kertoo siitä uudelle Musteenkantajalle seuraavan aamun pelastaessa maan pimeydeltä. Aurinko on Valkoisen Variksen lahja.

Jorin astelee Korallitalon ylimpään kerrokseen. Neljä ylintä kerrosta on vankeja varten. Jokainen tavallinen kansalainenkin tietää sen. Kerroksissa on ihmisiä alkaen Musteviitoista, lainrikkojista ja varattomista. Kaikenlaista kansaa. Ylimmästä kerroksesta kukaan tavallinen ei kuitenkaan tiedä mitään. Siitä tietävät vain Ietassa työskentelevät. Ne, jotka joutuvat kantamaan totuuden painon.

Uusi Musteenkantaja oli kysynyt, mitä vanhoille Musteenkantajille tapahtuu. Niille, jotka eivät ole enää puhtaimpia, Variksen valittuja. Jorin irvistää avatessaan raskaan oven, joka kuljettaa hänet unohdettuun maailmaan. Sinne, jonne Varikset ovat jo alkuajoista sitten siirtäneet ne raunioiset olennot, jotka olivat joskus Musteenkantajia.

Olennainen osa Musteenkantajaksi tulemista on ymmärrys siitä, että on tullut joksikin suuremmaksi. Menettänyt ihmisyytensä voidakseen päästää muut heidän elämäänsä tuhoavasta musteesta. Hetken he ovat puhtaimpia kaikista, jumalallisia. Sitten musteen paino saavuttaa heidät, ja he alkavat mustua kaikkialta. Hiuksista. Käsistä, ihohuokosten alta, ikenten pinnoilta ja hampaista. Mikään maailmassa ei voi olla aina täysin puhdasta. Se on yksi ainoista totuuksista, ja Jorin ymmärtää unohtaneensa kertoa sen uudelle Musteenkantajalle. Nyt, kun Jorin on siellä, missä aiemmat ovat, hänestä tuntuu, ettei hän halua aivan vielä kertoa uusimmalle siitä, mitä on tulossa.

Yläkerta haisee sairaudelle. Eritteet, tuskanhuudot ja muste ovat kietoutuneet mädäksi kokonaisuudeksi, jonka haju peittää koko tilan. Vankeja on kourallinen, muutama kymmenen. Liikaa Jorinin puhtaalle olemukselle. Hän nyökkää vartijoille, jotka tervehtivät häntä Suurvariksena. Jorinia oksettaa. Hän ei käy täällä usein, ja muistaa nyt, miksi.

Suurvariksena toimivan miehen ei tarvitse edes yrittää ymmärtää, miltä näistä sieluraukoista täytyy tuntua. Osa heistä on luopunut täysin kaikesta inhimillisestä. Heidän silmänsä ovat pelkästään mustat, heidän huutonsa porautuvat vartijoiden kuuloelimiin. Sitten on niitä, jotka tiedostavat, keitä he olivat. Kaikki täällä olivat joskus ihmisiä ennen kuin heistä tuli puhtaimpia. Nyt muisto entisestä puhtaudesta on tehnyt heistä varjoakin vähempiä. Osa heistä on täysin tietoisia siitä, että he vaipuvat hitaasti täydelliseen mustuuteen kykenemättä tekemään sille mitään. Hinta, jonka he maksoivat siitä, että saivat hetken olla puhtaimpia kaikista. Musteenkantajia.

Ylimmässä kerroksessa huudetaan joka yö. Koralliseinät vavahtelevat menetettyjen unelmien painosta, kun ne pääsevät ulos raastavana kiljuntana ja syvänä korahteluna. Osa on toisia paremmin kiinni todellisuudessa. Osa katsoo eteensä, tuijottaa päistä mustuneita sormiaan yöstä ja päivästä toiseen.Täällä on pelkkää pimeyttä. Pelkkää painavaa pimeyttä kaikkialla siellä, missä oli joskus ollut merkkejä kokonaisesta elämästä unelmineen ja selkeine piirteineen. Nyt on olemassa vain huutoon kietoutunut mustuus.

Jorinin tekee mieli kääntyä. Sitten hän muistuttaa itseään siitä, miksi näin täytyy olla. Miksi pimeyden on saatava nämä menetetyt sielut. Rauhan vuoksi. Tasapainon vuoksi. Jos kansa tietäisi, ettei edes Musteenkantaja ole ikuinen, aina puhtaana pysyvä kuolematon olento, he murtuisivat. Ei olisi enää mitään, mihin uskoa. Variksen kuva seinällä muuttuisi pelkäksi maalaukseksi linnusta, joka yritti luoda jotakin, jota ei koskaan voi olla olemassa. Ei kauaa.

Ieta Vecastasta alkaen kaikki Suurvarikset ovat päättäneet pitää kiinni Musteenkantajaan liittyvistä valheista. Jorin ei voi kääntyä siltä tieltä. Hän on vain yksi mies, vaikka sattuukin kuulumaan Vecastan sukuun. Hänellä ei ole tarvittavia voimia muuttamaan kansan käsitystä Musteenkantajasta. Sille ei ole mitään syytä. On parempi roikkua kiinni valheessa, joka pitää kansan uskon olevaisena.

Silti Jorin kävelee lasikalterien ohi ja katsoo kaikkia niitä, joiden elämillä rauha ja hyvinvointi maksetaan. Osa näistä ihmisistä varmasti halusi elämältään jotakin muuta kuin hetken Musteenkantajana. Hetken puhtaimpana. Kateus pistää Jorinin sisintä, kun hän katsoo yhtä naista, joka on jäänyt kalterien eteen ja kääntänyt päänsä lähes luonnottomaan kulmaan. Mustat silmät näyttävät rajuilta valkoista ihoa ja hiuksia vasten. Silti naisen ilme kertoo, ettei tämä muista enää mitään muuta kuin sen, mitä on jo menettänyt. Kaikesta huolimatta Jorinista tuntuu, että hän olisi elämänsä alusta asti tehnyt mitä tahansa saadakseen edes pisaran tämän naisen hetkellisestä puhtaudesta. Hän oli ollut täydellinen.

Jorin kääntyy pois naisen luota. Hän ei kestä katsoa raadollisen haurasta, murtunutta olemusta ja ymmärtää kadehtivansa sellaista elämää. Elämää ilman mieltä ja varsinaista tahtoa, ihmisyydestä riisuutunutta. Sellaisessa ei pitäisi olla mitään kadehtimisen arvoista, ja silti Jorin tuntee piston sydämessään. Sen tiedostaminen ei ole koskaan ollut hänelle mieluista.

Vartijat nyökkäävät kohteliaasti, kun Jorin astelee takaisin suurelle ovelle. Hän ilmoittaa käyneensä pelkällä tarkistuskierroksella. Hänellähän on Suurvariksena täysi oikeus siihen. On yleinen luulo, että kaikki Athalassa pyörii hänen tahtonsa ympärillä. Hänen ja muiden Varisten. Totuus on toinen. Jokainen Variksista elää vain sitä, minkä joku muu on kirjoittanut heidän eteensä. Ieta Vecastasta alkaen totuutta on alettu muokata ihmisten haluamaan suuntaan, ja sillä suunnalla nykyisenkin hallinnon on pysyttävä. Todellisesta tahdosta on kyse naurettavan harvoin.

Jorinilla on kuitenkin lääkkeensä. Keino kadota hetkeksi vanhoille säännöille rakennetusta maasta. Hänen henkilökohtaisessa elämässään on olemassa vielä jotakin, joka on puhtaampaa kuin Musteenkantaja. Hänellä on Inahe. Jorin tietää jo hälventäneensä yksityiselämän ja työn rajoja tehdessään pojasta Perijänsä. Mutta mitä muutakaan hän olisi voinut tehdä? Inahe on täydellinen. Kukaan muu kuin Inahe ei saisi hänen paikkaansa. Kukaan muu ei ansaitsisi sitä.

Inahe valvoo myöhään tänä yönä. Hänen huoneensa on koristeltu pienin lampuin, ne valaisevat valkoista ja avaraa tilaa kuin tulikärpäset. Jorin astelee sisään toivoen, että Inahe on jäänyt hereille vain odottaakseen häntä. Kun nuori mies kääntyy ikkunansa luota ja kääntää kasvonsa Joriniin, tämän toiveet karisevat pois. Inahen ilme on pelkästään kova. Tämä ei ole vieläkään saanut vastausta siihen, miksei häntä kutsuttu eiliseen kokoukseen. Ilme hänen kasvoillaan ei ole kuin kiukuttelevan pikkupojan. Se on kuin ihmisen, joka on nähnyt tarpeeksi ymmärtääkseen, mitä huomiotta jääminen tarkoittaa.

”Anteeksi”, Jorin kuiskaa ja kuljettaa itsensä Inahen luo. Pojan nuori, pieni keho pysyy turvallisen etäisyyden päässä. Jano ravistelee suonia, mutta Jorin ei anna sille valtaa. ”Sinä varmasti tiedät jo, mitä on tapahtunut.”

Inahe siristää silmiään. Valkoiset ripset laskeutuvat valkoisen kehän ylle. ”Uusi Musteenkantaja on löydetty. Ymmärrän kyllä.” Inahe astuu lähemmäs, rikkoo kosketusetäisyyden. Painaa kätensä Jorinin rinnalle kevyesti, pehmeästi, miltei viettelevästi. Jorin tietää, ettei Inahe aio mitään. Poika vain kiusaa häntä. Käyttää hänen janoaan hyväkseen. ”Mutta miksi minulle ei voitu kertoa? Puhtauttaniko sinä taas varjelit, sitäkö se oli?” Inahe irrottaa otteensa, pakenee kauemmas. ”Mies hyvä, sinä et voi ikuisuuksiin elää kahdella moraalilla. Päätä, haluatko sinä minusta seuraajasi vai viattoman lemmikkisi. Tässä maailmassa en voi olla molempia.”

”Inahe, älä...”

Inahe sulkee silmänsä. Silkinpehmeälle otsalle ilmestyy kaksi ryppyä. ”Älä mitä? Sano sitä, miten asiat ovat?” Inahe tärisee. Enää Jorin ei voi vastustaa haluaan, hän astuu lähemmäs ja vetää Inahen pienen kehon omaansa vasten. Inahen sydän sykkii Jorinin keholla, pienet rytmikkäät liikkeet täyttävät hänet. Suu kuivuu, keho alkaa tykyttää. Jano kasvaa suuremmaksi ja saa aistit heräämään. Miten pieni Inahe onkaan. Pieni, hento, viaton. Jorin rutistaa tämän tiukemmin itseään vasten.

”Minä tulin juuri Korallitalon ylimmästä kerroksesta, älä viitsi tänään käydä tätä keskustelua…” Jorin silittää Inahen päätä. Lepyttää pojan nuorta temperamenttia.

”Suurvarikseksi sinä olet kovin särkyväinen.”

Jorin virnistää surumielisesti. Inahella ei ole aavistustakaan. ”Täytyyhän järkkymättömän johtajan joskus olla. Sinä sen parhaiten tiedät, etkö tiedäkin...” Jorin lähtee kuljettamaan käsiään pojan keholla. Nuorella, kehittymättömällä. Se on kuin tehty hänen pitkille sormilleen. Inahe hymyilee, kun Jorinin kädet lähestyvät hänen jalkoväliään. Hento huokaisu pakenee ruumiista sormien löytäessä kohteensa. ”Sinähän tunnet minut, Inahe, tunnet kaikkialta… Etkö lievittäisi tätä kaikkea hivenen?” Kosketus. Voimakas puristus. ”Olisit niin kiltti.”

Inahe painautuu Jorinin kättä vasten, kuljettaa omat sormensa miehen paksuihin ja pitkiin hiuksiin. ”Minähän olen aina kiltti”, Inahe kuiskaa tuntien, miten Jorinin keho reagoi hänen pehmeisiin sanoihinsa. Inahen ei tarvitse kysyä, kuinka vanhempi mies haluaa hänet tänään. Hän tietää miehen tekevän itse kaiken sen, mitä tahtoo. Jorin on aina ollut hyvä ottamaan haluamansa.

Valkoiset valot kietovat heidät otteeseensa, kun Jorin painaa Inahen sänkyä vasten. Inahe on tottunut miehen koviin otteisiin, piilotettuun lempeyteen. On paljon puolia, joita Suurvariksena toimiva mies ei näytä muille. Kun Jorin tarttuu Inahea lanteista ja Inahe päästää miehen sisälleen, poika huomaa ajattelevansa, miten tähän on päästy. Huokauksien ja lujien liikkeiden rytmissä on jotakin hypnoottista. Inahe sallii itsensä kadota hetkeksi. Hänen mielensä palaa hetkiin, jolloin Jorin näki hänet ensimmäistä kertaa. Hän oli seisonut Ietan puutarhassa, tervehtinyt kukkia kuin ystäviään ja havainnut miehen läsnäolon. Jorin oli itkenyt. Inahe ei ole vieläkään kysynyt, miksi.

Kun Jorin kääntää Inahen päälleen ja sivelee tämän pientä kehoa hellästi, aivan kuin pelkäisi rikkovansa sen, Inahe pohtii, miten sallii kaiken sen. Teoriassa hän tietää vastauksen täydellisesti. Hän on tiennyt jo vuosia päätyvänsä joskus tähän, Suurvariksen vahvemman ja suuremman kehon välittömään läheisyyteen. Huokaukset ja pienet äännähdykset ovat pelkästään nautinnollisia, Inahella ei ole pahaa sanomista tilanteeseen. Häneltä kestää aina oma aikansa rentoutua. Kun tilanne lähestyy kliimaksiaan, Inahe tuntee nautinnon saavan voiton. Hän kallistaa päänsä taaksepäin ja raottaa huuliaan.

Jälkeenpäin Inahe lepää Jorinin rinnalla kevyesti vapisten. Jorinin toinen käsi on tiukasti ja suojelevasti hänen kehonsa ympärillä. Toinen käsi silittää vaaleita hiuksia. Hengitykset ovat rytmittyneet yhdeksi hengästyneeksi kokonaisuudeksi.

Kaksi vuotta Inahe on ollut siinä, sallinut Jorinin pitää häntä ihollaan. Alussa se oli tuntunut oudolta. Vanha mies, joka oli takertunut häneen kuin lapsi vailla kotia. Parta oli kutittanut selkää, huulet risteilleet ihon läpi tuntuvilla luilla. Inahe oli antanut hänen ottaa, hän oli sallinut miehen tulla lähelle. Suuret, sumennetut lasit olivat päästäneet häivähdyksen aurinkoa sisään, kun mies oli ottanut hänet ensimmäisen kerran. Se ei ollut sattunut. Inahehan oli kokenut sen jo aiemmin. Nyt ajatus ensimmäisestä yhtymisestä tuntuu etäiseltä. Sen jälkeen on tapahtunut niin paljon enemmän.

Ensimmäinen kerta, jolloin Inahe muistaa oikeasti pelänneensä Jorinia, oli ensimmäisen puolen vuoden aikana. Jorin oli ensimmäisen kerran alkanut yskiä vakavammin. Hän oli yskinyt mustetta. Suurvaris, maan puhdas johtaja, oli aivan yllättäen alkanut sylkeä suustaan suurta määrää tahmeaa, tummaa nestettä. Alussa hän oli näyttänyt sekä vaaralliselta että suunnattoman pelottavalta. Oli ollut selvää, ettei Inahen ollut kuulunut nähdä häntä sellaisena. Ylpeys oli voittanut. ”Puhdista minut”, Suurvaris oli sanonut äänellä, jonka Inahe oli tulkinnut ehdottomaksi käskyksi. Inahe oli tehnyt, mitä oli käsketty. Hänhän osasi käyttää kieltään jo silloin, kahdeksantoista vuoden iässä. Hän oli nuollut mustan nesteen pois kaikkialta.

Sen yön jälkeen Jorinin on täytynyt pitää Inahe entistä lähempänä. Hän on jo kertonut Inahelle syyn siihen, miksi oli silloin yskinyt mustetta. Sitähän piti olla ihmisissä vain kääröllä. Oli erittäin paha asia, että mustetta oli kertynyt kehoonkin. Vain Musteviittojen tunnetaan menneen niin pitkälle.

Jorin kertoi Inahelle, että hän on valkaissut itseään jo vuosia. Hän oli joutunut kantamaan niin paljon Vecastan suvun jäsenenä, että muste oli saanut otteen hänen kehostaankin. Hän oli päätynyt valkaisemaan koko kehonsa. Inahe oli kuullut sellaisesta käytännöstä ensimmäistä kertaa. Varikseksi tultuaan hän ymmärsi, että suurin osa Variksista käytti samaa taktiikkaa. Yksikään heistä ei ollut luonnostaan täysin puhdas.

Inahen on helppoa hyväksyä sellaiset seikat. Helpompaa kuin se, että Jorin kohtelee häntä hyvin ristiriitaisesti. Inahelle ei ole mikään ongelma, että Athalassa puhtauden käsite on muovattu täysin uudeksi. Varikset eivät ole enää vuosikymmeniin olleet aidosti täysin valkoisia. Ajatus on osin huvittava. Kukaan tavallisen kansan keskuudessa ei tiedä mitään valkaisusta. Muutenhan jokainen olisi täysin puhdas. Sen jälkeen kansa alkaisi arvostaa jotakin muuta. Niin hirvittävän yksinkertaista. Ja mätää. Mitä hyötyä Jorinille on ulkoisesta puhtaudesta, jos hänen täytyy yskiä mustetta? Inahe ei ymmärrä. Hän uskottelee itselleen, ettei hänen tarvitse, sillä hän on päässyt sinne, minne pitikin.

Vahvat kädet kiristävät otettaan ja nostavat Inahen jälleen Jorinin päälle. Inahe kohottaa kulmiaan kysyäkseen, mutta Jorin pudistaa päätään.

”Ei enää”, vanhempi mies kuiskaa ja sipaisee Inahen kasvoja. Pojan piirteet ovat selkeät ja herkät, ripset vaaleat ja pitkät. Lyhyet ja pehmeät lumihiukset tekevät hänestä miltei jumalallisen. Jorin on kolmekymmentä vuotta paimentanut uusia Musteenkantajia, tuntenut heissä ylimaallisen puhtauden. Siltikään hän ei ole koskaan tavannut ketään yhtä aitoa kuin Inahe. Pojan sisar on aivan eri maata. Kansa pitäköön Musteenkantajan, Jorin tyytyy Inahen kevyeen painoon päällään. Niin kauan, kun poika pysyy hänen lähellään, maailmassa on kaikki hyvin. Maailmassa on jotain, joka on yhä täysin puhdasta.

Inahe sulkee silmänsä ja antaa Jorinin katsella häntä. Sitähän varten hän siellä on. Katseltavana, koskettavana. Suuren miehen ylellisenä leluna.