Musteenkantaja: luku 26

Luku 26: Parantaja

Torilla ei ole kuhissut viikkoihin samalla tavalla kuin keskimittaisen, koruttoman naisen saapuessa paikalle jalan. Naisella on mukanaan rohtoja ja siteitä. Hänen viittansa ylettyy selkään, samoin punaruskea letti. Nadiha tuskin erottaa naisen tarkkoja piirteitä hänen ympärillään pyörivien ihmisten takaa.

Osa myyjistäkin lähtee paikoiltaan vain astellakseen naisen luo. Nadiha on elänyt koko ikänsä Lucastassa, eikä hän ole koskaan nähnyt tätä naista. Athalan kokoisessa maassa useimmiten tiedetään sellaiset henkilöt, joilla on kyky vetää koko kansan huomio puoleensa. Hämmennyksekseen Nadiha ei näe mitään tuttua naisen omituisen hauraassa olemuksessa.

”Etkö tule katsomaan Marnan parantajaa?” huikkaa pyylevä nainen, joka myy kukkia muutaman kojun päässä Nadihasta. Nadiha kohauttaa hämillään hartioitaan.

”Minulla ei ole aavistustakaan, kuka hän on”, Nadiha sanoo madaltaen ääntään. Hän tietää, ettei parantajaksi kutsuttu nainen kuule häntä ihmisjoukon seasta, mutta koskaan ei voi olla liian varma.

”Voi teitä nuoria”, naapurikojun nainen huokaa ja heilauttaa kättään. Ääni on hyväntuulinen, mutta se sisältää vihjauksen aidosta halveksunnasta. ”Hän on mykkä parantaja, Marnan paras. En tunne ketään, joka ei olisi parantunut hänen rohdoillaan. Osa sanoo hänen käyttävän yliluonnollisia voimia. Että hän olisi vaihtanut puhekykynsä uskomattomiin parannustaitoihinsa.” Nainen naurahtaa paljastaen asenteensa huhuihin. ”Minä ainakin käyn ihan vain katsomassa, onko hän niin loistava kuin väitetään.”

Nainen poistuu kojunsa ääreltä jättäen myytävät kenkänsä vartioimatta. Nadiha ei aio poistua oman kojunsa luota vain katsoakseen silmiin naista, josta ei ole koskaan edes kuullut. Nadiha pitää useimmiten korvansa auki, mutta tästä henkilöstä ei ole kiirinyt sanaakaan hänen kuultavakseen. Työpisteen hylkääminen huhujen vuoksi tuntuisi naurettavalta.

Nadihalla ei ole tänäänkään Acanthaa vierellään, joten hän ei voisi jättää kojua edes tämän vahdittavaksi. Acanthaa ei ole näkynyt useampaan auringonnousuun. Nadiha on kieltänyt itseään huolehtimasta. Hänelle on juuri selvinnyt liian monta perhesalaisuutta kerralla, jotta hän kykenisi miettimään sitä, onko hänen tasapainoton työkaverinsa kiertänyt vihdoin narun kaulalleen. Asia harmittaisi Nadihaa, mutta ei kaataisi hänen maailmaansa. Hän vain toivoo, että tyttöparka saisi itsensä kuntoon ennen narua.

Aurinko käväisee huipussaan ja palaa sitten pilviverhonsa taakse kuin kaino nuori nainen. Iltapäivä saapuu harmaana ja viileänä, Nadiha vetää takkia tiukemmin ylleen. Hän on iltapäivään mennessä jo miltei ehtinyt unohtaa parantajanaisen ympärillä pyörivän kohinan. Oma kauppa käy, kädet paleltuvat äkisti laskeneesta lämpötilasta. Mitään merkittävää ei tapahdu. Ja sitten Nadiha havahtuu häikäisevän vihreisiin silmiin kuihtuneissa kasvoissa. Parantaja seisoo aivan Nadihan kojun edessä. Nadiha hätkähtää ja nousee ylös.

Parantajan ympärille on kokoontunut hämmästyneitä ihmisiä. Hiljaisuus ei paljasta aikomuksia, nainen vain katsoo suoraan Nadihaan räpäyttämättä lähes olemattomia ripsiään. Nadiha yllättyy naisen kasvojen kolkkoudesta. Ne ovat läheltä katsottuna entistä karummat. Piirteet ovat kaikesta ylimääräisestä riisutut, terävät ja vaaleat kuin vehnä. Silmät ovat kaksi pientä, häiritsevän vihreää väripilkkua keskellä muuten värittömiä kasvoja. Nadiha on erottavinaan korkean kauluksen alta jälkiä iholla käyneestä neulasta ja langasta. Hän ei ole varma, onko kukaan muu havainnut niitä. Parantaja nostaa kaulustaan ylemmäs. Nadiha huomaa olevansa oikeassa.

Parantajan täytyy olla nelissäkymmenissä, mutta hänen kuihtunut olemuksensa kielii useammista ikävuosista. Nadiha tunnistaa ihmistyypin. On paljon niitä, jotka antavat elämälle niin paljon, että tuntuvat menettävän omia vuosiaan samassa. Tai niitä, joilta vuodet riistetään.

Naisen kädet hakeutuvat viitan suuriin taskuihin ja etsivät haalistuneen kuoren. Nadiha kohottaa kulmiaan kysyvästi. Ihmiset Nadihan kojun ja parantajanaisen ympärillä ymmärtävät tilanteen henkilökohtaisuuden ja kääntyvät kannoillaan. Teatteri ei ole avoin kaikkien silmille. Osa jää vielä katsomaan naisen kuorta piteleviä, arpisia käsiä, mutta nainen osaa karkottaa heidät paikalta luomalla heihin ylpeitä katseitaan.

”Variksen siunaamaa päivää”, Nadiha tervehtii ja nyökkää kohteliaasti. Vanhemmasta naisesta huokuu niin suurta voimaa, ettei Nadiha ole aivan varma, pitäisikö tämän edessä kumartaa. Nyökkäys saa riittää. Parantaja vastaa eleeseen samoin ja ojentaa kuoren suoraan Nadihalle. Nadiha kääntelee kuorta käsissään ja huomaa paperin hienolaatuisuuden. Athalassa paperi on lahja jumalalta, joten tietynlaista paperia käytetään ainoastaan ihmisten kääröissä. Nadiha miltei hätkähtää havaitessaan, että kuoreen on käytetty samaa paperia kuin kääröihin. Sitä ei pitäisi olla missään muualla.

Nadiha säilyttää rauhallisuutensa ja katsoo mykkää naista tämän silmiin. Ensimmäistä kertaa hän erottaa ylpeyden ja arvokkuuden seasta jotakin muutakin. Avonaisia haavoja mielessä, sellaisia, joista kieli ei enää kykene kertomaan. Nadiha ei vielä ymmärrä. Hän uskoo ymmärtävänsä vielä saman auringon alla.

Nadiha katsoo kuoren toista puolta. Päälle on kirjoitettu koukeroisella käsialalla ”Joutsen”. Nadihalla ei ole aavistustakaan, keneen nimi viittaa. Naisen katseessa on kuitenkin jotakin samaa kuin jossakin, jota Nadiha on vastikään todistanut. Hän ei vain keksi, missä hän on nähnyt samanlaisen haavoittuneen ilmeen.

”Kenelle tämä on?” Nadiha kysyy hiljaa tietäen, ettei parantaja voi vastata suullaan. Hän ei katsele ympärilleen, sillä hermostuneisuus keräisi kulkijoiden huomiota. Parantaja vetää hihaansa ylemmäs ja paljastaa puunoksista kyhätyn, yksinkertaisen rannerenkaan. Sen keskellä kimaltaa aito varjelainen rubiini. Naisen katseesta päätellen rannekorun pitäisi kertoa Nadihalle jotakin. Nadiha pitää ilmeensä vakavana. Koru ei merkitse hänelle mitään, mutta nainen tulkitsee Nadihan ilmeen hyväksyvänä. Hän nyökkää, ristii kätensä elegantisti ja poistuu Nadihan kojun edestä yhtä suurella arvokkuudella kuin oli siihen tullutkin.

Vasta iltahämärän saapuessa Nadiha toteaa työpäivänsä loppuneen ja poistuu tavaroineen paikalta. Hänen takkinsa suurimmassa taskussa lepää valkoiselle linnulle omistettu kirje. Joutsenelle. Sana ei itsessään merkitse vielä mitään. Nadiha tietää, ettei kirje ole hänelle. Hän on pelkkä välikäsi.

Ja sitten Nadihan mieli kirkastuu. Joutsen. Linnut. Anat. Kirjeen täytyy olla Anatille. Nadiha huomaa kävelevänsä nopeammin silkkaa ärsyynnystään. Sisko on kyllä vienyt hänet paikan päälle ja repinyt menneisyyden useisiin hämärtyviin palasiin, mutta ei ole vaivautunut kertomaan perusasioita. Kuten sitä, että jäsenet ovat mitä ilmeisemminkin ottaneet itselleen lintujen nimiä. Nadihan ei ole vaikeaa kuvitella, että hänen satakahdeksankymmentäsenttinen, valkohiuksinen sisarensa kulkee Joutsenen nimellä omiensa keskuudessa.

Myös parantajanaisen haavoittuvainen katse selittyy Linnuilla. Suurin osa Linnuista oli näyttänyt Beckan sukutaloon, Hartin suvun viimeiseen rahanreikään kokoontuessaan hyvin samalta. Ulkoisesti rikkomattomalta, täysin ehjältä. Pelko oli kuplinut sisällä. Nadiha epäilee, ettei ole kovinkaan erikoista olla peloissaan siitä, että kuuluu ryhmään, jonka paljastuminen voisi saada koko lähipiirin veitsen alle. Pelottomia ovat vain ne, joilla ei ole mitään menetettävää. Sellaisia ei ole olemassakaan. Kaikilla on jotain menetettävää, oli kyseessä sitten ihminen, ylpeys tai ehjä kaulavaltimo. Aina on jotakin riistettävää.

Nadihan astellessa portaat ylös kotiovelleen hän havaitsee pienen linnun viereisen talon katonharjalla. Nadiha ei ole koskaan ollut hyvä tunnistamaan lintuja. Athalassa muilla kuin variksilla ei ole mitään merkitystä. Ne ovat vain täyttämässä ilmaa. Naapuritalon katolle jättäytynyt lintu on kuitenkin hyvin kaunis. Sirorakenteinen ja pieninokkainen. Nadiha on aikeissa avata kotitalonsa oven, kun havainto lävistää hänet.

Luonnollisesti Anatin ryhmä kutsuu itseään Linnuiksi. Ryhmän tarkoituksenahan on vastustaa Varisten ylivaltaa ja selvittää oikea totuus, sikäli sellaista on. Nadiha kääntää katseensa naapurin katonharjalle. Lintu ei ole enää siellä. Nadiha jää tuijottamaan tyhjää kattoa suu auki. Tämä ei ole toisinajatteilijoiden maailma. Hän kääntyy lopulta ja avaa kotinsa oven.

Sisätilojen lämpö iskee kasvoille heti eteisessä. Nadiha jättää ulkovaatteensa paikoilleen ja astelee käytävää pitkin keittiöön. Nadihan aikeena on tehdä nopeasti itselleen ruokaa ja siirtyä sen jälkeen keskustelemaan isosisarensa kanssa yläkertaan. Anat on yhä kotona.

Nadihan aikeet kaatuvat kevyeen, huolettomaan nauruun, joka kuuluu keittiöstä. Jalat lukkiutuvat paikoilleen, hengitys hidastuu. Nadiha terästää kuuloaistinsa, vaikka tietää kyllä, ettei keittiöstä kantautuva nauru ole lähtöisin kenestäkään tämän katon alla asuvasta. Äänet kohoavat korkeammiksi, nauru on häpeilemättömän lujaa ja vilpitöntä. Hengästynyttä, kiihottunutta. Nadihaa alkaa kuvottaa.

Kun Nadiha lopulta astelee keittiöön kuin ei olisi kuullut mitään, hänen silmänsä todistavat juuri sitä, mitä mieli pelkäsikin. Enhar on kumartunut pöydän päälle allaan jälleen kerran uusi tyttö. Tytöllä on vehnänvaaleat hiukset. Nauru ei lakkaa Nadihan astellessa huoneeseen. Vasta, kun Nadiha kääntyy kannoillaan nähdessään veljensä kuljettavan ohuita sormiaan vaaleapäisen tytön keholla, kaksikko havahtuu Nadihan läsnäoloon.

Tyttöä kolmas pyörä ei haittaa, hän alkaa kikattaa hermostuneesti. Enharin olemus kuitenkin muuttuu sekunneissa. Hän vetäytyy pois tytön päältä, vetää housunsa ylös ja juoksee portaisiin Nadihan perässä. Tyttö jää tuijottamaan vaatteet vain puoliksi päällään ja hämmentyneet silmät kiiltäen.

”Nadiha!” Enhar karjuu sisarensa perään, kun tämä kipuaa portaat ylös ja juoksee huoneeseensa. ”Nadiha, odota!” Huoneen ovea ei laiteta kiinni, se jätetään auki Enharin kulkea. Enhar juoksee hengästyneenä sisarensa huoneeseen ja pysähtyy, kun havaitsee kantamuksensa lattialle jättäneen sisaren istuutuneen sängylleen. Nadihan hartiat vavahtelevat, kädet ovat kasvoilla.

”Sisko, hei, anteeksi...” Enhar kuiskaa pakottaen itseään pitämään silmänsä auki. Hän astelee sängyn vierelle, istuutuu muttei koske. Kosketuksella on voima tappaa. Enhar ei tahdo tehdä liian nopeita liikkeitä. ”Nadiha. Oikeasti, olen pahoillani. Minun olisi pitänyt mennä muualle hänen kanssaan.” Viimeinen lause tulee ulos kuin myrkyn samentamana, puuroutuneena. Enharia kuvottaa, että hänen sisarensa on taas joutunut näkemään hänet näin. Syyllisyys palaa asteittain takaisin. Sen ei pitänyt sykkiä tänä iltana, mutta siellä se jälleen on, tummana myrkkynä Enharin ihon alla.

Nadiha ei käännä kasvojaan kaksostaan kohti, hän ei kestä kohdata Enharin anteeksipyytäviä silmiä. Eihän vika Enharin ole. Nadiha on vain sietokykynsä äärirajoilla, eikä toissijaisen tytön kanssa pelehtivä veli ole ensimmäinen asia, jonka hän tahtoo nähdä työpäivänsä jälkeen. Ärsyynnyksen alla on toinenkin tunne, mutta siihen päin Nadiha ei uskalla katsoa.

”Ei se mitään, olen vain todella väsynyt”, Nadiha kuiskaa. Hän ei siirrä päätään, harmaat kiharat peittävät näköyhteyden kasvoihin. Enhar istuutuu aivan kiinni siskoonsa ja vie kädet tämän ympärille. Varovasti, ettei Nadiha saa vahingossakaan syytä suuttua kunnolla. Myrskyn on hyvä pysyä sisällä.

”Niin minäkin”, Enhar huokaisee.

”Se tyttö on vielä alakerrassa. Menkää jatkamaan, en ole enää tiellänne.”

”Älä.”

Enhar ottaa kätensä pois Nadihan ympäriltä tuntiessaan, miten tämä jännittyy kosketuksen alla. Nadiha nousee ylös ja kohdistaa leimuavien silmiensä katseen suoraan veljeensä. Violetihtava harmaa ei ole hetkeen näyttänyt yhtä kirkkaalta. Katse on aidoimmillaan riisuttuna kaikesta turhasta.

”Minä en jaksa enää olla huolissani sinusta”, Nadiha sihisee hampaittensa välistä. ”En enää lainkaan. Jos haluat viettää elämäsi tuolla tavalla, anna mennä, minulla on tällä hetkellä tärkeämpääkin tekemistä kuin perääsi katsominen.”

Enhar haukkoo henkeään. ”Tärkeämpääkin tekemistä? Kuten Anfarin metsissä juoksenteleminen ja Puhdistautumisista kyseleminen?”

Nadiha on vähällä sylkeä veljensä kasvoille tiedon siitä, ettei hänen tarvitse enää tehdä sellaista. Heidän isosiskonsa on riittävä tietopankki, jos Nadiha vain osaisi avata sen kunnolla. Takintaskusta laukkuun siirretty kirje muistuttaa olemassaolostaan. Nadiha ei saata tehdä sille mitään nyt, kun Enhar istuu yhä hänen sängyllään halveksiva ilme kasvoillaan.

”Olen ihan älyttömän pahoillani, että minulla on omakin elämä”, Enhar ärähtää ja nousee sängystä napittaen pellavapaitansa ylös asti. Paita paljastaa kaistaleen kiinteää yläruumista. Nadiha tuijottaa julkeasti, vaikka ymmärtää ettei hänen pitäisi. Hän haluaa saada veljensä tuntemaan syyllisyyttä siitä, että Nadiha on nähnyt hänet jälleen housut alas laskettuina. Joka kerta tyttö on eri.

Enhar kävelee rivakasti ovelle ja on aikeissa sulkea sen lapsenomaisen kiihtymyksensä vallassa. Sitten hän pysähtyy, vetää syvään henkeä ja katsoo kaksoseensa vielä kerran. Nadiha tietää, että tällaisina hetkinä viimeiset sanat jäävät aina Enharille. Niillä on voimaa kuolettaa Nadiha paikalleen. Katkaista juuret antamatta tilalle mitään.

”Tiedätkö, Nadiha, minusta tuntuu, ettei huoli minusta ole se joka saa sinut suuttumaan joka kerta, kun yllätät minut näin”, Enhar sanoo. Ääni on pelottavan neutraali. Sen pitäisi sisältönsä perusteella olla syyttävämpi, mutta jokin jättää sen latteaksi versioksi aiotusta.

Nadiha tuntee verensä jäätyvän. Keho antaa periksi, Nadiha ei voi enää liikkua. Enhar ei ole koskaan vihjannut mitään. Ei ikinä. Suu ei uskalla kysyä. Nadihaa pelottaa niin paljon, ettei hän osaa enää toimia.

Enhar ei itsekään saa enää mitään sanotuksi. Hänestä näkee, että hän katuu sanojaan heti havaitessaan, miten ne vaikuttavat Nadihaan. Sisko ei uskalla tehdä mitään, mutta ei uskalla Enharkaan. Hän hymyilee surumielisesti ja sulkee oven perässään.

Paniikin aalto löytää Nadihan heti. Hän on kaiken ytimessä. Tässä paikassa mikään ei ole Nadihan puolella. Hän on siellä yksin. Sinne ei ulotu pelko äidistä, kaikesta uudesta, mitä Nadiha on lähiaikoina kuullut. Naapurin katolla ollut lintu katoaa, parantajanainen myös, kaikki hajoaa tomuksi mielen reunoissa. Vain Enhar tyttö allaan jää.

Nadiha ei ole ollut vuosiin niin tiiviisti kaiken ytimessä. Hän muistaa äitinsä katseen joka kerta, kun Nadiha nauroi veljensä kertomukselle. Kun he tekivät toisilleen kukkakruunuja kadunvierustoilla lojuneista voikukista, parhaat päivänsä nähneistä. Kesän viimeisistä. Äiti oli pelännyt ja vihannut sitä, mitä oli nähnyt. Äiti oli nähnyt suoraan Nadihan ytimeen. Hänen rakas tyttärensä rakasti veljeään enemmän kuin maailmaa. Enemmän kuin häntä.

Muistot eivät huku tomuun, ne lojuvat verisenä myttyinä tajunnan laitamilla. Nadihaa oksettaa. Hän kiiruhtaa ripustamaan kankaita ikkunansa eteen. Äiti on yhä elossa, ja jollakin hyvin alitajuntaisella tasolla Nadiha pelkää edelleen, että äiti näkee hänen sisimpäänsä. Äiti oli aina sanonut, että Valkoinen Variskin näkee, millainen Nadiha oikeasti on nauraessaan murhatut kukat päässään. Lapsena Nadiha oli kuvitellut, että ymmärtäisi vanhempana. Vanhempana hän uskoo ymmärtäneensä lapsena ja kadottaneensa kaiken matkalla. Nyt on vain hämmennystä siinä, missä ennen oli varmuus. Jokaisella kerralla, kun veli tekee jotakin tällaista, Nadiha menettää kontrollin. Hän ei vieläkään täysin tiedosta, mistä se johtuu. Hän ei vain kestä sitä.

Kun oveen koputetaan, Nadiha alkaa itkeä tietämättä syytä sillekään. Muutaman liian pitkän sekunnin ajan hän kuvittelee äidin astelevan sisään mustat silmät valkeasta ihosta erottuen ja kertovan hänelle, miten väärä hän jälleen on. Kun sisään asteleekin meikeistä riisuutunut, hiuksensa sitonut Anat, Nadiha romahtaa polvilleen.

”Variksen nimessä, Nadiha, mikä sinulla on?” Anat hengähtää ja sulkee oven perässään. Muun perheen ei tarvitse nähdä kaikkea tätä.

”Enhar”, Nadiha saa muodostettua nimen itkunsa keskeltä.

Anat ymmärtää olla kyseenalaistamatta. Hän kumartuu hitaasti Nadihan vierelle ja kohtelee tätä kuin haavoittunutta petoeläintä. Kipua on olemassa, mutta ylpeys ja vaistot saattavat kääntää hänet auttajaansa vastaan.

”Mitä Enhar on tehnyt?” Anat kysyy varovasti. Hän ei ole nähnyt pitkään aikaan pikkusiskoaan samanlaisessa tilassa.

”Muistuttanut minua siitä, että ajatukseni eivät ole terveitä”, Nadiha saa sanottua. Itku muuttuu katkonaiseksi, kynnet uppoavat pehmeään mattoon. ”Hänellä on taas uusi, ja menin paniikkiin, muistin äidin ja –”

”Rauhassa, Nadiha, ihan rauhassa. Yksi asia kerrallaan.”

”Ei”, Nadiha sähähtää ja nousee yllättäen pystyyn. ”Ei tässä ole mitään keskusteltavaa.”

Anat nousee myös pystyyn. Hän on seisoessaan niin paljon Nadihaa pitempi, että Nadiha vetäytyy hivenen taaksepäin.

”Olen aina tiennyt, ettet pidä Enharin… seikkailuista”, Anat huomauttaa, ”mutta miksi sinä räjähdit noin?” Anat on täysin tietoinen siitä, että hänen sisarensa saattaa räjähtää uudelleen. Hän päättää kokeilla, kestääkö jää.

Nadiha huiskauttaa kättään. Kyyneliä ei enää tule, mutta kaikki tuntuu olevan vielä kuin avonainen haava. Liian herkkää iskettäväksi. Hän istuutuu hiljaa sängylleen. Ikkunan eteen kiinnitetyn kankaanpalan alta loistaa hieman kaupungin valoa. Nadiha ei vieläkään tahdo ottaa kangasta pois, vaikka Anat on saapunut tilaan rikkomaan illuusion. Valkoinen Varis tai äiti eivät kykene näkemään Nadihaa, mutta pelon jäämiä on yhä kehossa.

”Olen joutunut käsittelemään liian monta asiaa liian lyhyessä ajassa”, Nadiha huokaa. Anat katsoo häntä tummien ripsiensä alta ja istuutuu sängylle jätetylle päiväpeitolle.

”Olet aina aiemminkin reagoinut vahvasti Enharin tekemisiin.”

”Hän on minun kaksoseni”, Nadiha puolustautuu. Pelko läikähtää sisällä, kun hän muistaa Enharin sanat ovella. Aivan kuin Enharkin olisi nähnyt.

”Niin. Ja myös eri ihminen kuin sinä, kykenevä tekemään omat päätöksensä.”

Nadiha huokaisee syvään. ”Minusta tuntuu, että olen meistä kolmesta ainoa sisarus, joka ei ole vielä kyennyt päätäämään, mitä elämältään haluaa.”

”Olethan sinä aina tiennyt, että haluat tehdä koruja.”

”Koska äitikin teki.” Nadiha katsoo vapisevia käsiään. Sormukset kalahtelevat toisiaan vasten. ”Koska en osaa päästää irti äidistä, Enharista enkä mistään lapsuuteen liittyvästä.”

”Mitä siellä oikein tapahtui?”

”Ei mitään. Kunpa olisikin tapahtunut, niin voisin syyttää menneisyyttä tästä kaikesta.”

”Silti sinä olet sen vankina. Äidistäkö se johtuu?”

Nadihasta pääsee voihkaisun omainen äännähdys.

”Enharista”, hän saa sanotuksi. Hän puristaa silmänsä kiinni niin lujaa, että luomien takana sijaitsevaan pimeyteen ilmestyy tähtikuvioita. Hän ei olisi koskaan kuvitellut puhuvansa tästä kenellekään. Varsinkaan isosisarelleen, joka jakaa saman veren hänen ja Enharin kanssa.

Anat ei sano mitään. Hän verhoaa itsensä kohteliaaseen hiljaisuuteen.

”Äiti kuvitteli aina, että minä ja Enhar… Että pidimme toisistamme liikaa. Hän kai kuvitteli, että veljeni varasti minut häneltä. Miten sellaista voi ajatella omista lapsista?” Nadihan ääni alkaa väristä, mutta hän pysyy kasassa. Hän ei anna itsensä vajota enää kertaakaan Anatin nähden. ”Tapa, jolla äiti katsoi minua aina kertoi, että hän tiesi. Aivan kuin hän olisi nähnyt syvemmälle.”

”Mitä hän tiesi?”

Nadiha kääntää katseensa sisareensa. Hänen silmänsä ovat suuret ja tyhjät. Anat säpsähtää.

”Se ei siis ollutkaan äiti, joka sinua hyväksikäytti”, Anat kuiskaa hiljaa.

”Mitä?” Nadihan kulmat kurtistuvat. Tyhjyys läikkyy pois katseesta.

”Tekikö Enhar sinulle jotakin vasten tahtoasi? Siitäkö sinä nyt puhut?”

Nadihan ilme kertoo kaiken. Kuvotuksen aalto kiertää hänen kehoaan, hän pudistaa voimakkaasti päätään. Anat havaitsee jälleen kerran olleensa väärässä. Hän ei osaa tulkita sisartaan enää lainkaan, jos on koskaan osannutkaan.

”Ei, Enhar, äiti tai kukaan muukaan ei ole koskaan koskenut minuun vasten tahtoani”, Nadiha sanoo. Lauseen loppu katoaa naurunremakkaan. Paniikki lähestyy uutta muotoaan, kirkasta naurua. Nadiha on helpottunut Anatin luuloista. Ne ovat helpompia kumota kuin totuudet.

Anat tuijottaa sisartaan kuin tämä olisi juuri taittanut varikselta niskat. Nadiha vain nauraa. Hän taipuu kaksin kerroin, helpottunut nauru tekee hänen piirteistään helpommin luettavat. Anat ei ole varma, miten tilanteeseen pitäisi reagoida. Itkun kautta nauruun on liian kliseinen tilanne jopa tämän katon alla.

”Kaikesta sitä tuleekin keskusteltua”, Nadiha sanoo naurunsa lomasta. ”Sisko rakas, minulla ei ole seksuaalista traumaa. Kiitän huolenpidostasi. Enhar saa tietysti tehdä mitä haluaa, en vain halunnut nähdä sitä kaikkea juuri tänään keittiömme pöydällä. Olen hyvin, hyvin väsynyt muun muassa eräiden Lintujen vuoksi.” Viimeisistä sanoista kuulee piikin tahtomattaankin. Samassa Nadiha muistaa. Nauru on jo paennut hänestä, joten hän vain nousee ja kävelee työlaukulleen. Sen ulkolokeroon hän on sujauttanut parantajanaiselta saamansa kirjeen.

”Linnuista puheen ollen”, Nadiha sanoo ja ojentaa kirjeen Anatille. Häntä hirvittää edelleen koskea paperiin, jonka tiedostaa olevan lähtöisin kääröstä. Nadiha ei voi tietää, kenen kääröstä kirjepaperi on lähtöisin. Hän tietää vain sen, että kääröään repivän ihmisen täytyy olla erittäin radikalisoitunut ja valmis tekemään mitä tahansa.

Anat tuijottaa kuorta hetken, mutta kykenee huonossakin valaistuksessa havaitsemaan kirjekuoren materiaalin ja nimimerkkinsä sen kyljessä. Hän nappaa sen nopealla otteella Nadihalta, nousee sängyltä ja vetää yöpöydän lampun päälle nähdäkseen.

Hiljaisuus tikittää yläkerrassa. Nadiha seisoo keskellä huonettaan. Hän ei ole riisunut vielä kenkiäänkään ja havaitsee niiden pohjien piirtäneen tomujälkensä pehmeään mattoon. Anat lukee kirjettä pitkään ja hartaasti. Nadiha tarkkailee sisarensa ilmeitä ja huoneen valoja. Hän ajattelee kuluneita päiviä. Beckan punaista viittaa ja hiuksia, ajatusta elävästä äidistä, parantajanaisen vihreitä silmiä ja housunsa laskenutta Enharia. On oikeastaan melko naurettavaa, että ajatuksista viimeisin kirpaisee eniten. Nadiha tietää, ettei voi ikuisuuksiin omistaa veljeään. Hän on kuitenkin kiitollinen elimistölleen siitä, että se salli hänen nauraa pelon pois.

Anatin täyteläisten huulten välistä pääsee pieni voihkaisu. Hän taittelee kirjeen, sulloo sen mekkonsa taskuihin ja painaa hetkeksi pään käsiinsä. Syvä, värisevä huokaus pääsee ulos hänestä. Hetken Nadiha ajattelee Anatin itkevän. Hän ei ole koskaan nähnyt isosiskonsa itkevän. Sellaista ei koskaan ajattele, kun isosisko on harvoin kotona.

Kun Anat nostaa päänsä, Nadiha huomaa kuvitelleensa väärin. Anatin silmissä ei kiillä kyyneliä. Suuttumus paistaa kauniilta kasvoilta, Anat puristaa kätensä nyrkkiin. Hänen huuliltaan pääsee kirous, joka kuulostaa enemmän käärmeen sihinältä kuin athan kieleltä. Nadiha ymmärtää ilmaisun varjen murteeksi, mutta ei hahmota sen merkitystä.

”Minä inhoan tätä maailmaa”, Anat huokaisee syvään. ”Inhoan sitä.” Hän nousee ylös. Pitkä olemus on raudanluja.

”Mitä kirjeessä oli?”

”Ei, minä kysyn nyt. Miten hän ymmärsi tuoda tämän sinulle?”

”Hän vain käveli luokseni.”

Anat pudistaa päätään. ”Tällaista sisältöä ei vain tipauteta kenenkään syliin. Hänen täytyi tietää, että olet ollut Lintujen kokouksessa.”

Nadiha käy läpi lyhyttä hetkeään parantajanaisen kanssa. Hän muistaa vain ylpeät eleet ja alkukantaisen pelon naisen silmien takana. Kääröstä peräisin olevan kuoren, tekstin sen kyljessä. Ja erikoisen rannekorun.

”Hän näytti minulle rannettaan”, Nadiha sanoo lopulta. Hänellä ei ole aavistustakaan, merkitseekö se Linnuille jotakin. Eihän hän tiedä Linnusta käytännössä mitään.

”Oliko hänellä vielä se sama rubiinilla varustettu koru?”

Nadiha nyökkää.

”Me tunnistamme toisemme punaisesta. Emme voi pitää mitään muuta tunnistettavaa, kaikki mahdollinen muu olisi liian riskialtista.”

Ajatus käy järkeen. Nadiha ajattelee täysin kirkkaanpunaista Becka Hartia, Lintujen toista johtajaa. Jos punainen on ryhmän tunnusväri, tietenkin juuri Becka on se, joka haluaa erottua mahdollisimman paljon. Nadihaa huvittaa ajatus siitä, ettei Becka erotu pelkästään omaksi huvikseen. Hänellä on siihen aivan oma syynsä. Vaikka Nadihaa pelottaakin ajatus siitä, että Lintujen paljastuessa Becka olisi ensimmäisenä listalla, hän tuntee syvää kunnioitusta tiensä valinnutta nuorta naista kohtaan.

Anat näkyy ymmärtävän, mitä hänen sisarensa ajattelee.

”Niin, Becka ei pelkää mitään”, hän sanoo ja hymyilee. ”Vaati saada sen punaisen viitankin, aivan kuin punaiset hiukset eivät jo herättäisi riittävästi huomiota tässä värittömässä maailmassa.”

”Missä sinulla on punaista?”

Anat hymyilee leveämmin. Ensimmäistä kertaa aidon lämpimästi kirjeen lukemisen jälkeen. ”Siinä sinun aikoja sitten tekemässä korussasi.”

Ajatus on sekä lämmittävä että pelottava. Anat on kuulunut toiseen maailmaan jo niin kauan, että sitä on vaikeaa hyväksyä. Nadiha muistaa elävästi hetken, kun antoi tekemänsä yksityiskohtaisen, rubiinikivisen korun Anatille. Siitä tuntuu olevan tuhansia Puhdistautumisia, tuhansia unohtuneita voikukkakesiä.

”Kuka tämä parantaja on? Ehdin ennen auringonhuippua kuulla hänestä kaikenlaisia juoruja. Hän on muka vaihtanut puhekykynsä taitoihinsa”, Nadiha sanoo ja heilauttaa ajatukselle kättään. Anatin ilme vakavoituu. ”Ei, älä nyt sano, että sellainenkin on mahdollista.”

”Ei sentään. Kyseessä on paljon aidompi tarina. Ja myös paljon raadollisempi. Sellaisesta ei yksikään kyläakka juoruilisi.”

Nadiha istuutuu alas ja antaa sisarensa kertoa. Kertomaton tarina kieppuu kiehtovana mysteerinä heidän ympärillään. Se hohtaa vain kertomattomana.

Anat kertoo pienestä aloittelevien parantajien ryhmästä, joka oli toiminut Marnassa ennen Lenorien sisarusten syntymää. Nadiha kuuntelee tarkasti, kun Anat kertoo ryhmän kiistasta liittyen perhonsiiven käyttöön. Kumpikaan sisaruksista ei ymmärrä lääkkeistä mitään, mutta idea tavoitetaan – parantajaryhmä oli tarvinnut apua ristiriitaansa. He kaikki olivat lähteneet yhtä aikaa Lucastaan kysymään korkeampien tahojen apua kiistaan.

Kun Anat pääsee kohtaan, jossa parantajat menevät Ietaan asti, hänen täytyy pitää taukoa. Hän kiristelee hampaitaan, painaa jälleen päätään käsiin. Maailman julmuus levittäytyy hänen harteilleen. Nadiha kykenee näkemään, miten kertomuksen ajatteleminen saa Anatin vihaamaan. Voimakas olemus juoksee kiven alle piiloon maailmaa ympärillään.

Hetki menee nopeasti ohi. Anat suoristaa selkänsä ja jatkaa kertomusta. Hän kertoo, kuinka parantajat menivät etsimään Variksia. Oli alkavan arjenain aika, kevät ennen Puhdistautumista. Ihmisten kääröt olivat täydet musteesta. Parantajat eivät löytäneet Ietasta Variksia. Mutta he löysivät Koralitalon kaikkine kerroksineen. Ylimmän kerroksen pimeys lankesi heihin, he näkivät enemmän kuin yhdenkään tavallisen ihmisen sallitaan nähdä. Varisten vuosia vaalimat salaisuudet olivat auki revittyinä tavallisten parantajien silmien edessä. He näkivät menneet Musteenkantajat ja ymmärsivät.

Vartijat saivat suurimman osan kiinni. Anat piirtää käsillään Valkoisen Variksen ympyrän kertoessaan, kuinka heidät tapettiin siihen paikkaan. Varikset halusivat vaimentaa joka ikisen paikalla olleen.

”Joten… Se tämänpäiväinen parantajanainen...”

Anat nyökkää. ”Hän oli yksi niistä, jotka menivät väärään paikkaan väärään aikaan. Se kirje, jonka hän sinun kauttasi minulle toimitti, kertoi yhden vangitun ja kuulustellun parantajan vihdoin kuolleen tyrmäänsä. Hän oli virunut siellä yli kaksikymmentä vuotta.”

”Entä mykkä parantaja? Miksi hänen annettiin elää?” Nadiha kysyy, vaikka tietää jo vastauksen.

”Sanoit sen jo itsekin. Hän teki itsestään kykenemättömän kertomaan kenellekään.”

Anatin sanat muodostavat verenpunaisen viivan siihen, missä pitäisi olla puhtaanvalkoista. Ihmiset Ietassa ovat esikuvia, varsinkin Varikset, korkein hallinto. Heidän tulisi olla hyväkäytöksisiä ja puhtaita. Miten yksikään Variksista on voinut kuvitella, että ihmisten teloittaminen tiedon tieltä on voinut taata turvan kaikille? Kuinka kauan Jorin Vecasta ja Suurvarikset ennen häntä ovat toimineet näin?

Nadihaa kuvottaa. Ei pelkästään se, miten epämiellyttävässä valossa hän näkee Ietan rakennuksen ja sen sisällä olevat, mädät ihmiset. Häntä kuvottaa eniten se, että hän ymmärtää, miksi Anat ja Becka ovat perustaneet Linnut. Eihän maailmassa, jossa viattomia tapetaan vain heille kuulumattoman tiedon vuoksi, tahdo lopulta elää kukaan.

Anat ei kuitenkaan ole lopettanut vielä. Hän haluaa tehdä nuoremman sisarensa täysin tietoiseksi siitä, millaisia asioita Marnan ihmeparantaja joutui tekemään paettuaan Ietasta. Hän haluaa kertoa siskolleen siitä, miten hienoksi pirstoutunut lasi leikkasi kurkkua ja teki naisesta vaarattoman.

Anat kertoo silloin vielä nuoresta naisesta, joka oli hädissään ymmärtänyt omaavansa vain yhden vaihtoehdon. Hän nieli lasinpalat unohtaakseen. Jotta kieli ei voisi kertoa sitä, mikä oli liian kamalaa sanottavaksi. Hetken hän harkitsi puhkovansa silmänsä, mutta se ei olisi lainkaan sama asia. Silmät oli häpäisty, ne olivat nähneet, mutta ne eivät osaisi kertoa. Ne eivät voisi muodostaa sanoja. Äänihuulet osaisivat.

Ja siksi ne saivat tuhoutua. Kirkas, teräväreunainen lasi suuteli pienissä osissa kurkkua, laskeutui alas ruoan mukana ja repi nielua mennessään. Oli työlästä saada se alas, mutta jokainen yritys oli tärkeä. Lopulta tunnit tekivät tehtävänsä. Lasinpalat olivat raadelleet kurkun auki, hän ei enää kyennyt puhumaan. Ääni ei tullut ulos vaikka sitä kuinka yritti vapaaksi päästää.

Se oli miltei kuolemaksi. Hän tiesi sen jo ensimmäiseen palaan tarttuessaan. Hän teki sen silti. Jokainen pala meni alas, mutta hän selvisi hengissä. Vasta myöhemmin hän ymmärsi nielemänsä lasin arvon. Hän ei ollut enää koskaan kykenevä puhumaan, mutta hän oli jäänyt eloon.

Hän oli maksanut äänellään jäädäkseen henkiin. Hän tiesi ihmisten katseiden säälivän ja halveksivan, mutta jos he olisivat tienneet, he eivät olisi kyenneet edes itkemään. Hän tiesi olevansa etuoikeutettu. Hän oli sentään yhä elossa. Ne muut eivät olleet.

Nadiha kuuntelee hiljaa, kunnes Anat ei itsekään kynene enää sanomaan sanaakaan. Nadiha ei voi moittia sisartaan. Tarina on raskas kerrottavaksi, jopa Anatille. Sisarukset jäävät istumaan paikalleen, sillä asioihin ei ole enää puuttumista. On kulunut liian kauan siitä, kun parantaja nieli lasia suojellakseen itseään. Nadiha uskaltaa arvata, ettei naisella ollut eikä ole perhettä tapahtuneen vuoksi. Hän tuskin uskaltaa osallistua suoraan Lintujen kokouksiinkaan, niin suuren uhan alla hän edelleen on. Jorin Vecasta ei ole unohtanut, mitä hän on nähnyt.

Nadiha huomaa ajattelevansa myös Musteenkantajia. Äitinsä ohella myös heistä uusinta, Inela Kerefiniä. Mahtaako tyttö tietää lainkaan, millaisessa tilanteessa on? Uutisten mukaan hän on Nadihaa vain muutaman vuoden nuorempi. Nadiha ei ole Acanthan jälkeen pelännyt koskaan vieraan ihmisen puolesta niin paljon.

Kun Anat lopulta nousee lähteäkseen takaisin huoneeseensa, Nadiha kiittää sisartaan ajastaan ja avaa oven tämän puolesta. Anat tarttuu Nadihaa hetkeksi olkapäästä. Rutistaa lujaa ja rakastaen, antaa voimaa kestää kaikki se, mitä on joutunut kuulemaan.

Nadiha ei pelkää katsoa ulos ikkunasta sisarensa mentyä. Ei äiti tai Valkoinen Variskaan pääse häneen katsomaan. Hänen ei tarvitse elää pelossa, sillä hänen salaisuutensa eivät ole mitään verrattuna monen muun elämään. Maailma laajenee, eikä sen laajenevissa reunoissa ole mitään kaunista. Nadiha aikoo silti käydä läpi kaiken uuden. Hän ei vielä tiedä, mistä aloittaa, mutta uskoo tietävänsä aamuun mennessä. Riittävän vahva tahto ei sammu sammuttamallakaan. Ei, vaikka sammuttajana olisi joskus hän itse.