Luku 48: Keskeneräinen maailma
Se ei ala suurella soitolla, huudon
saattelemalla fanfaarilla. Se alkaa yllättäen, varoittamatta,
kenenkään ehtimättä valmistautua. Anadil riuhdotaan ylös
sängystään ja työnnetään vasten valkeaa seinää. Vanhempien
katseet ovat maaniset. Kuinka ne koskaan olisivat voineet olla
rakastavat, Anadil ei enää osaa kuvitella niihin lämpöä. Ne ovat
pelkästään vaativat, kylmät kolot ihmiskasvojen muotoisissa
maskeissa.
”Poikani, aikasi on tullut”,
ilmoittaa Meer Fenerito. Sen suurempia sanoja ei tarvita, kaikki on
siinä, liian helppona. ”Me tarvitsemme apuasi nyt.”
Anadil yrittää irrottautua
huomaamattomasti otteesta, mutta vanhempien vaativat ilmeet eivät
päästä häntä menemään. Hän ei saata ottaa askeltakaan.
”Te sanoitte, että pian, ette nyt”,
Anadil hengähtää. Hänen huoneensa tuntuu liian pieneltä,
seinät eivät anna hänelle sijaa hengittää.
”Kulta, siitä on kaksi päivää.”
”Minä en –”
”Sinä kävelet kirjastoon. Sinä
tiedät salaoven, joka siellä kulkee.”
”En ymmärrä, miksi –”
”Suurin osa joukoistamme tulee
paikalle suoraan sisäänkäynnistä. Näyttävästi. Osan on
kuitenkin saavuttava toisaalta, hajaannuttava.”
Anadil kiskoutuu irti otteesta uuden
vauhkon vallassa. Tilanne on kertakaikkisen absurdi. Kaksi aikuista
ihmistä hänen vierellään tuntuvat yhä vain vähemmän hänen
vanhemmiltaan. Vanhemmuus on vain tekosyy saada Anadil alistettua.
Todellisuudessa yksikään Musteviitta ei tarvitse Anadilin apua.
Kyse on jostakin muusta.
Aamu ei ole vielä kohonnut
korkeimpaan pisteeseensä. Suurvaris pitää kokousta
kaupunkienjohtajien kanssa, ihmisiä on saapunut kaikkialta Athalasta
keskustelemaan maata järisyttävistä tapahtumista. Anadil tietää
turvatoimien kiristyneen, vaikka hän itse ei olekaan vielä ollut
riittävän hyvässä kunnossa aloittamaan edes kuulustelujaan.
Kaikilla on kiire. Musteviitat hyökkäävät juuri oikeaan aikaan.
”Te ette tarvitse sitä ovea”,
Anadil sähähtää. ”Pääsette sisään muualtakin.”
”Kyseenalaistatko sinä sen, mitä
pyydämme sinua tekemään?” Pyytäminen on muuttanut määritettään
vuosien varrella. Oikeasti jokainen vanhempien sana on ehdoton käsky.
”Te haluatte vain katsoa, paljonko
saatte minut tekemään!” Anadilin tekisi mieli huutaa kurkkunsa
kuivaksi siitä, että hänen vanhempansa odottavat hänen vain
hiljaa hyväksyneen heidän olevan Musteviittoja. Aivan kuin he
olisivat kertoneet hänelle jotakin paljon vähäpätöisempää.
Anadil inhoaa sitä, miten hänen vanhempansa aliarvioivat häntä
edelleen vain siksi, ettei hän ole koskaan nähnyt todellista
maailmaa. Se ei tarkoita sitä, etteikö hän voisi kuvitella, miten
se toimii.
”Rakas poikani, sinä olet aivan
turhaan kiihdyksissä”, Sheema sanoo ja yrittää ojentaa kättään
koskettaakseen Anadilin päätä. Poika kuitenkin pysyttelee
kauempana. Ei siksi, että pelkäisi äitiään, vaan koska ei tiedä,
mitä itse tekisi, jos äiti yhtäkkiä koskisi. ”Me tulemme
kertomaan sinulle myöhemmin kaiken. Olemme pahoillamme siitä, että
olet joutunut viettämään koko elämäsi Ietassa.”
”Siihen tulee muutos. Anna vihasi
kaikkea valkoista kohtaan räjähtää. Se on oikeutettua. Olemme
tehneet sinulle pahasti, anna vihasi tulla. Musteviitat tuhoavat
kaiken valkoisen. Sitten sinä olet arvokkainta, mitä Athalan
paperitaivaan alta löytyy.”
Paperitaivas kuulostaa rajulta
sellaisen miehen suusta, jonka Anadil tietää Musteviitaksi. Sanat
tihkuvat tekopyhyyttä, niiden sisältö pelkästään kuvottaa
Anadilia. Hän taistelee kuvotustaan vastaan ja puristaa kädet
tiukasti nyrkkiin.
Osittain Anadil toivoo, että
jompikumpi löisi häntä. Huutaisi hänelle kuten aina siihen asti.
Hän on tottunut pelkkään halveksuntaan. Äkilliset toiveet
vanhempien suunnalta tuntuvat vain vääriltä, ne eivät kuulu
heidän suihinsa. Silti Anadil kokoaa itsensä uudelleen. Hän
nyökkää väännetty hymy kasvoillaan ja siirtyy hiljaa kohti ovea.
”Anadil. Poikamme. Me luotamme
sinuun. Kun alat kuulla ääniä aulasta ja ulkoa, avaat oven.”
Anadil kääntyy sanoakseen vielä
jotakin, kenties vastustellakseen. Sanat jäävät sisälle. Hän ei
osaa kääntyä käskyjen edessä. Anadil avaa oven, vetää valkean
hupun päähänsä ja kävelee mahdollisimman rauhallisesti
kirjastoon asti. Kirjasto on siihen asti ollut hänen suojapaikkansa.
Nuorempana hän vietti siellä useita iltoja lukien puhtaudesta ja
Athalan laeista. Niistä, jotka hän joutui opettelemaan ulkoa vain
voidakseen vihata niitä. Vanhempien moraalit tuntuvat joka ajatuksen
myötä mädäntyneemmiltä.
Kirjaston korkeat seinät ja
katonrajassa risteilevät sillat saavat huoneen tuntumaan omalta
maailmaltaan. Se ei ole pelkkä huone, se on omanlaisensa
todellisuus, joka kätkee sisäänsä lapsuusvuodet sekä paljon
vaiettua tietoa, josta osa on jo lentänyt Lintujen matkaan. Anadil
olisi toivonut ehtivänsä hyvästellä. Hän olisi halunnut kiertää
korkeimmat sillat, koskea ylimpien kirjojen pintoihin ennen kuin
Musteviitat polttaisivat ne pois. Toisin kuin Linnut, Musteviitat
eivät jättäisi sijaa mahdollisuuksille. Musteviitoilla on vain oma
näkemyksensä.
Ulkoa alkaa kuulua ääntelyä.
Huutoa, joka ei muistuta mitään muuta. Anadil tunnistaa huutajia
nimeltä, ne ovat hänen työtovereitaan. Joukossa on varmasti myös
Variksia. Anadil kiittää onneaan siitä, ettei ole näkemässä,
kuinka pian muuttuu muotoon nyt.
Kun Anadil naksauttaa oven auki, hän
ei ajattele tekevänsä sitä auttaakseen vanhempiaan tai
Musteviittoja. Hän tekee sen vain, koska hänellä ei ole
vaihtoehtoja. Oikeasti kaikilla on aina vaihtoehto, mutta Anadilista
on helpompaa ajatella, että kaikki tuhoutuisi joka tapauksessa.
Siksi hänen on pakko. Yhden oven avaamisella ei voi olla niin suurta
vaikutusta, jos suurin osa on jo rynninyt pääoville ja murtanut
tiensä sisään.
Kestää hetki ennen kuin käytävästä
alkaa kuulua ääniä. Ne sekoittuvat ulkoa kuuluviin huutoihin,
mutta eivät muodosta selkeää melodiliaa Anadilin korville. Anadil
sulkee silmänsä vain muutamaksi sekunniksi ennen Musteviittojen
saapumista. Hän kuvittelee, miltä he todella näyttävät. Mieleen
saapuu kuvia ensin vanhemmista kivikasvoineen, sitten Rudista
kyyristyneenä sellinsä lattialle. Anadil miltei taipuu kaksin
kerroin ymmärtäessään, että toimii Rudin luottamuksen
vastaisesti. Musteviitoista itsensä karistanut mies ei päättänyt
luottaa Anadiliin vain voidakseen nähdä tämän päästävän nämä
sisään.
Anadil on liian kaukana
todellisuudesta voidakseen hahmottaa toimintaansa. Motiiveja ei ole,
ne ovat risteilleet ja kieppuneet jo liian kauan. Anadilista on
jäljellä pelkkiä hetkellisiä impulsseja. Keskellä useita vahvoja
tahtoja on mahdotonta liikkua. Oma tahto kutistuu, mukautuu toisten
haluamaksi.
Kirjastoon alkaa lipua ihmisiä
selkeästi järjestäytyneinä. Anadil jähmettyy aloilleen, jää
miltei tielle, kun hän havaitsee voivansa nähdä Musteviittojen
kasvot. Tummat huput on laskettu alas. Mustaa kangasta on täytynyt
värjätä salaa. Sitä on paljon, jokaisen eri kokoisen ja ikäisen
ihmisen yllä. Joukossa on myös nuoria. Jopa sellaisia, jotka ovat
vuosissa vähemmän kuin Anadil.
Ensimmäisenä kulkee tavallisen
näköinen nainen. Nelisenkymmentä Puhdistautumista nähnyt,
varmasti jo lapsensa synnyttänyt. Hän kantaa kääröään
kaulallaan. Anadil saattaa erottaa tummuneen paperin. Käärö on
miltei yhtä musta kuin Rudin säilötty käärö aikanaan oli.
Kauhukseen Anadil huomaa, ettei pelkääkään näkemäänsä.
Musteviittainen nainen näyttää täysin tavalliselta ihmiseltä.
Kasvonpiirteet ovat miltei kiltit.
Nainen ojentaa kätensä Anadilin
kasvoille, koskettaa niitä kuin särkyväistä veistosta. Hän
kulkee jokaisen piirteen yli, merkitsee ne ihosolujensa hennolla
kosketuksella. Anadil vapisee kosketuksen alla, hän ei tiedä, miten
reagoida. Nainen hymyilee. Hän tietää jotakin, johon Anadil ei
pelkonsa keskeltä yletä.
”Sinusta tulee meidän
pyhimyksemme”, nainen kuiskaa. Hänen äänensä kuulostaa
matalalta kehräykseltä, lähes epäinhimilliseltä. ”Olet meille
kuin Musteenkantaja heille. Olet avannut meille portin uuteen
alkuun.” Kiihko naisen äänessä pakottaa Anadilin perääntymään.
Pakoaskel ei auta, nainen yhdessä muiden kanssa tulee lähemmäs.
Anadil on saarrettu kaikkialta, jokainen Musteviitta haluaa koskettaa
hänen kasvojaan. Anadil tuntee minuutensa vähenevän jokaisen
pelottavaan kiihkoon sitoutuneen kosketuksen myötä.
Siltikään Anadil ei osaa sanoa ei.
Hän ei kykene kieltäytymään, kun ihmiset lähestulkoon jättävät
hänet alleen. Massa vyöryy hänen ylitseen, koskettaa häntä,
kihertää onnesta. Ihmisten koskiessa hänen hiuksiaan, kasvojaan ja
käsiään, hän kuulee tutun äänen päässään. Rudi puhuu
hänelle jälleen.
Olen nähnyt kummatkin puolet. Ne
eivät lopulta juuri eroa toisistaan.
Ihmiset jatkavat matkaansa jättäen
Anadilin vapisemaan kosketuksesta. Musteviitat eivät poikkea
ajatuksistaan lainkaan Variksista. He vain toimivat varjossa, toisen
Variksen nimissä. Anadil vapisee kauttaaltaan, hänen sydämensä
takoo reikää rintaan. Tunne on sietämätön. Anadil ei koe
pettäneensä vain Rudia ja kaikkia aiempia moraalisääntöjään,
vaan myös itsensä. Aiemmat säännöt ovat lähteneet vanhempien
aivoista, aivan kuten uudetkin. Anadil ei erota itseään sen
keskeltä. Hän on hylännyt itsensä.
* * *
Kun jokin lähtee tuhoutumaan, se ei
koskaan tee sitä hiljaa. Huudot, kuoleman airuet, varmistavat, että
jokainen ymmärtää, mitä tapahtuu. Ietaan hyökätään suoraan
edestä, mitään ei piiloteta. Hyökkääjät eivät pidä naamioita
tai verhoa itseään paksuihin huppuihin tai viittoihin. Jokaisen
mustan viitan huppu on alas laskettu, kasvot ovat koko maailman
nähtävissä. Ietassa ei olla ehditty valmistautua – kenenkään
tieto ei ole riittänyt ennakointiin. Suunnitelmat ovat valuneet
pois, maailma ei antanut niille aikaa. Auringonnousu ei ole koskaan
ollut armottomampi.
Jokainen Lucastassa asuva havahtuu
askareistaan huutoon ja kaupungin keskeltä kohoaviin liekkeihin. Osa
Ietasta on tulen vallassa. Kaksi naista, jotka ovat juuri edellisen
päivän aikana vannoneet yrittävänsä estää tapahtumia, astuvat
ulos kodeistaan havaitessaan ne tapahtuviksi. Eri puolilla Lucastaa
asuvat Acantha ja Nadiha juoksevat kumpikin mukulakivikadulle.
Kadulla haisee savu, huudot halkovat reikiä paperitaivaaseen.
Ihmiset ovat pysäyttäneet työnsä. Ne, jotka eivät jo juokse,
ovat tiputtaneet jotakin ja pysähtyneet tuijottamaan taivaalle
kohoavaa savujanaa.
Sekä Nadiha että Acantha tietävät,
mitä liekit tarkoittavat. Nadiha ymmärtää sulkea kotinsa oven,
mutta kenkiä hän ei ehdi laittaa, sillä liekit pakottavat hänet
liikkeelle. Toisella puolen kaupunkia Acantha jähmettyy paikalleen
kykenemättä juurtumaan näkyyn edessään. Hän ei ole pudonnut
läpi tuhannen orapihlaja-aidan vain nähdäkseen kaiken palavan
pois. Hän alkaa juosta, vaikka sen ei pitäisi olla hänen
kunnollaan mahdollista. Jokin vetää häntä eteenpäin, isoäidin
tuleva kuolema, Beckan menetys, jokainen koskaan ulos oksennettu
ateria. Niiden kaikkien vuoksi hänen olisi juostava. Sekä Nadiha
että Acantha tietää, ettei yksi pieni ihminen voi parantaa jotakin
sellaista, joka on ollut vääränlainen aikojen alusta. Musteen ja
puhtauden väli ei koskaan tasapainotu. Silti he juoksevat jalat
paljaina tietäen, etteivät voi muutakaan. Paikalleenkaan ei voi
jäädä.
Ietan edestä tilanne ei näytä
lainkaan niin pahalta. Liekit ovat tarttuneet ylimpiin kerroksiin;
niistä ei erota, mistä ne ovat lähteneet. Tuli hipoo kiveä
sieltä, mistä ei pääse polttamaan. Ietan pääportailla juoksee
ihmisiä huutaen paniikki katseissaan. Kaduilla lojuu vasta muutamia
kuolleita, sekä mustaviittaisia että tavallisia kulkijoita.
Nadiha haistaa kuoleman hajun
ensimmäisenä. Pelon vasta sen jälkeen. Toivoa ei voi haistaa. Joko
sitä ei ole tai se on kätkenyt itsensä. Nadihan ensimmäinen
selkeä ajatus saapuu vasta, kun hän huomaa tutun hahmon juoksevien
ihmisten keskellä. Acantha on miltei polvillaan maassa, katse etsii
vastauksia maahan valuneesta verestä. Nadiha juoksee Acanthan luo ja
nostaa tämän ylös. Hän tuntee Acanthan kehon värinän omaansa
vasten ja tietää, ettei se johdu pelkästään fyysisestä
rasituksesta.
”Me olemme myöhässä”, Acantha
huoahtaa, ”emme ehtineet tehdä mitään.”
”Emme voi jäädä tähän.”
Nadiha katsoo Korallitaloon päin. Sielläkin erottuu liikehdintää,
korkealle asetetuissa ikkunoissa vilahtaa katoavia hahmoja. Nadiha
ajattelee ensin Korallitaloon hylättyä äitiään, sitten vartijana
toimivaa veljeään.
”Luoja, Enhar”, Nadiha henkäisee
ja alkaa vetää Acanthaa mukanaan kohti portaita. ”En voi jättää
Enharia yksin tuonne.”
”Onko sinulla mitään, millä
puolustautua?” Acantha kysyy Nadihan juostessa panikoivien ihmisten
ohi kohti portaita. Musteviittoja ei ole enää ulkona. Kumpikin
naisista tietää, mitä se tarkoittaa. Heillä on muutama sekunti
aikaa valmistautua siihen, mitä sisällä odottaa.
”Ei, mutta me selviämme”, Nadiha
vastaa luottamatta lainkaan sanoihinsa. Hän ei välitä siitä, mitä
tapahtuu, hänen on saatava tietää, onko hänen veljensä yhä
elossa.
”Minulla on pieni veitsi”, Acantha
kuiskaa Nadihan työntäessä oven auki. Vartijoita ei ole enää
vahtimassa, kuka pääsee sisälle.
Aulassa todellisuus iskee vasten
kasvoja. Mustia viittoja ja toistensa kimppuun hyökkääviä ihmisiä
on kaikkialla. Veren haju on pistävä, miltei tukahduttava. Acantha
tarttuu Nadihaa kädestä. Nadihan keho toimii vaistojensa varassa.
Se ei pysähdy kaaoksen edessä, se juoksee kohti pohjoiskäytävää,
joka johtaa Korallitaloon. Acantha pysyy käden matkassa, hän ei
uskalla päästää irti, vaikka jalat eivät jaksaisikaan enää
juosta. Acanthalla ei kuitenkaan ole mitään menetettävää.
Sukunsa viimeisellä ei ole perintöä jätettäväksi. Nadihan
tarpeet menevät hänen edelleen.
Korallitalossa naisia kohtaa vain uusi
epämukava yllätys. Taistelu on käynnissä, jopa osa Variksista on
riisunut kaapunsa ja paljastanut aseensa. Nadiha ei erota veljeään
kaiken keskeltä.
”Emme voi mennä sinne”, Acantha
sanoo lasisillalla. Nadiha miltei irrottaa kätensä Acanthan
otteesta, pyristelyn saattaa tuntea.
”Minun on pakko.”
”Nadiha. Me kuolemme tänne.”
”Niin kuolee veljenikin.” Ajatus
saa Nadihan ottamaan kätensä pois kosketuksesta.
Pienen hetken ajan taistelun äänet
jäävät taustalle. Acanthan pisamaiset, luuposkiset kasvot ottavat
saman ilmeen kuin äiti oli aina ottanut Nadihan leikkiessä veljensä
kanssa. Silloin, kun äiti näki Nadihan läpi. Ilme järkyttää
Nadihaa syvältä juurista. Hän ei olisi koskaan kuvitellut Acanthan
olevan se, joka näkee, joka pysähtyy ymmärryksen sillalle. Acantha
ei kuitenkaan sano mitään. Nadiha inhoaa sitä. Miksi kaikki vain
katsovat, olettavat ja jättävät sen sisälle? Miksi kukaan ei
koskaan sano sitä ääneen?
Nadihan mieli kääntyy ympäri.
Acanthan ilme pakottaa hänet siihen. Hän tietää Acanthan
tietävän. Taistelun äänet palaavat korviin. Maailma kaatuu pian,
Nadiha ei voi enää jäädä itseensä. Hänen on pakko kertoa se,
jota on kantanut sisällään syntymästään asti.
”Minä rakastan Enharia”, Nadiha
kuiskaa hennosti, herättäen lapsen sisällään. Sen, joka ei
tiennyt, miten reagoida, kun veli otti kädestä. Sen, jonka hän
kuvitteli jo hautautuneen äidin syyllistäviin katseisiin.
”Minä tiedän.” Kahdella sanalla
on mahdollisuus muuttaa todellisuutta.
”En tarkoittanut sitä.
Tarkoitin...”
”Minä tiedän, mitä sinä
tarkoitit. Olen oppinut tunnistamaan rakkauden ihmisen äänessä,
katseissa, eleissä, kaikessa. Jokainen osa sinusta on jo kertonut
minulle, vaikka et itse kykenisi.”
Se on sanottu. Nadiha on puhaltanut
sisimpänsä tyhjäksi. Acanthan katse ei tunnu syyllistävältä.
Acantha ei ole kuten hänen äitinsä, hän ei tuomitse, vaikka
näkeekin. Nadiha uskaltaa vihdoin hengittää miltei vapaasti.
Huudot kaikuvat tilassa. Acantha
näkee, ettei Nadiha aio luovuttaa, joten kääntyy vapaaehtoisesti
kohti Korallitaloa.
”Jos emme kykene muuhun, voimme
vähintään etsiä sisaresi tai jomman kumman Kerefineistä. Joku
osaa tehdä tästä lopun.”
”Sikäli pääsemme edes tältä
sillalta eteenpäin.” Nadiha katsoo Acanthan selän taakse vain
nähdäkseen mustaan viittaan sonnustautuneen henkilön työntyvän
naisvartijan päälle, työntävän aseensa tämän selkään. Nadiha
ei värähdäkään. Ei värähdä Acanthakaan. Naiset hivuttautuvat
toistensa vierelle ja ottavat jälleen toisiaan kädestä. He ovat
huomanneet sen olevan ainoa keino selvitä.
”Nadiha, me selviämme tästä”,
Acantha kuiskaa. ”Ja sinä… Sinä opit joskus hyväksymään
itsesi. Minä hyväksyn jo nyt.” Sanat tuntuisivat kenen tahansa
muun sanomina pelkästään korneilta. Nadiha kuitenkin tietää
Acanthan viimeiseksi ihmiseksi, joka uskoisi mihinkään toivon
kaltaiseenkaan. Kenties juuri siksi sanat tuntuvat entistä
painavammilta.
* * *
Kun jumalpatsas rikkoo korkean lasin,
Jorin tuntee paniikin lamaannuttavan kehonsa. Hän ei ole koskaan
ollut paniikin vallassa, ei edes Lintujen hyökkäyksen aikana. Hänen
kehonsa on tottunut kestämään, mieli ei koskaan anna sen vaipua
paniikkiin asti. Jorin on kuvitellut tuntevansa itsensä. Aiemmat
kokemukset ovat saaneet hänet uskomaan, ettei hän hajoa pienestä,
että hän toimii eikä jää paikalleen.
Ninaria ja Ietaa esittävän
lasimaalauksen rikkoutuessa Jorin saattaa miltei kuulla, kuinka hänen
esi-isänsä sekä kaikki aiemmat Suurvarikset nauravat lasin helinän
tahtiin. He nauravat sille, mitä maailmasta on tullut.
Jorin ei voinut estää Lintuja
hyökkäämästä eikä Anadilia tappamasta ainoaa todistusaineistoa,
toista ihmistä, Lintujen johtajaa. Hän ei kyennyt jäljittämään
Lintujen varastamaa vanhaa Musteenkantajaa. Eikä hän nähnyt
ennalta Musteviittojen käyttävän tilaisuutta hyväkseen. Jorin on
ollut liian keinoton, liian sokea kaikelle ympärilleen. Käki on
päässyt pesiytymään Ietaan, eikä hän ole kyennyt tekemään
sille mitään.
Kaaos ei lopu kaaoksella. Jorin ei
tahdo taistella. Hän ei halua tappaa, koska kuolema osaa vain kylvää
lisää kuolemaa. Silti muutakaan keinoa ei näyttäisi olevan. Jorin
tietää ennestään, ettei Musteviittojen kanssa neuvotella. Miten
paljon heitä onkaan; he ovat kuin kuhisevia hyönteisiä kuolleessa
raadossa. Ieta on jo menetetty.
Kaiken keskellä Jorin huomaa
ajattelevansa kahta asiaa. Toinen on hänen oma epäonnistumisensa
Suurvariksena. Siinä ei ole mitään erityistä ajateltavaa. Lasin
sataessa taivaalta hän ei voi enää muuttaa mitään.
Toinen Jorinin mieleen kipuava seikka
on Inahe. Varikset ovat saaneet lentää minne tahansa, totuus
Musteenkantajasta paljastua ja muinainen ikkuna rikkoutua, mutta jos
Inahe on Jorinin ulottumattomissa, hän ei voi enää koskaan sulkea
silmiään nukkuakseen. Inahe on täällä vain sen vuoksi, että
Jorin on itsekkäästi halunnut niin. Hän on pitänyt Inahea luonaan
kuin kallisarvoista esinettä.
Jorin ei voisi elää itsensä kanssa,
jos Inahe kuolisi. On pelkästään hänen syytään, että Inahe
joutuu elämään liian pienessä häkissä. Jorinin olisi pitänyt
tukahduttaa omat halunsa ja keskittyä pitämään Athala sekä
itsensä kasassa. Inahen vetäminen kaikkeen mukaan oli pelkästään
väärin, Jorin ymmärtää sen nyt. Silti pieni, itsekäs osa hänen
sydäntään kuiskaa hänelle, ettei riittäisi, että Inahe jäisi
eloon. Inahen pitäisi jäädä hänen luokseen
Osa Jorinista toivoo, että kaikki
Ietassa vain kuolisivat, jotta maailma voisi aloittaa alusta.
Synnyttää uuden puhtauden kaiken vanhan ja kauan sitten mädäntyneen
päälle. Jorin vetäytyy seinää vasten hengittäen raskaasti. Hän
vetää naamion kasvoiltaan ja tiputtaa sen lattialle. Kaikki muukin
revittäisiin auki, hän voisi aivan hyvin laskea muurinsa kaiken
edessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti