Musteenkantaja: luku 1

Luku 1: Siniset silmät

He tulivat jonoissa. Olkapäille oli asetettu valkoisia viittoja merkiksi toimituksen häpeällisyydestä. Valkoinen väri muistutuksena siitä, mitä he eivät voineet saavuttaa. Minä kuitenkin tiesin totuuden pelkästään katsomalla heitä silmiin, joissa pelko lepatti liekin lailla saaden koko olemuksen näyttämään lasinhauraalta. He kuvittelivat pelkäävänsä minua ja mustekääröjensä sisältöä, mutta se en ollut minä, kenen kuvaa he eivät kestäneet havaita ikisyvän altaan pinnasta.

Itseään he pelkäsivät. He eivät tahtoneet nähdä pahuutensa määrää, mutta eivät varsinaisesti kestäneet luopuakaan siitä. Pahuuteen oli niin helppo tuudittautua. He olivat kuitenkin yhä ihmisiä, vapaita kantamaan mustekääröjään ja valuttamaan avullani niiden sisällön pois elämistään.

Huomasin kadehtivani heitä. Minun piti olla riisuttu kaikista inhimillisistä tunteista, mutta silti tunsin voimakkaana ravisteluna heidän puhdistumisensa joka kerta, kun uusi jonon ensimmäinen astui eteeni pelokkaana ja ojentaa kääröään. Mustuus valutettiin pois. Autoin heitä pääsemään tilaan, johon itsekin vielä kaikkien vuosien jälkeen tahdoin. Sitä minä janosin, heidän hetkellistä puhtauttaan. Olisin vaihtanut koko elämäni sekuntiinkin heidän elämissään.

Tiesin kaikenlaista tavallisten kansalaisten tavasta elää. Tiesin liiankin hyvin. Siinä ei ollut mitään kaunista, mutta ne muistot, jotka minun oli sallittu pitää, saivat minut kadehtimaan maailmaa, jossa eteeni astelleet ihmiset vielä elivät. He olivat kauppiaita, virkamiehiä, veronmaksajia. Tavallisia. Vielä inhimillisyyden rajoissa eläviä, pelokkaita ihmisiä mustekääröt käsissään, valmiita tulemaan jälleen puhtaiksi.

Heillä oli kaikki ilo maailmassa. He astelivat eteeni peräjälkeen ja kysyivät, sattuisiko se, mitä tulisi tapahtumaan. Nuoret ensimmäisten puhdistautumistensa aikaan olivat niin särkyväisiä. Heitä pelotti astella luokseni, heitä pelotti avata suunsa. Minä hymyilin heille. Kerroin, etten voinut tietää, tulisiko puhdistautuminen sattumaan. Valistin heitä siitä, etten voinut mitenkään antaa heille vastauksia, jotka lepäsivät heidän sisällään.

Sitä kesti kokonaisen päivän verran. Osasin laskea väsyneistä katseista ja altaaseen tippuvista mustepisaroista, kuinka monta olisi vielä jäljellä.

En kuitenkaan nähnyt, mitä tuli tapahtumaan. En ollut arvannut senhetkisen todellisuuteni vääristyvän niin pian. Kun hän asteli sisään, sisäinen lauluni hiljeni. Kaipuuni vaikeni iäksi, kykyni muistaa menettämääni katosi hänen läsnäolonsa hehkuun. Hän oli seuraava. Minun ei tarvinnut katsoa tyhjää kääröä, minä tunsin sen jo hänen olemuksestaan.

Hän oli puhtain. Minun perijäni. Hänen hiuksensa ja ripsensä olivat valkoiset ja käyntinsä viehkeä keväisen linnunlaulun lailla. Kun hän asteli lähemmäs, hän ojensi minulle sen, joka varmisti sisäisen tuntemukseni. Täysin tyhjän käärön vailla pisaraakaan mustetta. Nielin pelkoni. Hänen silmänsä säihkyivät innostuksesta. Ne olivat vielä siniset.