Luku 39: Iscario
Ensimmäinen
auringonlasku oli pahin, seuraava kohtuullinen ja kolmas jälleen
kerran järkyttävä muistutus siitä, että maailmankaikkeus heidän
ympärillään on muuttunut lähes kokonaan uudeksi. Rytmi pysyy
samana, mukailee vanhaa, mutta yön ja kuunvalon puuttuessa kaikki
tuntuu pelkältä kopiolta. Sellaiselta vain puoliksi värikkäältä
kopiolta, joka on onnistunut juuri ja juuri sisällyttämään
itseensä ääriviivat ja rajat, muttei tunnelmaa.
Iscario,
toinen Auringosta syntynyt olento huomaa kaipaavansa Kuuta vielä
neljäntenäkin auringonlaskuna, kun Aurinko pitää lepoaan ja
Zenith täyttää mustan, yön mittaisen ajanjakson tulella, jotta he
näkisivät. Osa nukkuu ajanjakson läpi, osa valvoo. Toiset ovat
onnekkaampia kuin toiset.
Iscario
kuuluu niihin, jotka eivät saa nukutuksi pimeänä ajankohtana.
Syynä valvotuille tunneille ja mustille renkaille silmien alla ei
suinkaan ole se, että kaikki hänen ympärillään on muuttunut
auringonvalon mukaiseksi ja kuolevaiseksi. Yksi ainoa asia pitää
häntä valveilla: hän itse. Hänen omat tekonsa jyskyttävät
takaraivossa kipeinä muistutuksina olentojen haavoittuvaisuudesta.
Enää Elille tehdyt teot eivät pyöri niin vahvasti mielessä,
niiden tilalle on tullut jotain uutta. Nyt hän ajattelee, kuinka
kielsi isänsä kääntämällä katseensa pois ja uskottelemalla
kaikille, että hän on usvastasyntynyt kuten hekin. Ainoastaan
muutama sielu tietää, ettei hän ole koskaan ollut kuolematon kuten
he joskus olivat.
Iscarion
tulee esittää, että hän kehittyy muiden mukana. Oppii elämään
kuolevaisuuden kanssa ja käsittelemään muuttunutta maailmaa.
Vaikka
kuolevaisuus on ollut hänellä syntymästä lähtien, eikä se ole
koskaan muuttanut hänen käsitystään mistään. Se on ainoastaan
muodostunut yhdeksi hänen suurimmista valheistaan. Ja nyt valheita
vain sattuu olemaan niin paljon, ettei niiden takaa näe enää
alkuperäistä kuvaa. Kumittaa ei voi, paperi on liian täynnä.
Kun
hän katsoo Auringon Avariin luomien säteiden alla kävelevää
kansaa, joka jo neljännen aamun jälkeen näyttävät tottuneemmilta
ja keskimäärin onnellisimmilta, syvin itseinhon muoto löytää
hänen ajatuksiinsa jälleen ja täyttää tyhjät rakoset. Kansa
näyttää menevän eteenpäin, oppivan tuntemaan kipua ja tajuavan,
ettei kuolevainen elämä tarkoita sitä, että jokainen
automaattisesti kuolisi. Joskus tulee vielä päivä, jolloin he
unohtavat, että koskaan osasivat itkeä. Päivä,
jolloin he sädehtivät yhtä kirkkaasti menettyä valoaan kuin
Aurinko sädehtii nyt.
Mutta
Iscario tietää, ettei hän
itse koskaan
enää kehity. Hänet on jätetty vajaaksi jäljitelmäksi jostakin,
jonka alkuperäistä muotoa ei enää tunnisteta. Iscario on
tietoisesti kieltänyt osallisuutensa maailman muuttumisessa ja Ogren
provosoimisessa, hän on häpeissään ja peloissaan jättäytynyt
kunniasta ja vastuusta viime hetkellä. Eikä hän ole koskaan mitään
muutakaan osannut kantaa harteillaan, hän vain sysää vastuun
niille, jotka sen jaksavat paremmin kantaa. Ja sitä hän vihaa.
Itseään, pelkurimaista olentoa, joka vain pakenee ja pakenee
kadottaen kaiken matkan varrelle.
Iscariota
harmittaa, että osa suhtautuu hänen veljeensä yhä varsin
nihkeästi. Velihän teki kaikkensa oman päämääränsä eteen ja
saavutti sen, hänestähän tulisi olla ylpeä. Kansa
osaa silti vain vihata.
Toisaalta Iscariokin ymmärtää, miltä kuunvalosta irtaantuminen
tuntuu, eikä voi olla tuntematta pientä inhon värähdystä
sisällään, kun näkee tyytyväisyyden loistavan Niarin kasvoilta
joka ikinen päivä.
Vielä
enemmän Iscario on tyytymätön siihen, miten Ogrea kohdellaan. Tämä
on täysin jättäytynyt omiin oloihinsa, istuu entisen Kuun
temppelin portailla kasvot käsiinsä haudattuna ja näyttää siltä,
ettei enää koskaan tokene. Ja kansa halveksii häntä, vihaa ja
halveksii. Iscario ei ymmärrä sitä, vaikka hänet alun perin
luotiinkin tähän maailmaan vain sysätäkseen Ogre siihen tilaan,
jossa hän nyt on.
Iscarion
omatunto sanoo, ettei Ogre ansaitse tätä. Hän itse ansaitsisi.
Ogrella oli sentään aina motiivi, hän toimi aina pelkonsa orjana.
Ja Kuuhan rakasti häntä. Eikö kansa ymmärrä rakkauden
merkitystä, eivätkö he muka todistaneet heidän luojansa kuolevan
rakkaimpansa edessä? Kenties sillä ei ole heille
mitään merkitystä sen rinnalla, mitä Ogre on aiheuttanut.
Mutta
Iscariolle on. Hän kokee itse ansaitsevansa osakseen suurempaa vihaa
kuin Ogre, sillä hänellä ei koskaan ole ollut hyvää syytä. Hän
on tehnyt kaiken vain itselleen vailla kunnollista tarkoitusta tai
päämäärää. Minuutensa ja osallisuutensa kieltäminen sattuu
eniten, ja vieläpä ansaitusti. Ja jossakin siellä syvällä häneen
sattuu myös kaikki se, mitä hän teki Elille, osittain Livillekin.
Elille tekemistään teoista hän vastaa jokainen kerta, kun kävelee
Xanderin ohi entisellä usvapolulla ja tuntee puiden lehtienkin
tippuvan vain Xanderin vihan vuoksi.
Xander
on luvannut olla tekemättä Iscariolle mitään pahaa, vaikka nyt
hänellä olisi siihen mahdollisuus. Hän voisi repiä Iscarion
sydämen irti joutumatta siitä vastuuseen. Ja kenties pahinta on se,
ettei hän tee niin. Iscario joutuu päivittäin kohtaamaan Xanderin
kaunan ja vihan, hän joutuu elämään sen kanssa niin pitkään kun
he kaksi pysyvät elossa. Hänestä tuntuu murskaavalta ajatella,
että tässä maailmassa on joku, joka tahtoo hänelle kaikkea sitä
pahaa, jota olemassa on.
Eliä
itseään Iscario ei uskalla miettiä. Hän on kuullut Auringon
sanovan, että kansa saapuu Lasiasta Elin johdolla takaisin Avariin
sitten, kun he ovat siihen valmiita. Iscario ei tahdo edes kuvitella,
mitä Eli mahtaa Lasiassa kertoa hänestä. Kertooko hän jokaisesta
väärästä, polttaneesta kosketuksesta vai kenties hänen
osallisuudestaan Kuun tuhon suhteen? Ehkä Eli ei edes tiedä siitä.
Iscario ei uskalla edes arvata.
Ja
sitten on Liv. Livin ajatusmaailmaa hän ei ole suoranaisesti koskaan
mullistanut, sen teki Livin isä jo kauan ennen häntä. Iscario on
kuitenkin tehnyt Liville jotakin muuta tämän ollessa aivan nuori.
Se oli silloinkin molemminpuolista, se tapahtui heidän yhteisestä
tahdostaan. Mutta Liv oli silti aivan liian nuori sen tapahtuessa.
Yhteisen
rinneasunnon ja vuoteen jakaminen oli aikanaan pakottanut Iscarion
kertomaan Liville, mikä ja kuka hän oli. Hän oli paljastanut
mieltymyksensä nuoriin
ruumiisiin ja sieluihin. Liv oli vain hyväksynyt ja sanonut, että
tahtoo kokea hänet vielä silloin, kun hän pystyy Livin vielä
ottamaan. Iscario ei ollut kyseenalaistanut.
Kaiken
kaikkiaan Iscario on kiitollinen tässä maailmassa ainoastaan siitä,
että Liv on aina pysynyt hänen rinnallaan. Pienestä,
tummasilmäisestä ja vaaleahipiäisestä tytöstä kasvoi aikuinen,
kaunis nainen. Iscario tietää olevansa varmasti ainoa, joka osaa
pitää vainoharhaista ja syyttelevää Liviä rakastettavana ja
arvostettavana. Vaikkei hän enää voikaan rakastaa Liviä kuten
ennen rakasti, hän aikoo pitää tämän vierellään ja silittää
tätä hiuksista aina, kun hän sitä tarvitsee.
Viides
auringonlasku tulee päätökseensä, pimeys reunustaa maailmaa.
Kaiken muuttuessa jälleen kerran pelkäksi mustaksi Iscarion sydän
nöyrtyy ja muistaa, että tältä hänen maailmansa kuuluukin
näyttää. Vaikka Zenithin tulet valaisevat pimeyteen hetkeksi
taipunutta Avaria, hän ei löydä kurottaessaan Livin kättä
omaansa vaikka yrittäisikin. Hänen kuuluu viettää tietyt hetket
yksin, katua ja miettiä sitä, mikä olisi voinut mennä toisin vaan
ei koskaan mennyt.
Tänäkin pimeyden hetkenä hän
sulkee silmänsä ja antaa liekkien tanssia suljettujen luomienkin
läpi. Kun Liv vihdoin löytää tiensä hänen vierelleen, hän
pyytää tältä anteeksi ja antaa tämän tulla lähelle. Kahdesta
rikkinäisestä ei tule yhdessäkään ehjää, mutta sen Iscario on
jo alkanut hyväksyä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti