Tulisielu: luku 39

Luku 39: Iscario

Ensimmäinen auringonlasku oli pahin, seuraava kohtuullinen ja kolmas jälleen kerran järkyttävä muistutus siitä, että maailmankaikkeus heidän ympärillään on muuttunut lähes kokonaan uudeksi. Rytmi pysyy samana, mukailee vanhaa, mutta yön ja kuunvalon puuttuessa kaikki tuntuu pelkältä kopiolta. Sellaiselta vain puoliksi värikkäältä kopiolta, joka on onnistunut juuri ja juuri sisällyttämään itseensä ääriviivat ja rajat, muttei tunnelmaa.

Iscario, toinen Auringosta syntynyt olento huomaa kaipaavansa Kuuta vielä neljäntenäkin auringonlaskuna, kun Aurinko pitää lepoaan ja Zenith täyttää mustan, yön mittaisen ajanjakson tulella, jotta he näkisivät. Osa nukkuu ajanjakson läpi, osa valvoo. Toiset ovat onnekkaampia kuin toiset.

Iscario kuuluu niihin, jotka eivät saa nukutuksi pimeänä ajankohtana. Syynä valvotuille tunneille ja mustille renkaille silmien alla ei suinkaan ole se, että kaikki hänen ympärillään on muuttunut auringonvalon mukaiseksi ja kuolevaiseksi. Yksi ainoa asia pitää häntä valveilla: hän itse. Hänen omat tekonsa jyskyttävät takaraivossa kipeinä muistutuksina olentojen haavoittuvaisuudesta. Enää Elille tehdyt teot eivät pyöri niin vahvasti mielessä, niiden tilalle on tullut jotain uutta. Nyt hän ajattelee, kuinka kielsi isänsä kääntämällä katseensa pois ja uskottelemalla kaikille, että hän on usvastasyntynyt kuten hekin. Ainoastaan muutama sielu tietää, ettei hän ole koskaan ollut kuolematon kuten he joskus olivat.

Iscarion tulee esittää, että hän kehittyy muiden mukana. Oppii elämään kuolevaisuuden kanssa ja käsittelemään muuttunutta maailmaa. Vaikka kuolevaisuus on ollut hänellä syntymästä lähtien, eikä se ole koskaan muuttanut hänen käsitystään mistään. Se on ainoastaan muodostunut yhdeksi hänen suurimmista valheistaan. Ja nyt valheita vain sattuu olemaan niin paljon, ettei niiden takaa näe enää alkuperäistä kuvaa. Kumittaa ei voi, paperi on liian täynnä.

Kun hän katsoo Auringon Avariin luomien säteiden alla kävelevää kansaa, joka jo neljännen aamun jälkeen näyttävät tottuneemmilta ja keskimäärin onnellisimmilta, syvin itseinhon muoto löytää hänen ajatuksiinsa jälleen ja täyttää tyhjät rakoset. Kansa näyttää menevän eteenpäin, oppivan tuntemaan kipua ja tajuavan, ettei kuolevainen elämä tarkoita sitä, että jokainen automaattisesti kuolisi. Joskus tulee vielä päivä, jolloin he unohtavat, että koskaan osasivat itkeä. Päivä, jolloin he sädehtivät yhtä kirkkaasti menettyä valoaan kuin Aurinko sädehtii nyt.

Mutta Iscario tietää, ettei hän itse koskaan enää kehity. Hänet on jätetty vajaaksi jäljitelmäksi jostakin, jonka alkuperäistä muotoa ei enää tunnisteta. Iscario on tietoisesti kieltänyt osallisuutensa maailman muuttumisessa ja Ogren provosoimisessa, hän on häpeissään ja peloissaan jättäytynyt kunniasta ja vastuusta viime hetkellä. Eikä hän ole koskaan mitään muutakaan osannut kantaa harteillaan, hän vain sysää vastuun niille, jotka sen jaksavat paremmin kantaa. Ja sitä hän vihaa. Itseään, pelkurimaista olentoa, joka vain pakenee ja pakenee kadottaen kaiken matkan varrelle.

Iscariota harmittaa, että osa suhtautuu hänen veljeensä yhä varsin nihkeästi. Velihän teki kaikkensa oman päämääränsä eteen ja saavutti sen, hänestähän tulisi olla ylpeä. Kansa osaa silti vain vihata. Toisaalta Iscariokin ymmärtää, miltä kuunvalosta irtaantuminen tuntuu, eikä voi olla tuntematta pientä inhon värähdystä sisällään, kun näkee tyytyväisyyden loistavan Niarin kasvoilta joka ikinen päivä.

Vielä enemmän Iscario on tyytymätön siihen, miten Ogrea kohdellaan. Tämä on täysin jättäytynyt omiin oloihinsa, istuu entisen Kuun temppelin portailla kasvot käsiinsä haudattuna ja näyttää siltä, ettei enää koskaan tokene. Ja kansa halveksii häntä, vihaa ja halveksii. Iscario ei ymmärrä sitä, vaikka hänet alun perin luotiinkin tähän maailmaan vain sysätäkseen Ogre siihen tilaan, jossa hän nyt on.

Iscarion omatunto sanoo, ettei Ogre ansaitse tätä. Hän itse ansaitsisi. Ogrella oli sentään aina motiivi, hän toimi aina pelkonsa orjana. Ja Kuuhan rakasti häntä. Eikö kansa ymmärrä rakkauden merkitystä, eivätkö he muka todistaneet heidän luojansa kuolevan rakkaimpansa edessä? Kenties sillä ei ole heille mitään merkitystä sen rinnalla, mitä Ogre on aiheuttanut.

Mutta Iscariolle on. Hän kokee itse ansaitsevansa osakseen suurempaa vihaa kuin Ogre, sillä hänellä ei koskaan ole ollut hyvää syytä. Hän on tehnyt kaiken vain itselleen vailla kunnollista tarkoitusta tai päämäärää. Minuutensa ja osallisuutensa kieltäminen sattuu eniten, ja vieläpä ansaitusti. Ja jossakin siellä syvällä häneen sattuu myös kaikki se, mitä hän teki Elille, osittain Livillekin. Elille tekemistään teoista hän vastaa jokainen kerta, kun kävelee Xanderin ohi entisellä usvapolulla ja tuntee puiden lehtienkin tippuvan vain Xanderin vihan vuoksi.

Xander on luvannut olla tekemättä Iscariolle mitään pahaa, vaikka nyt hänellä olisi siihen mahdollisuus. Hän voisi repiä Iscarion sydämen irti joutumatta siitä vastuuseen. Ja kenties pahinta on se, ettei hän tee niin. Iscario joutuu päivittäin kohtaamaan Xanderin kaunan ja vihan, hän joutuu elämään sen kanssa niin pitkään kun he kaksi pysyvät elossa. Hänestä tuntuu murskaavalta ajatella, että tässä maailmassa on joku, joka tahtoo hänelle kaikkea sitä pahaa, jota olemassa on.

Eliä itseään Iscario ei uskalla miettiä. Hän on kuullut Auringon sanovan, että kansa saapuu Lasiasta Elin johdolla takaisin Avariin sitten, kun he ovat siihen valmiita. Iscario ei tahdo edes kuvitella, mitä Eli mahtaa Lasiassa kertoa hänestä. Kertooko hän jokaisesta väärästä, polttaneesta kosketuksesta vai kenties hänen osallisuudestaan Kuun tuhon suhteen? Ehkä Eli ei edes tiedä siitä. Iscario ei uskalla edes arvata.

Ja sitten on Liv. Livin ajatusmaailmaa hän ei ole suoranaisesti koskaan mullistanut, sen teki Livin isä jo kauan ennen häntä. Iscario on kuitenkin tehnyt Liville jotakin muuta tämän ollessa aivan nuori. Se oli silloinkin molemminpuolista, se tapahtui heidän yhteisestä tahdostaan. Mutta Liv oli silti aivan liian nuori sen tapahtuessa. Yhteisen rinneasunnon ja vuoteen jakaminen oli aikanaan pakottanut Iscarion kertomaan Liville, mikä ja kuka hän oli. Hän oli paljastanut mieltymyksensä nuoriin ruumiisiin ja sieluihin. Liv oli vain hyväksynyt ja sanonut, että tahtoo kokea hänet vielä silloin, kun hän pystyy Livin vielä ottamaan. Iscario ei ollut kyseenalaistanut.

Kaiken kaikkiaan Iscario on kiitollinen tässä maailmassa ainoastaan siitä, että Liv on aina pysynyt hänen rinnallaan. Pienestä, tummasilmäisestä ja vaaleahipiäisestä tytöstä kasvoi aikuinen, kaunis nainen. Iscario tietää olevansa varmasti ainoa, joka osaa pitää vainoharhaista ja syyttelevää Liviä rakastettavana ja arvostettavana. Vaikkei hän enää voikaan rakastaa Liviä kuten ennen rakasti, hän aikoo pitää tämän vierellään ja silittää tätä hiuksista aina, kun hän sitä tarvitsee.

Viides auringonlasku tulee päätökseensä, pimeys reunustaa maailmaa. Kaiken muuttuessa jälleen kerran pelkäksi mustaksi Iscarion sydän nöyrtyy ja muistaa, että tältä hänen maailmansa kuuluukin näyttää. Vaikka Zenithin tulet valaisevat pimeyteen hetkeksi taipunutta Avaria, hän ei löydä kurottaessaan Livin kättä omaansa vaikka yrittäisikin. Hänen kuuluu viettää tietyt hetket yksin, katua ja miettiä sitä, mikä olisi voinut mennä toisin vaan ei koskaan mennyt.

Tänäkin pimeyden hetkenä hän sulkee silmänsä ja antaa liekkien tanssia suljettujen luomienkin läpi. Kun Liv vihdoin löytää tiensä hänen vierelleen, hän pyytää tältä anteeksi ja antaa tämän tulla lähelle. Kahdesta rikkinäisestä ei tule yhdessäkään ehjää, mutta sen Iscario on jo alkanut hyväksyä.