Musteenkantaja: luku 49

Luku 49: Athalan viimeinen laulu

Huutojen halkoessa ilmaa Anadil juoksee päämäärättömästi kirjaston suojista käytäville, jotka täyttyvät hänen kaltaisistaan juoksevista ihmisistä. Anadil saattaa yhä tuntea mustaviittaisen naisen kosketuksen kasvoillaan. Palvovat sormet olivat merkinneet hänet. Hän juoksee piilottamatta kasvojaan.

Ieta on alkanut rakoilla. Anadil näkee rikotut ikkunat, kuolleet ihmiset ja mustat viitat, jotka eivät ota loppuakseen. Maailmassa on enemmän muita ihmisiä kuin Musteviittoja. Miksi ne, jotka eivät ole tehneet mitään, saavat silti kuolla? Anadil ei erota muuta kuin järjestäytynyttä tappamista. Kaaos kuuluu niille, jotka eivät ymmärrä. Musteviitat tuhoavat järjestelmällisesti. Rakennuksen tuhoutuminen on toissijaista heille, heitä kiinnostaa vain vallan anastaminen. Vallassa ei ole koskaan kyse verenvuodatuksesta. Se on vain keino näyttää, kuka osaa käyttää aivojaan. Kuka saa ajatuksensa parhaiten perille.

Oven avaamisen merkitys suurenee Anadilin havaitessa, että Ietassa työskentelevät todella ovat alakynnessä. Yksi Variksista – Hang Aele, mies, joka oli halventanut Anadilia – makaa aulan portaiden tasanteella pää vääntyneenä luonnottomaan kulmaan. Veri noruu punaisena vanhan miehen naamion alta kaulalle. Se tahtii valkoisen kaavun. Anadilin sydän tipahtaa elimistön pohjalle. Se ei tykytä. Hän on avannut oven kaikelle tälle.

Anadil ei tiedä määränpäätään juoksiessaan aulasta kohti lasisiltaa Korallitalon ja Ietan välillä. Kuva kuolleesta Variksesta viipyilee silmäluomien takana. Miehen vääntynyt niska ei lakkaa syyllistämästä, jokainen askel on enemmän kuin mies saa enää koskaan kävellä. Anadil tietää avanneensa oven vain vanhempiensa käskystä. Taistelu olisi alkanut muutenkin. Hänellä ei pitäisi olla syytä syyllisyyteen. Silti jokainen rikkinäinen ikkuna, lattialle kaatunut vaasi ja seinällä roikkuvat jumalkuvat nauravat hänen juoksulleen.

Lasisillalla Anadil lähestulkoon törmää Inaheen. Nuori mies iskeytyy Anadilia vasten ja perääntyy hätkähtäen hänen luotaan. Kun hän nostaa valkeaa päätään, hän ymmärtää, ettei ole törmännyt viholliseen. Anadilista ei tunnu samalta, hänen sydämensä kertoo hänen olevan petturi. Syvältä mätä.

”Variksen kiitos minä löysin sinutkin”, Inahe hengähtää ja katsoo huolestuneena ympärilleen. Inahe ei ole vauhkoontunut toisin kuin Anadil, joka on siihen asti vain juossut päämäärättä käytävillä.

”Apua, minä en tiedä, mitä minä teen”, Anadil parahtaa, ”auta minua, olen aiheuttanut tämän kaiken. Tapoin heidät. Jokaisen. Avasin oven. Se olin minä. Minä ansaitsen kuolla.”

Inahen kädet puristuvat tiukasti Anadilin ranteiden ympärille. Inahe pitää Anadilin aloillaan, vaikka tämä onkin riuhtaista itsensä vaistomaisesti pois. Kosketus muistuttaa liikaa hänen vanhempiensa aiempaa, painostavaa läheisyyttä. Inahen siniset silmät ovat kuitenkin täysin turvalliset. Niiden katse ei tahdo Anadililta mitään. Anadil ei edes huomaa itkevänsä, ennen kuin Inahe kuiskaa siitä hänelle.

”Voit rauhoittua, me olemme menossa turvaan”, Inahe kuiskaa. Anadil erottaa sanat melun keskeltäkin. ”Minun täytyy etsiä sisareni. Apua on tulossa. Ietaa ei jätetä yksin.”

”Musteviittoja on paljon, loputtomiin, heitä tulee aina lisää. Päästän loputkin sisälle, koska minun täytyy, en voi kontrolloida sitä, minun on pakko, vanhempani –”

”Anadil.” Ääni ei riitä sitomaan todellisuuteen, joka ei ole vielä koskaan kertonut rajojaan. Anadililta on viety ne joka kerta, kun hän on yrittänyt saada niistä kiinni.

”En ole koskaan tiennyt, mitä teen. Auta minua. Tapoin sen naisen, ja tapoin kaikki täällä, tämä on minun syytäni. Jos Rudi kuolee, jos äiti kuolee, isä, Suurvaris, jokainen –”

”Anadil!”

Inahen kynnet uppoavat Anadilin ranteisiin, puristavat niin lujaa, että niistä voisi miltei tulla verta. Inahe ei sano enää mitään, sillä tietää sanat shokissa olevan Anadilin kanssa turhiksi. Sen sijaan hän pitää tiukasti kiinni, pysyttelee terveen kivun ja satuttamisen rajoilla ja katsoo Anadilia suoraan silmiin. Siniset silmät kohtaavat vitivalkoiset. Anadil näkee oman kuvansa Inahen kirkkaista, selkeistä silmistä. Hän erottaa paniikkiin taittuneet, kyyneleiset kasvot. Tällaisena hetkenä hän ei halua tunnistaa itseään niistä.

Inahe tuntee, kuinka Anadilin jännittyneisyys alkaa hitaasti hiipua. Nuori mies rentoutuu hänen otteessaan, hän uskaltaa hellittää otettaan. Kynnet lakkaavat puristamasta lihaa. Anadil vetää kätensä varoen pois kosketuksesta ja pyyhkii silmiään. Hetki on ohi muutamassa huudossa, muutamassa muiden taisteluun käyttämässä minuutissa.

”Apua on tulossa. Muiden kaupunkien johto on lähtenyt etsimään apujoukkoja, Ietaa ei jätetä yksin”, Inahe selittää nyökkäillen varmuuden vuoksi.

”Heitä on niin paljon.”

”He tahtovat vain johtajat.”

”Entä Musteenkantaja?”

Inahen ilme särkyy. Tunteet kipuavat rauhallisiin piirteisiin, Inahen suu raottuu ja kulmat kaartuvat enemmän pelosta kuin hämmennyksestä. Inahen kasvot täyttyvät puhtaasta, raa’asta kauhusta.

”He voivat paljastaa Musteenkantajan, totuuden hänen takanaan”, Inahe hengähtää, ”vain sillä tavoin he saavat kansan vakuutettua siitä, ettei Variksista ole muuhun kuin valheeseen.” Ymmärrys repii Inahen kauniita piirteitä rikki. Hän ei jää odottamaan, että Anadil ilmaisisi ymmärtävänsä. Hän viittoo Anadilia mukaansa. On päästävä Musteenkantajan luo. Turvattava Inela Kerefin Musteviitoilta.

”Tule! Meidän täytyy mennä sisareni luo”, Inahe huudahtaa askeleen päästä. Anadil lähtee juoksemaan perässä. Hän näkee Inahen maalaaman kuvan Musteviittojen yrityksestä. Se tuntuu vaarallisen paljon todelta. Musteviitat tahtovat häpäistä täysin sen maailman, jonka Varikset ovat vuosisatojen aikana luoneet.

”Musteenkantajan luona taistellaan”, Anadil sanoo kiriessään Inahen. Miehet ovat päässeet tilaan, josta ovi Musteenkantajan huoneeseen löytyy. Korkea kattokruunu heiluu, suuri joukko ihmisiä on kerääntynyt sen alle. Kumpikaan ei erota ihmismassasta kasvoja.

Huoneen perällä, toisesta suunnasta tulevan käytävän suussa seisoo kaksi naista, jotka katsovat keskellä pyörivää kasaa, joka pyrkii eroon ihmisyydestään. Jokaisella on veitsi, jopa toisella kahdesta naisesta.

Musteenkantajan oven eteen on asettunut valkohiuksinen, pitkä nainen, jolla on tyypillisen Ietan työskentelijän tapaan valkoinen viitta ja pitkät valkeat housut sen alla. Viitta on kuitenkin värjäytynyt lähes kokonaan punaiseksi. Kumpikin tunnistaa naisen Anat Lenorieksi. Inahen reittiä etsivä katse tunnistaa toisenkin henkilön huoneesta. Sairaan oloisen, veistä pitelevän naisen vieressä seisova, häntä lyhempi harmaahiuksinen nainen on Anatin nuorempi sisar, koruntekijä Nadiha Lenorie. Inahella on yhä ranteessaan tältä ostamansa hopeakoru.

Inahe juoksee suoraan Musteenkantajan ovelle välittämättä Anatista, joka pitää suurikokoista Musteviittaa otteessaan. Musteviitta on kumartunut Anatin ylle ja pitää tätä olkapäistä kiinni. Otteen täytyy tehdä kipeää, sillä Anatin suu on vääntynyt eläimelliseen irveen.

Kaikki tapahtuu hyvin nopeasti. Nadiha ja Acantha huoneen toisesta reunasta juoksevat kohti ovea aikomuksenaan auttaa Anatia tämän kimppuun käyneen miehen kanssa. Inahe ja Anadil lähestyvät toisesta suunnasta. Inahen tavoite on päästä ovesta sisään. Juoksun keskeyttää naispuolinen Musteviitta, joka hyökkää suoraan Inahen päälle pakottaen Anadilin toimimaan sekunneissa. Anadil vetää veitsen vyöltään ja työntää sen nopealla iskulla Inahen kimppuun hyökänneen naisen kaulavaltimoon. Iho ottaa veitsen vastaan, Anadil on riittävän nopea.

Samaan aikaan Acantha, jolla on yhä pieni veitsi matkassaan, tuntee voiman kasvavan kehossaan. Hän ei ole koskaan oppinut nauttimaan yhdestäkään fyysisyyden muodosta, kaikki ne ovat kääntyneet häntä vastaan tai paenneet häntä. Acantha puristaa veistä lujaa, ja kun hän työntää sen Anatin kimppuun käyneen miehen selkään, hän tietää mielensä olevan täysin hiljaa. Kipu ei palaa takaumana. Acantha ajattelee lapsuudessaan tappamaansa varislintua ja vettä, jolla yritti pestä sen veren pois käsistään. Nyt hän katsoo miestä, joka lysähtää lattialle ja tietää tahtovansa tämän kuolemaa. Anat ehtii väistää ennen kuin mies kaatuu hänen päälleen. Anatin näkeminen elossa riittää Acanthalle. Hänen koko kehonsa tietää, mitä se on juuri tehnyt. Tappanut toisen ihmisen. Acantha hämmästyy tunteen voimasta. Hän ei tappanut miestä tämän ajatusmaailman vuoksi. Iskun hetkellä oli yhdentekevää, onko mies Musteviitta, Varis vai tavallinen kulkija. Tämä oli Acanthalle tärkeäksi muodostuneen henkilön kimpussa, ja se riitti.

Inahe vetää Anadilin mukanaan Musteenkantajan huoneesta sisään. Acantha, Nadiha ja verta vuotava Anat seuraavat perässä vain suojautuakseen Musteviitoilta, jotka havaitsevat, mitä on tapahtumassa. Naiset vetävät oven kiinni ja jättäytyvät sen eteen, antavat koko kehonsa voidakseen pitää kuoleman ulkona.

Huoneensa nurkkaan käpertynyt Inela, Musteenkantaja, yksi Musteviittojen kohteista, nousee ylös vain todistaakseen itselleen, että hänen veljensä on todella saapunut. Valkeat sisarukset juoksevat toisiaan kohti, puristautuvat hetkeksi halaukseen, joka ei ehdi lämmittää. Inahe ei ole huoneessa pitääkseen turvassa Musteenkantajan, joka puhdistaa Athalan. Hän on huoneessa varmistaakseen, ettei hänen sisarensa kuole.

Kosketus ei kestä kauaa, sillä Inahe irrottautuu pian ja työntää yhdessä Anadilin kanssa Inelan suuren sängyn päin ovea. Naiset väistävät ajoissa, Musteviittojen kädet hapuilevat oven takaa, mutta jäävät sen toiselle puolelle.

Juuri, kun jokainen huoneen sisälle jäänyt ajattelee Musteviittojen rikkovan tiensä oven ja sen eteen hädissään työnnetyn sängyn läpi, jalkojen alla alkaa täristä. Anadil kuvittelee kehonsa vain pettävän tunteiden saavuttaessa hänet. Nadiha kuitenkin ymmärtää, että tärinää aiheuttaa jokin muu kuin oma keho. Se tulee sen alta, syvältä maasta, Athalan ytimestä.

”Mitä…?” olkapäästään haavoittunut Anat hengähtää vetäessään sekä sisarensa että Acanthan lähemmäs itseään. Hän ei ole ehtinyt edes kiittää henkensä pelastamisesta ennen kuin maa jokaisen alla alkaa vavahdella.

”Emme ole löytäneet vielä Enharia”, Nadiha sopertaa painautuessaan tiukasti isosiskoaan vasten. Anat pitää Nadihasta kiinni, jotta tämä ei juokse paniikin saapuessa kuolemaansa.

Inahe etsii sisarensa kättä löytämättä sitä. Inela on pysähtynyt keskelle huonetta ja sulkenut silmänsä.

”Inela?”

Inela ei reagoi. Hän on sulkenut silmänsä ympäröivältä maailmalta ja Inahe tietää, että hänen sisarensa on vain hetkeksi lakannut olemasta se sama sisar, joka tämä on siihen asti ollut. Inela on nyt Musteenkantaja. Tämän levollisesta, aisteillaan tietoa etsivästä ilmeestä erottaa Musteenkantajan auran. Jumalallisen voiman, jota kukaan muu ei kanna mukanaan.

”Se on hän”, Inela sanoo avatessaan mustat silmänsä. Silmät muistuttavat siitä, kuka hän on. Huoneessa ainoastaan Acantha ja Nadiha eivät ole koskaan henkilökohtaisesti katsoneet Musteenkantajaa silmiin. Acantha näkee vain lapsuudenystävänsä valkeat, symmetriset kasvot ja ymmärtää Varisten valheen laajuuden oitis selvemmin. Tietenkin hän joutuu kohtaamaan Inelan uudelleen juuri täällä, juuri ennen maailman viimeistä laulua.

”Se on hän”, Inela toistaa ja kiertää katseellaan toisiinsa takertuneet, pelon täyttämät ihmiset. Oven takaa kuuluva meteli lakkaa merkitsemästä maan vavahdellessa voimakkaammin.

”Valkoinen Varis on tullut saattamaan lopun ihmisten mielettömyydelle.”

Inelan sanojen myötä ilman täyttää syvä, alkukantainen ääni, joka halkoo todellisuutta vavisuttaen maan perustuksia. Jokainen kuulee, kuinka lasit helisevät rikki ja jokin alkaa sortua heidän toisella puolellaan.