Musteenkantaja: luku 21

Luku 21: Sydämen juuret

Kun Inela herää, hän ei voi olla varma, onko päivä vai ilta. Aurinko pääsee yhä huoneeseen, mutta välissä on voinut olla useita muita auringonnousuja ja -laskuja. Suurvaris istuu hänen sänkynsä päässä. Mies on painanut päänsä käsiinsä ja näyttää levolliselta. Valkoinen leijonanharja valuu pitkin selkää sängylle asti. Inela ei muista, miten Suurvaris on siihen päätynyt.

Inela muistaa vain myrskyksi muuttuneen kevätsateen sisällään. Se oli purkautunut poskille, päässyt äänirykelmänä suusta. Anadilin oli täytynyt kuljettaa hänet tänne. Inela toivoo, ettei vartijapoika saa Musteenkantajaan koskemisesta sanktiota. Anadil oli vain auttanut kantaessaan hänet pois.

Surua hän ei ollut ottanut pois. Eihän Inela edes osaa sanoa, onko surullinen. Pitäisikö hänen nousta ylös ja itkeä uudelleen sitä tyttöä, joksi hän olisi voinut kasvaa? Inelalle on jo valjennut, ettei hän saisi takaisin elämäänsä puiden katveessa. Koivujen keväiset oksat eivät enää pyyhi hiuksia kasvoilta, lammen pinnalla ei kiillä auringon kulta. Joskus tulee aika, jolloin Ietan valkeus on kaikki, mitä Inela tietää. Silloin Inela Kerefin on jo lakannut olemasta sellaisenaan.

”Jorin”, Inela kutsuu Suurvarista sänkynsä päässä. Mies hätkähtää kuin heräisi unesta. Kenties tämä todella oli torkahtanut istuma-asentoon. Jorin Vecasta nostaa maskittomat kasvonsa Inelaan päin. Kulmien kaari ei suo hänelle armoaan.

”Sinä väistit tämän päivän oppitunnin.” Aurinko ei siis ole ehtinyt laskea välissä. Inela on ollut unessa vain muutamia tunteja.

”Minä kävin tervehtimässä totuutta.”

”Sinä annoit vartijan koskettaa itseäsi! Huusit ja itkit julkisesti!”

”Minä olen ihminen!”

Inela nousee sängystä nopein liikkein. Hänen koko kehonsa terävöityy, pieni ja valkea olemus tuntuu täyttävän koko huoneen. Suurvaris tietää, että olento hänen edessään ei ole pelkkä pieni tyttö, jolla sattuu olemaan mustat silmät. Inelasta on tullut Musteenkantaja, jumalasta seuraava. Auktoriteetti on jo levittänyt rihmansa Suurvariksenkin ylle.

”Olen ihminen, joka suree sitä, ettei minun anneta olla ihminen. Sinä kuihdutat minut. Sinä ja kaikki muut täällä. Te haluatte tehdä minusta jotakin, jota en millään kykene olemaan.”

”Sinä et ymmärrä!” Nyt Jorinkin nousee seisomaan. Mies on Inelaa useita senttejä pitempi. Hän tarttuu haparoiden auktoriteettinsa lankoihin ja yrittää olla keskittymättä Inelan punomiin seitteihin niiden ympärillä. ”Sinä olet Valkoisen Variksen –”

”Valkoisen Variksen valittu, suuri ja loistokas Musteenkantaja, joka ylläpitää kansansa elämää. Minä tiedän! Minä olen Musteenkantaja, mutta myös ihminen, aivan kuten jokainen muukin Korallitalossa.”

Inela vetää syvään henkeä. Inelan pieni keho miltei särkyy tunteiden voimasta, kun ne kaikki risteilevät suunnasta toiseen ja saavat hänet vapisemaan. Inela tuntee ihmisyytensä koko hennon ruumiinsa voimasta. Häntä ei ole luotu pienien rajojen sisään. Ihmisyys pirskahtelee ulos.

”Sinä tulet vielä ymmärtämään, ettet yksinkertaisesti voi enää olla pelkästään ihminen. Korallitalon vangeilla ei ole mitään merkitystä. He ovat elämänsä eläneet”, Suurvaris jatkaa ja astuu lähemmäs Inelaa. Hän astelee etäisyydelle, jossa hänellä on suurin vaikutusvalta. Ei aivan kosketuksen piiriin, mutta lähes, niin lähelle kuin suikin voi mennä olematta ahdistava.

”Minä puhuin Enessa Lenorien kanssa. Hän olisi voinut elää kunnollisen elämän.” Inela pudistaa ajatuksilleen päätään ja kuljettaa kädet ruumiinsa suojaksi kuin palelisi. ”Tunkkainen, raskas ilma ja seiniä ravistavat huudot. Ne kaikki siellä ovat vielä ihmisiä, joilla on loput elämästään käyttämättä! Seinien raapimista ja häkissä pysymistäkö sinä pidät elämisenä?”

Pieni, välinpitämätön naurahdus pääsee Jorinin huulilta. ”Ei mikään ihmekään, että päädyit puhumaan juuri sen naisen kanssa. Päätin antaa sinun ottaa hieman vapauksia vain, jotta voisit ymmärtää oman tilanteesi paremmin. Mitä Lenorien nainen sinulle puhui? Kertoiko hän omasta ylivertaisuudestaan, kenties ajastaan Musteenkantajana?”

Inela puristaa päätään. ”Hän kertoi minulle kolmesta lapsestaan.”

Uusi naurahdus Jorinilta. ”Hän onkin ollut puheliaalla päällä. Mitä sellaista sinä kuulit, että se sai sinut melkoiseen mielentilaan?”

”Hän oli kääntänyt selkänsä kahdelle lapselleen, mutta oli aina rakastanut erityisesti yhtä. Nuorempaa tytärtään. Se oli erikoista kuultavaa sellaiselta, joka puhui kuin yksinään. Enessan sanoista ei aina saanut selvää, hän oli tunteidensa vallassa”, Inela kertoo. Muisto huutavasta, sanojaan sylkevästä naisesta palaa vahvana verkkokalvoille. Tapa, jolla Enessa oli lopulta valahtanut polvilleen, tulee kieppumaan Inelan verkkokalvoilla vielä pitkään.

Jorin vain tuhahtaa. ”Enessa Lenorie ei rakastanut lapsiaan, sanoi hän sinulle mitä tahansa. Pakkomielteistä se oli. Koruntekijä eli tyttärensä kautta sitä elämää, jonka tiesi menettävänsä. Hän asetti kaikki paineet tyttärensä harteille. On ihme, että Nadiha Lenoriesta kasvoi kunnon kansalainen.”

”Kuinka hän saattoi tietää tulevansa Musteenkantajaksi? Kenenkään ei pitäisi tietää, että meitä on useita. Ei kenenkään. Sehän se teidän vaivoin varjelemanne salaisuus on.”

”Olen aina pitänyt sitä osuutta Lenorien naisen tarinasta pelkkänä ylpeän ihmisen mielikuvana omasta erityisyydestään. Ei Lenorie mitään tiennyt. Hän vain kuvitteli itsestään liikoja.”

”Tai sitten hänelle kerrottiin. Enessan mieshän on yksi teistä. Varis.”

Jorin siristää silmiään. ”En olekaan kuullut tuollaista tulkintaa”, hän sanoo, mutta kasvot kertovat, että hän on. Joko Inela on osunut vaarallisen oikeaan, tai sitten Jorin tietää totuuden ja pitää sen jälleen kerran sisällään. Tässä vaiheessa Inela ei jaksa ajatella asiaa. Enessa on joka tapauksessa menettänyt elämänsä perheenäitinä sekä Musteenkantajana. Hänellä ei ole mitään muuta kuin pimeyttä kohti luisuva ruumis. Pahinta on tietää, mihin tulee päätymään voimatta estää sitä. Enessalla on vain aikaa. Vaarallista, kivuliasta aikaa.

”Sinullahan ei ole vaimoa tai lapsia”, Inela sanoo yhtäkkiä, ”miksei?” Inelan ilme ei vaadi mitään, mutta Jorin tuntee jäävänsä sen vangiksi. Mustesilmät näkevät liian syvälle. Kysymys on tarkoin asetettu, vaikka onkin spontaani. Jorin tietää Musteenkantajan edessään olevan vain nuori tyttö, joka miettii hulluksi tulevan naisen perheen kautta omaansa. Tunne peilaantuu. Nyt se iskee suoraan Joriniin.

Kauhukseen Jorin huomaa ymmärtävänsä Inelaa. Tämä todella on pelkkä nuori ihminen, joka on riistetty aivan liian nopeasti kodistaan uusien asioiden äärelle. Nyt häntä käsketään hautaamaan kaikki rakastamansa mustaan multaan, siunaamattomaan maahan. Kysymys perheestä palauttaa Jorinin mieleen tutut, valkeat reidet avonaisina. Avautuneen, mielihyvästä hymyyn kaartuneen suun ja vaaleat suortuvat. Inela Kerefin tuntuisi samalta kuin Jorinin ajattelema henkilö. Jorin on alusta asti ymmärtänyt tilanteen vaikeuden. Hän on ottanut siipiensä alle nuoren miehen, jonka sisaresta on tullut Musteenkantaja. Tilanteessa ei ole hyviä vaihtoehtoja.

”Olet varmasti kuullut huhuja”, Jorin päätyy lopulta vastaamaan. Hän ei yritä kadottaa Inahen kuvaa mielestään, sillä samat piirteet katsovat häntä Inelasta. Sama viaton kyseenalaistus, pelkkiä vilpittömyyteen verhottuja kysymyksiä kauniiden kasvojen takana. Inelassa se ei vain ole lainkaan viehättävää. Inahessa se on taivas. Onni pienissä valonsäteissä paljaalla iholla.

”Minulla ei ole tapana kiinnittää niihin huomiota. Purot ja kukat eivät ole kertoneet minulle sellaisia tarinoita.”

”Minä en pidä naisista. Ne eivät enää ole huhuja, koska ne ovat totta.”

Jorin kiittää Varista siitä, että Inela on metsän kasvatti. Nuoren naisen korviin ei ole kantautunut kaikkia niitä tummasävyisiä huhuja Jorinista ja Inelan veljestä. Jorin ei kykenisi katsomaan uutta Musteenkantajaa silmiin, jos tämä tietäisi.

”Minun sukuani jatkaa joku muu puolestani, joten olen saanut vapaasti viettää aikaa kenen kanssa haluan”, Jorin jatkaa. Hän tietää sanojensa kuulostavan pelkältä selittelyltä, turhalta helinältä suuressa huoneessa. Inela ei vastaa, hän kuuntelee silmät ja sydän avoinna. Jorin epäilee, ettei Inela itse ymmärrä tällaisista asioista juurikaan. Tässä elämäntilanteessa se on pelkkä rikkaus. Jos Inelalla olisi aviomies ja lapsia entiseen elämään jätettävänä, kaikki olisi niin kovin paljon monimutkaisempaa. On helpompaa päästää irti kukista ja koivunlehdistä.

Kun Inelan huulet puhuvat vain vaikenemisen kieltä, Jorin rikkoo kosketuksen rajan. Hän astuu niin lähelle, että voisi yhdellä pienellä liikkeellä koskettaa Inelaa.

”Kuten varmasti havaitset, minäkin olen vain ihminen. Niin olet sinäkin. Osaat itkeä, osaat kaivata. Ja ymmärrät, miksi et voi enää olla Inela Kerefin.”

”En ymmärrä lainkaan.”

”Jos et ymmärtäisi, sinua ei oltaisi kannettu tänne itkien. Yksikään suolanen kyynel ei olisi päässyt valumaan noille poskille, jos et ymmärtäisi, miksi et voi enää olla muuta kuin Musteenkantaja.”

Inelan tasaiset kasvot vääntyvät surun irveeseen. Lampi väreilee.

”Minä en tahdo tätä. En tahdo herätä joka aamu vähemmän Inelana.”

”Et tule koskaan lakkaamaan olemasta ihminen. Havaitsit sen Korallitalon ylimmässä kerroksessa. Kaikki siellä kuvittelevat olevansa jotain muuta, koska se on niin paljon helpompaa. Sellainen, joka joutuu jättämään jotakin taakseen, haluaa uskotella itselleen olevansa pelkkä ihmisyydestään luopunut olio. Sellaisen on helpompaa vajota pimeyteen. Sillä pimeyteen he kaikki vajoavat, sinäkin aikanaan. Se on yksi ainoista totuuksista.”

”Sellaisten totuuksienko vuoksi minun täytyy joka päivä teeskennellä olevani jumalasta seuraava?”

”Sellaisienkin. Minä olen ihminen, kuten sinäkin. Minulla on virheeni, himoni ja toiveeni. Joskus ne kaikki on pakko haudata.” Inahen vaaleat, kainosti hymyilevät kasvot palaavat Jorinin mieleen. Poika on päättänyt olla lähtemättä hänestä. Osa Inahesta on tunkeutunut syvälle Joriniin, kiertynyt juurten lailla sydämen ympärille. Juuret painavat sydäntä kasaan ja satuttavat, mutta Jorin ei aio katkoa niitä. ”Joskus meidän täytyy haudata ihmisyytemme valkeuden alle. Emme voi kirjoittaa historiaamme uudelleen, joku on jo tehnyt sen puolestamme. Mutta me voimme yhä varjella sitä, mihin joku on päättänyt ryhtyä jo kauan ennen meitä. Vaihtoehtoja ei ole. Joko valehtelemme Musteenkantajasta tai kannamme seuraukset. Rohkenen sanoa, ettei kukaan Athalassa ole riittävän vahva kannattelemaan sellaisia seurauksia.”

Inela lysähtää jälleen sängylleen. Auktoriteetti on tiessään. Sängyn valkealla peitteellä istuu pelkkä kaksikymmentä Puhdistautumista nähnyt tyttö, joka on viety pois kotoaan tähän suureen, vitivalkoiseen tilaan, joka imee hänen minuuttaan.

”En siis saa enää koskaan olla Inela?”

Jorin istuutuu tytön vierelle osoittaakseen, että he molemmat todella ovat ihmisiä. ”Et varsinaisesti. Et kenenkään kysyessä.”

”Unohdan siis itseni, veljeni, vanhempani?”

Veli. Inahe. Jorin ei osaa kuvitellakaan, että kukaan unohtaisi Inahen valkeine kutreineen ja sinisine silmineen. Silti hän nyökkää. ”Sinun on pakko. Muuten et voi olla Musteenkantaja.”

Katkera värähdys käväisee Inelassa, ravistelee kaikkialta, pyyhkii jotakin pois kulkiessaan. Sitten se poistuu, sulkee Inelan tummaksi muuttuneet silmät. Silmien pysyessä kiinni Inela on vielä tavallinen tyttö, ulkoisesti mutta ei sisältään. Sisällä on pelkkää kaiverrettua tyhjyyttä, jonka paikalla oli joskus muistoja metsistä ja toiveista. Veljen hymystä auringon laskiessa kauas pois. Nyt tilalle tulisi kansan muste, uudet velvollisuudet ja elämä Valkoisen Variksen silmän alla. Kauniin ikkunan, joka maalaisi hänelle maailman.

Inela avaa silmänsä. Ne ovat täysin ilmeettömät.

”Minä kysyn vielä yhden kysymyksen. Missä on minun veljeni?”

Pelko lävistää Jorinin ja saa hänet puhumaan nopeasti ja harkitsemattomasti. ”Tahtoisin kovasti rikkoa yhtä Ietan työntekijöitä koskevaa lakia juuri nyt. Minähän laeista käytännössä vastaan, joten olen erittäin houkuttunut.”

”Mitä tarkoitat?”

”Tahtoisin rangaista sinua tuollaisen kysymyksen esittämisestä. Juurihan minä kerroin sinulle, ettet saa enää olla Inela.”

”Mutta minä olen silti. Myönsit sen itsekin.”

Jorin vetää syvää henkeä. Hän ei voi enää paeta huoneesta, ja vaikka voisikin, Inelan mustat silmät ja vilpittömät kysymykset seuraisivat häntä silti. Hän puristaa sängyn peitettä pitkillä kynsillään ja kieltäytyy ajattelemasta kysymyksen sisältöä.

”Minä todella tahtoisin lyödä sinua juuri nyt.”

”Olisiko se oikein? Ansaitsenko tulla lyödyksi?”

Jorin katsoo Inelaa suoraan silmiin. Auktoriteetti palaa takaisin Inelaan, joka vielä hetki sitten oli pelkkä tyttö. Nyt hän on taas Musteenkantaja, joka osaa asetella sanansa oikein. ”Minä olen tällä hetkellä laki, joten kyllä, se olisi oikein. Jälkimmäiseen osaat varmasti vastata itsekin.”

Inela nousee jälleen seisomaan. Jorin ei. Hän päättää antaa nuoren naisen koetella rajojaan, etsiä ja löytää, kadottaa jälleen. Täällä kaikki on mahdollista. Ihmisyys ja siitä luopuminen, Musteenkantajuus ja eletty elämä. On paljon sellaista, josta Jorinkaan ei vielä tiedä.

”Oikeus on vain käsite, jonka ihmiset ovat luoneet itsekkyytensä puuskassa. Niin on puhtauskin.” Inela kohottaa leukaansa. Jorin on havainnut tämän tekevän niin ennenkin. Kenties se on tiedostamaton keino korostaa omaa asemaansa. ”Minä olen sinun Musteenkantajasi, ja sinä kunnioitat minua sen vuoksi. Esitän nyt viimeisen kysymyksen Inela Kerefininä, sen jälkeen suljen eletyn elämäni kirjan kiinni. Toistan kysymykseni: Missä on minun veljeni?”

He kumpikin tietävät, ettei tämä tule olemaan Inelan viimeinen vaatimus omana itsenään. Nuori nainen on liian alussa uudessa elämässään, jotta pystyisi olemaan täysin erossa entisestään. Jorin ymmärtää kuitenkin sanojen painon. Musteenkantaja on hänenkin yläpuolellaan.

Jorin ymmärtää valitettavan hyvin myös sen, mitä veljen tarvitsee merkitä sisarelle. Inela käyttää viimeisen mahdollisuutensa vain tietääkseen Inahesta. Jorin yllättyy kateutensa voimakkuudesta.

”Inahe on elossa.” Elossa kaikkialla Jorinissa, hänen suonissaan, henkäyksissään, allaan, päällään, sydämensä ympärille kietoutuneena juuriryhmittymänä. Jorin elää Inahesta, hengittää tätä, pakenee tämän pehmeään kosketukseen sitä maailmaa, jonka mustuuteen on itse vaikuttanut.

Muuta vastausta Inela ei saa. Hän tyytyy siihen. Hänen on pakko. Lopulta Jorin nousee ylös ja poistuu huoneesta ajatellen pelkästään Inahea. Inela jää seisomaan paikalleen mielessään ainoastaan yksi selkeä ajatus.

Hän ei enää koskaan olisi kenenkään silmissä ihminen.