Luku 5: Tyhjä koju
Aurinko on noussut huippuunsa ja
piirtää kuvioitaan valkeille katoille. Nadiha istuu yhä
Kissankallossa seuranaan ainoastaan jo tunti sitten tyhjentynyt
teekuppi. Uutta kupillista ei tee mieli tilata, vaikka mausteinen
tuoksu onkin jäänyt ilmaan pyörimään ja luomaan
houkuttelevuutta. Nadiha on syvällä ajatuksissaan, mutta ei niin
syvällä, ettei kuulisi juuri viereiseen nurkkaan asettuneiden
rouvien keskustelua. Se koskee surullisesti samaa aihetta, jonka
vuoksi Nadiha on kuppilaan jumittunut. Nadihan tarkat korvat poimivat
osia keskeltä keskustelua.
”Kyllä olikin tuuri. Juuri, kun
pojasta tuli Perijä, niin tyttö menehtyi.”
”Siunatkoon. Sellaista ei toivoisi
kenellekään.”
”Kenties tyttö oli sairas.”
Nadiha on havaitsevinaan nyökyttelyä, kun uskaltautuu katsomaan
naisia sivusilmällään. ”Ja jos minulta kysytään, niin...”
Lause keskeytyy. Nadiha katsoo poispäin ja kuulee, kuinka toinen
nainen hyssyttelee toista.
”Siinä suvussa ei ole kaikki
kohdillaan, sano minun sanoneen.”
Naurua. Aivan liian kovaäänistä
koskeakseen sellaista keskustelunaihetta. ”Kerefineissä ei ole
mitään vikaa, ei tässä siitä ole kysymys. Tytöstä minä en
tiedä, mutta pojasta on nähnyt alusta asti, millainen on miehiään.”
”Älä nyt...”
”Kahdessa vuodessa Perijäksi.
Mietihän nyt.”
Vasta siinä kohtaa keskustelua Nadiha
ymmärtää, mistä Kerefinin nimi on tuttu. Kuollut tyttö, Inela,
on ollut Suurvariksen Perijän sisar. Nadiha saa kylmiä väreitä,
kun ajattelee sisarensa menettänyttä poikaa, joka on kuuleman
mukaan Nadihaa vain kaksi vuotta nuorempi. Sisaruksen menettäminen
on tuskallisinta, mitä Nadiha osaa kuvitella, vaikka tietääkin,
etteivät kaikki välttämättä ajattele samoin.
”Voin kyllä taata, ettei syy siinä
pojassa ole. Kukaan nuorukainen ei omin avuin keinottele
tietään Perijäksi.” Paheksunnan kuulee äänestä. Paheksunnan,
joka ei koske Inahe Kerefiniä.
”Varohan, sinä puhut nyt kuitenkin
Suurvariksesta. Eivät Varikset pelaa likaista peliä. Se poika sen
sijaan… Minä en luottaisi kehenkään, joka nousee näin lyhyessä
ajassa sellaiseen asemaan.”
”Suurvaris hänet on siihen asemaan
nostanut. Ja tiedäthän sinä, mitä siitä miehestä puhutaan.
Nuoria poikia on nähty aiemminkin hänen siipiensä alla.”
”Hiljempaa! Täällä on muitakin
kuulijoita.” Nadiha tuijottaa kuppinsa pohjalle ja yrittää
näyttää siltä, ettei kuuntele keskustelua.
”Mutta mikäs totuutta on
kieltäminen. Suurvariksella on varmasti omat syynsä pitää
sellainen puhtoinen ja kaunis nuori poika lähellään.”
”Suurvaris on Vecastan sukua, pidä
suusi soukemmalla. Kerefinin poika se tässä epäilyttävämpi on.
Rahaa Kerefineillä ei ole, joten sitä hän ei ole voinut Variksille
tarjota.”
”Variksetko ottaisivat vastaan
rahallisia lahjuksia? Älä viitsi. Sitä paitsi pojalla on muutakin,
jota antaa. Suurvaris on varmasti hyväksynyt muunlaisia palveluksia.
Nykyäänhän nuoret pojat makaisivat vaikka siskonsa kanssa
päästäkseen Inahe Kerefinin paikalle.”
Nadiha sulkee korvansa keskustelulta
ja nousee ylös. Teekuppi saa jäädä pöydälle. Hän astelee ulos,
tuntee kirpeän kevätilman kasvojaan vasten ja antaa mukulakivikadun
johdattaa hänet kotiin. Matkallaan hän yrittää sulatella sitä,
mitä on naisten suista juuri saanut kuulla. Ei ole mitenkään
epätavallista, että kiireettömät vanhatpiiat juoruavat kielensä
mustiksi Lucastassa. Aina on joku, jonka varat riittävät työttömään
elämään. Sellaisilla sieluilla on paljon sanomista muiden
elämistä.
Pinnan alla on kuitenkin aina jotakin
muuta. Yksikään huhu ei lähde tyhjästä. Joku kehittää huhuja
kateudesta, vihasta tai pelosta. Ja joku yksinkertaisesti totuudesta.
Nadiha tietää, että uudesta, nuoresta Perijästä liikkuu tummia
huhuja osittain vain siksi, että kansa on hämmästynyt ja katkera
uudesta Perijästä. Poika ei välttämättä ole tehnyt mitään
muuta kuin osoittautunut poikkeuksellisen eteväksi ja puhtaaksi
saadakseen Perijän tittelinsä.
Toisaalta Nadiha tietää, että on
olemassa myös huhuja, jotka ovat totta. Edes osittain. Vecastan
sukuun kuuluvasta Jorinista, Suurvariksesta, on liikkunut useita
juoruja jo vuosien ajan. Sellaisia, jotka kertovat Suurvariksen
nauttivan nuorempien poikien seurasta ennemmän kuin ikäistensä
naisten. Nadihasta sellaisilla huhuilla ei ole mitään merkitystä.
Valkoinen Varis ei ole antanut määräyksiä pariutumisesta. Ei ole
kenenkään asia puuttua siihen, kenen kanssa suuressa asemassa oleva
mies haluaa sänkynsä jakaa. Sinänsä Nadiha ymmärtää, ettei ole
Varisten kannalta suotuisaa, jos heidän johtajansa valitsee
Perijänsä sillä perusteella, kuka makaa hänen kanssaan mieluiten.
Nadiha irvistää ajatuksilleen. Mitä
sellaiset asiat hänelle kuuluvat? Hän ei ole johtamassa maata.
Hänellä riittää ajateltavaa jo valmiiksi. Nadihan koko muu perhe
työskentelee Ietassa, hän kuulee aivan riittämiin puhetta
Variksista ja heidän toimistaan. Hänen isänsä Karn Lenorie on
yksi Ietan valkoisen huoneen Variksista. Sellaisen miehen tyttärenä
tottuu tietynlaiseen huomioon. Ja juoruihin.
Siitäkin huolimatta, että Nadiha on
Karn Lenorien tytär, hän mieltää olevansa enemmän äitinsä
lapsi. Äidin, jonka mielialat saattoivat heitellä kullanhohtoisesta
ylpeydestä silkkaan itsesääliin ja pelkoon. Äidin, joka ei
tiennyt, milloin hymyillä ja milloin ei. Äidin, jonka kuolema ei
vieläkään irrota otettaan kymmenen vuotta sen kanssa
kamppailleesta Nadihasta.
Äidiltä jäi niin paljon kertomatta
ja tekemättä. Hän opetti tyttärelleen, miten tehdään Lenorien
suvun kuuluisia koruja ja myydään niitä Ninarin torilla. Sen
maailman Nadiha tuntee. Kaikki alun ja lopun välissä on Nadihalle
täysin tuttua. Vivahteikasta, mutta silti tuttua. Koruntekijä osaa
työnsä aina, se taito ei kulu pois. Työnteon äiti osasi opettaa,
mutta monia muita seikkoja ei. Hän ei koskaan kertonut tyttärelleen,
miltä tuntuu rakastaa niin paljon, että keho pakahtuu siihen. Hän
ei kertonut, kehen sellaiset tunteet saa kohdistaa. Eikä äiti
kertonut puhtaudestakaan. Saarnasi vain Musteenkantajasta, isän
tärkeästä työstä Ietassa ja siitä, että Valkoinen Varis tahtoo
kaiken olevan puhdasta. Vieläkään Nadiha ei tiedä, millaista
puhtaus oikeastaan on. Hän näkee kyllä vitivalkoiset Varikset,
Lucastan valkaistut kadut ja auringon kimalluksen Korallitalon
seinissä. Se ei siltikään kerro, miltä puhtauden pitää tuntua,
kun kyse on ihmisestä. Valkoinen Varis jätti kertomatta
ihmisilleen, mitä puhtaus tarkalleen ottaen on. Eikä äiti koskaan
yrittänyt selventää sitä Nadihalle.
Enessa Lenorie jätti taakseen paljon.
Nadiha ei ole vieläkään antanut anteeksi. Siitäkin syystä hän
kiristää tahtiaan, astelee kiviportaat kotiinsa ja huomaa veljensä
eteisessä. Ajatukset äidistä keskeytyvät. Veljen hymy täyttää
huoneen.
”Minä tiedän, mitä sinä aiot
sanoa, enkä aio kuunnella”, Enhar sanoo ja kävelee Nadihan ohi
kuin sisarta ei olisi olemassakaan.
”Enhar, ole kiltti.” Yksi oikea
äänenpaino. Veli on sulaa kultaa hänen käsissään. Enhar
kääntyy, hymyilee surumielisesti ja huokaisee.
”Anna tulla.”
”Se tyttö. Inela Kerefin, Perijän
sisar. Hän on kuollut.” Sanoihin sisältyy tuhat piilotettua
kysymystä. Enhar tuntee siskonsa riittävän hyvin osatakseen
vastata niistä jokaiseen.
Lause alkaa huokaisulla. Ikuisuuden
mittaisella, syvällä.
”Sen tytön kuolemalla ei ole mitään
tekemistä äidin kuoleman kanssa, Nadiha. Ei yhtään mitään.
Joskus ihmisiä vain kuolee Puhdistautumisessa. Kaikkien ruumiilliset
voimat eivät yksinkertaisesti riitä musteesta luopumiseen. Jotkut
ovat antaneet sen määrittää liikaa.”
Nadiha on kuullut samat sanat useasti
edellisten vuosien aikana. Ne eivät vieläkään tarkoita mitään.
”Äiti ei ollut heikko.”
Enharin silmissä käy jotakin
tunnistamatonta. Nadihan sydän jättää kierroksen välistä, kun
hän ymmärtää, ettei tunnista tunnetta veljensä silmissä. Enhar
lähestyy siskoaan ja vie kätensä tämän olkapäille. Katsoo
syvälle silmiin ja yrittää ymmärtää. ”Me emme voi sille enää
mitään. Sinun täytyy päästää irti. Ei minun, Anatin, isän tai
kenenkään muun vuoksi vaan itsesi.”
”Ei tämä ole pelkästään sitä.”
Totta. Melkein.
”Eikö muka?” Enhar perääntyy.
Kuvotus näkyy kasvojen pienissä välähdyksissä. ”Minkä muun
vuoksi sinä muka tekisit korujasi ja myisit niitä? Minkä muun
vuoksi näyttäisit niin helvetin heikolta joka kerta, kun joku vain
mainitseekin Puhdistautumisen saati muut siellä sattuneet
kuolemantapaukset? Sinä et ole edennyt lainkaan! Näen sinussa
edelleen sen saman, pienen tytön, jota jouduin ottamaan kädestä,
koska hän olisi sortunut muuten.”
Enhar kääntyy ovelle. Hän on
kietonut lämpimän, harmaan kankaan kapeille harteilleen ja aikoo
avata ulko-oven. ”Isä on mennyt eteenpäin, samoin Anat. Minäkin
omalla tavallani. Nadiha, sinä olet ainoa, joka ei kykene jatkamaan
elämäänsä. Ja minä alan olla kyllästynyt siihen.”
”Kyllästynyt minuun?”
Enharin ilme miltei pehmenee. Vain
miltei. Nuori mies puree hammastaan ja nyökkää. ”Sinun täytyy
ryhdistäytyä, sisko.” Ei enää muuta. Enhar avaa oven, poistuu
huivi harteillaan talosta ja jättää Nadihan seisomaan yksin
eteiseen.
Häpeä saapuu heti. Se ei tule yksin,
sillä on useita yhtä vahvoja kannattajia. Nadiha tuntee satojen
kuumien kyynelien tekevän tuloaan silmien takana. Ne saapuvat
kaihertaen ja raastaen, eikä Nadiha osaa tehdä niille mitään. Hän
tuijottaa veljensä sulkemaa ovea ja ajattelee, että on taas
toiminut väärin. Hän ei koskaan opi.
Tunneryöppy menee hetkessä ohi.
Veljen selän ja sulkeutuvan oven kuvat poistuvat mielestä, terävyys
palaa yksityiskohta kerrallaan. Nadiha muistaa jälleen, miksi seisoo
siinä eikä ole torilla myymässä korujaan. Ei siksi, että voisi
antaa veljensä kulkea jälleen kerran ylitseen. Nadiha vihaa sitä,
että on jo vuosia sitten antanut Enharille mahdollisuuden tehdä
niin. Sitä ovea ei saa enää lukkoon. Enhar tietää jo aivan liian
hyvin, miten suuri vaikutus hänellä on siskoonsa. Nadiha ei
kuitenkaan ole jäänyt kotiin sen vuoksi. Hän ei ole jäänyt
kotiin vain jäädäkseen kotiin. Hänen täytyy ottaa päivän lehti
mukaansa, suunnata torin kautta junalle ja maksaa itsensä Anfariin.
Itse Anfarissa junat eivät kulje, se alue Athalasta on täysin
omavaraista. Kaunista metsää, puroja ja syviä järviä. Ei junia,
ei haukkuvia koiria ja kiirehtiviä ihmisiä.
Nadiha vaihtaa kenkänsä tukevampiin,
sillä tietää joutuvansa kävelemään Anfarissa paljon. Hän hakee
lehden keittiön pöydältä, sulloo sen kangastakin taskuun ja vetää
sitten takin ylleen. Nopea vilkaisu peiliin. Harmaat, laineikkaat
hiukset. Samanlaiset kuin isällä ja Enharillakin. Pitkähkö, kapea
runko ja tavalliset kasvot. Sievät, mutta eivät näyttävät toisin
kuin isosiskolla ja Enharilla. Asioita, jotka eivät periytyneet
äidiltä.
Nadiha astuu jälleen kerran ulos. Hän
tietää sulkevansa oven pitkäksi ajaksi. Kerefinin perhe asuu
Anfarissa, ja Anfarissa menee aina useampi päivä kerrallaan.
* * *
Tori on hiljaisempi kuin yleensä.
Kevätlinnut nauravat kivien keskeltä kasvavien puiden latvoissa,
ihmiset kävelevät lomittain ja tutkailevat Ninarin torin antimia.
Kankaita, leipää, jopa lihaa niille, joilla on varaa maksaa siitä.
Nadiha pujottelee tiensä ihmisten seasta omaan työpisteeseensä
vain kertoakseen saman kojun jakavalle Acantha Leighille, että saisi
käyttää loppuviikon ajan kumpaakin puolta kojusta. Acanthaa ei
kuitenkaan näy missään, koju lepää paljaana. Nadiha ei siis ole
ainoa, joka on päättänyt ottaa vapautuksen toripäivistä.
Nadihalla olisi teoriassa aina varaa
ottaa pieniä vapautuksia. Lenorien perhe tunnetaan koruistaan, joita
Enessan jälkeen on ryhtynyt tekemään Nadiha. Lisäksi tilanne,
jossa kolme perheestä tekee töitä Ietassa ja yksi valmistaa
maankuuluja koruja, on jokseenkin edullinen jokaiselle neljästä.
Silti Nadiha haluaa jatkaa Lenorien koruperinnettä, tehdä töitä
käsillään ja kohdata ihmisiä Ninarin torilla, kaupankäynnin
keskuksessa. Elämä ei olisi mitään ilman vaikeita asiakkaita,
tilaustöitä tekeviä vanhoja rouvia ja kulkukissoja ihmisten
jaloissa. Nadiha rakastaa työtään. Nyt ei vain ole aika sen
teolle. Nyt on aika matkata Anfariin tapaamaan Kerefinin perhettä ja
kysymään kysymyksiä, joita ei koskaan saisi kysyä. Nadiha jättää
tyhjän työpisteensä taakseen ja katoaa ihmisvilinään ajatellen,
että hänen täytyy olla hullu lähtiessään tapaamaan Kerefinejä,
jotka ovat menettäneet lapsensa. Ajatus ei ole lainkaan niin kamala
kuin muut hänen mielessään auringonnousun jälkeen risteilleet
mietteet. Hän kävelee nopeammin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti