Luku
16: Kolmesti kiellän
Rinneasunto
on aivan yhtä pieni kuin siihenkin asti, mutta siihen tottuu.
Iscario lepuuttaa käsiään sylissään ja miettii, miksi maailmassa
on niin paljon valheita. Pelkkää salattujen asioiden verkkoa, joka
on jo niin sakea, ettei sitä voisi enää kukaan leikata.
Hänen
kohdallaan salattavaa ei ole paljoakaan, mutta hänen salaisuutensa
ovat liian raskaita ja mätiä ääneen sanottaviksi. Ainoat
henkilöt, jotka ovat koskaan voineet ottaa ne harteilleen hänen
lisäkseen, ovat Liv ja Livin jo Lasiaan siirtynyt isä Mord,
Iscarion ainoa läheinen ystävä.
Suurin
salaisuus on kuitenkin jotakin, joka ei ole henkilökohtaista eikä
mitään
sen suurempaakaan, ei Iscarion mielestä. Se, että hänet on luonut
joku muu kuin Kuu, ei hänen omassa päässään tunnu suureltakaan
asialta
sanottavaksi. Hän on ulkoisesti kuin kuka tahansa usvastasyntynyt
yökulkija, mutta vain hän ja hänen veljensä tietää, että hän
on syntynyt Auringon kädestä. Niarin pyyntö isälleen oli luoda
veli toteuttamaan hänen suunnitelmaansa yökulkijoiden keskuudessa.
Ja pyyntöhän tietenkin toteutui, sillä Iscario on ollut jo
pitemmän aikaa olemassa.
Niarin
suurieleinen suunnitelmakin on toteutumassa paraikaa, eikä Iscarion
ole täytynyt muuta kuin olla oma itsensä. Melkein
oma itsensä. Ilman sitä Suurta Ja Salaista oma itsensä, mutta
sekin on riittävästi Niarin suunnitelman toteutumiseksi. Iscario
voi vain käyskennellä yökulkijoiden keskuudessa ja ihailla
hitaasti sammuvaa kuunvaloa.
Ja
silti Iscario osaa tuntea katkeruutta. Hänet on luotu suurempaa
tarkoitusta varten, mutta se ei riitä. Hänet on luotu vajavaiseksi.
Suuri ja vahva, uskomattoman itsekäskin, mutta silti suuri
viallisuus sydämessään. Ominaisuus, jonka pitäisi olla kaikille
luonnollinen, on hänen kohdallaan väännetty kieroon ja tuhottu
lopullisesti. Miksi Aurinko loi hänestä olennon, joka ei viehäty
tavallisista usvastasyntyneistä? Miksi hänen ruumiinsa alkaa sykkiä
ainoastaan keskeneräisille, liian nuorille olennoille?
Oksennus
maistuu kielellä, kun hän miettii, mitä hän on tehnyt. Se ei ole
oikeutettua, sillä hänen
ei
kuuluisi olla se, jolla on kuvottava olo tapahtuneesta. Hän on
pakottanut itsensä tekemään asioita, joita edes Kuu ei antaisi
anteeksi. Vaikka eihän Kuu häntä ole luonut, ei Kuun voima häneen
asti ulotu. Silti
hänen kehonsa muistaa, mitä se on aikanaan tehnyt parhaan ystävänsä
ainoalle pojalle, Elille.
Ajatus
siitä, miten kuvottava hän on, täyttäisi hänet, ellei Liv
lentäisi sisään rinneasuntoonsa. Tietenkään
Iscariolla ei ole omaa asuntoa, ei hän kykene nukkumaan päivisin,
kun hän muistaa, mitä on tehnyt.
”Rakas.”
Livin ääni on portti toiseen maailmaan. Sellaiseen maailmaan, jossa
ei ole olemassakaan mitään kurkkua sisältä polttavaa mustaa
visvaa, joka tekee Iscariosta vaarallisen ja erilaisen. Ei
ole Aurinkoa, Niaria, suunnitelmaa tai mitään. On vain nainen
valkoinen ruusu silmässään ja kullankeltaiset, polkkamittaiset
hiukset ilmassa leijuvina.
Ja
vaikkei hän koskaan voisi rakastaa jo aikuiseksi kasvanutta Liviä
samalla tavalla kuin Liv kokee rakastavansa häntä, heidän
välillään on olemassa kaikkea, millä on tässä todellisuudessa
merkitystä.
Liv,
jota pidetään usvastasyntyneiden keskuudessa kylmäkiskoisena ja
ehdottomana, osaa tuntea Iscariota kohtaan jotakin sellaista, jota
muut eivät saa nähdä. Välillä Iscario toivoo, että osaisi
rakastaa Liviä takaisin edes hetken ajan. Että hän voisi leikkiä
kiihottuvansa hänen naisellisista muodoistaan ja intiimistä
katseestaan.
Mutta
häntä ei luotu siihen suuntaan, ja hän joutuu nielemään sen.
Kulissin on pysyttävä yllä, muiden on parempi luulla, että hän
rakastaa Liviä. Vain
siten totuus ei tule koskaan ilmi.
”Mietitkö
sinä sitä taas?” Liv kysyy, ja Iscario voi vain nyökätä
vastaukseksi. ”Rakkaimpani,
sinä tiedät, että jos omatuntosi alkaa syyttää sinua, voit aina
muistuttaa, että se olin minä, joka tämän kehitti. Minä
halusin
vapaaehtoisesti lahjoittaa Elin
sinun käyttöösi. Syytä minua.”
Nyt
ei ole sellainen hetki, että Iscario varsinaisesti kestäisi kuulla
Elin nimeä kenenkään lausumana, ei edes Livin. Hän työntää
mahdollisimman lempeällä otteella Livin kauemmas.
”Iscario,
minä...”
”Tiedän,
Liv. Mutta ei tänään.” Hän pudistaa voimakkaasti päätään.
”Haluan ottaa tämän pienen hetken heikkouteni muistelemiselle ja
siinä rypemiselle. Anna minulle aikaa vihata itseäni, niin voin
taas seuraavana yönä jatkaa samalla tahdilla kuin aiemminkin.”
”Sinä
yrität liikaa.” Liv huokaisee syvään. Huokaus on enemmän
pettynyt kuin vihainen. ”Kaikki yösi sinä käytät siihen, että
saisit itsesi näyttämään mahdollisimman mahtavalta ja upealta
muiden yökulkijoiden silmissä. Ja
päivät sinä ryvet itsesäälissä.
Tuolla menolla vain väsyt ja tiputat kaikki sulkasi pois...” Livin
ainoa yönsininen silmä vaeltelee rinneasunnossa, hänen mielessään
liikkuu jotakin, joka pyrkii ulos muttei löydä reittiä.
”Sulillani
ei taida olla mitään merkitystä enää. Ei nyt, kun Kuukin on
heikkenemässä”, Iscario toteaa naurahtaen niin kylmästi, että
hänen vahvat kätensäkin värähtävät.
”Se,
että kuunvalo vähenee, ei tarkoita, etteikö sulillamme olisi
merkitystä!” Kuin tehostaakseen sanojaan, Liv räpyttää
valkoisia siipiään. ”Minä en aio joutua Lasiaan vielä, joten
pidän huolta siivistäni. Avarissa ei ole mikään kunnossa enää,
ja jos Ogre ei aio pistää päiväkulkijoita vastuuseen, minä
aion
tehdä sen.”
Hetken
Iscario vain istuu ja katsoo Liviä, jonka jokainen sana tihkuu
suunnatonta vihaa. Sen vihan häneen on iskostanut Iscarion ainoa
pitkäaikainen ystävä – Livin oma isä. Liv on kuin nuorempi
versio isästään. Kaikki tuossa vainoharhan ja vihan mustaamassa
naisessa muistuttaa Iscariota päivittäin hänen läheisimmästä
ystävästään. Siitä ainoasta usvastasyntyneestä, joka jakoi
hänen ajatusmaailmansa. Ja jota hän kiitti hyväksikäyttämällä
useiden kuunkiertojen ajan hänen poikaansa. Itseinho ja häpeä
viiltävät Iscariota, hänen on pakko puristaa kätensä nyrkkiin.
Hetken ajan hän ehtii jo miltei toivoa, ettei Aurinko olisi koskaan
luonutkaan häntä.
Valheet
eivät ole pahasta silloin, kun niitä on motivoitunut pitämään
sisällään. Ne ovat pahasta ainoastaan silloin, kun ne myrkyttävät
olennon kaikkialta tehden tämän jokapäiväisestä elämästä
mahdotonta. Koskaan ei tiedä, milloin keho pettää ja päästää
seuraavalla suunavauksella ulos totuuden, jota kukaan ei halua
kuulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti