Luku
23: Auringon synty
Tuuli kuljettaa mukanaan varoituksen.
Se vavisuttaa maata ensin hienoisesti, sitten jo huomattavasti
voimakkaammalla otteella. Tekee kaikki maahan jalkansa painaneet
olennot tietoisiksi lähestyvästä muutoksesta.
Pohjoisessa, isolla metsäalueella
kuhisee. Maa on vavahdellut jo useita tunteja niin voimakkaasti, että
se on keräännyttänyt usean siipiparin tarkistelemaan tapahtuvaa
muutosta. Maan vavahtelu saa lehdet värisemään puissa ja lammen
pinnan väreilemään huolestuttavan voimakkaasti. Ympäristö
odottaa jotakin tapahtuvaksi, maailma lakkaa hetkeksi hengittämästä
vain, koska sitä pelottaa seuraavat tapahtumat.
Eletään aikaa, jolloin jokaisen
usvastasyntyneen siivet ovat vielä valkoiset. Kukaan ei tiedä
muista sävyistä siivissä, yksikään sielu ei ole joutunut
kohtaamaan mitään muuta kuin yötä. Yö on todellisuus, aikaa ei
ole jaettu vielä kahtia. Mutta se tullaan jakamaan hyvin pian.
Valkosiipiset usvastasyntyneet eivät
ymmärrä paeta maan alkaessa vavista entistä voimakkaammin. Heidän
sydämensä on valeltu uteliaisuuden hunajalla, eivätkä he ymmärrä
seuraavien tapahtumien muuttavan maailman kulkua radikaalisti.
Osan silmissä kiiltää uteliaisuuden
lisäksi jokin muukin. Sen osan kansasta, joka on jo kauan tahtonut
muutosta kaikkeen. Tapahtuisiko se nyt? Aivan varmasti, mutta tuskin
heidän odottamallaan tavalla. Vaaleahiuksinen Melitas
kapinoitsijoiden johdossa näyttää epäilevältä. Hän tietää jo
nyt, ettei hänen toiveensa tule toteutumaan hänen haluamallaan
tavalla.
Jotakin kuitenkin tapahtuu, ja siihen
hän on toistaiseksi tyytyväinen. Hän seuraa puiden yläpuolelta,
miten väreilevä vedenpinta värjäytyy keskeltä lähtien
syvänpunaiseksi. Väri leviää keskeltä reunoille, sykkii
vaarallisena pinnan alla, kunnes räjähtää.
Kuuluu huutoja. Kauhunsekaisia
kiljahduksia ja pienempiä, pakenevia rääkäisyjä. Punainen väri
räjähtää kaikkialle, sotkee metsän, sotkee puiden lehdet ja
ennen niin vihreän aluskasvillisuuden. Se ei ehdi kiriä kaikkialle,
se sotkee vain lähialueen. Sekin on tarpeeksi aiheuttamaan
sekasortoa ja kauhua ympärillä seuraaville usvastasyntyneille.
Kestää jonkin aikaa herätä siihen
tosiasiaan, että kaiken sen punaisuuden keskeltä nousee jotakin.
Joku. Kirkkaan, silmille
vieraan valon saattelemana järvestä nostaa päätään vaalea,
miehen ruumiilla varustettu olento, joka huutaa syvältä kurkustaan
kovemmin kuin kauhistuneet
usvastasyntyneet hänen ympärillään.
Olento
on yltä päältä punaisessa nesteessä, sitä valuu hänen
silmilleen ja vaalealle vartalolleen, se sotkee hänen valkoiset
kutrinsa. Hänestä lähtee
siitäkin huolimatta vierasta,
katsojilleen ahdistavaa valoa ympäristöön. Auringonvaloa.
Usvastasyntyneet eivät voi tehdä
mitään muuta kuin katsoa, kun vieras olento nousee punaiseksi
värjäytyneestä lammesta maan vavahduksien ja punaisen värin
saattelemana. Hän on jo lakannut huutamasta, mutta ilme hänen
kasvoillaan kielii jostakin muusta. Pinnan alla väreilee, kansa
odottaa uutta räjähdystä.
Varsinaisesti kukaan ei tiedä, mitä
punaisesta nesteestä kohonnut olento aikoo. Hän on nyt noussut
kokonaan ylös vedestä ja astelee kansan keskuudessa sanomatta
sanaakaan.
Muutamien, maan tasolle jääneiden
usvastasyntyneiden kohdalla olento pysähtyy huutamaan saaden heidät
perääntymään kauhistunein ilmein. Valo väreilee olennon
ympärillä, ja usvastasyntyneet säikkyvät sitä kenties enemmän
kuin olennon äkkiäarvaamatonta käytöstä.
Kansa on tottunut siihen, että he
saavat elämänsä ja energiansa valosta. Tämä valo ei ole sitä
samaa valoa, tämä on kuin väärennös siitä. Osan mielestä tämä
valo ei edes yritä olla kuin kuunvalo. Sen sävy on kirkkaampi ja
julmempi kuin Kuulla, se ei jää tanssimaan iholle yhtä kuulaana ja
puhtaana. Auringonvalo polttaa, se sattuu katsojaansa.
* * *
Eletään aikaa, jolloin Kuulle on
vielä täysin normaalia laskeutua kansalaistensa keskuuteen ja
astella heidän maallaan. Se ei ole tavallista, mutta ei myöskään
mitään sen suuremmin ihmetystä tai kauhua synnyttävää. Kuu on
toki merkittävän erilainen kuin usvastasyntyneet, mutta hädän
hetkellä hänelle on normaalia kävellä kansan keskuudessa.
Nyt Kuu on laskeutunut taivaalta
punaisen värin myrkyttäessä hänen rakasta Avariaan ja
kirvoittaessa huutoja hänen kansansa kurkuista. Kuu ei laskeudu alas
enää hopeanhohtoisena ja täysin puhtaan kauniina. Hän on jo
menettänyt osan särmästään, osa luista erottuu jo selvästi
ohentuneen ihon alta. Hänen kasvonsa ovat kuitenkin säilyneet
kauniina, samoin takana liehuvat mustat hiukset. Kukaan ei huomaisi
pientä eroa, jos ei tarkkailisi erityisen tarkasti.
Nesteestä noussut, vaalearuumiinen
olento seisoo Kuun rinnalla tämän laskeutuessa taivaalta hänen
vierelleen. Kaksi suurempaa voimaa katsovat toisiaan kansan juuri ja
juuri pysyessä mukana siinä, mitä tapahtuu. Jokainen ymmärtää
sydämessään, että maailman tasapaino tulee riippumaan siitä,
mitä seuraavaksi tapahtuu.
”Rakkaat usvastasyntyneet”, Kuu
lausuu. Hänen äänensä on syvä ja matala. ”Tätäkö te olette
toivoneet?”
Kukaan ei vastaa. Heidän luojansa
seisoo heidän edessään ja esittää heille suoran kysymyksen. Kuu
syyllistää heitä käytännössä aivan suoraan siitä, mitä on
tapahtunut.
Ainoa, joka pystyy ajattelemaan
selkeästi, on kapinoitsijoiden kärjessä lepatteleva Melitas. Hän
laskeutuu maan kamaralle aivan Kuun vierelle ja luo vuoroin
silmäyksiä Kuuhun, vuoroin hänen vierellään seisovaan, juuri
syntyneeseen Aurinkoon.
”Ei”, Melitas sanoo suoraan,
pitäen ylpeän päänsä pystyssä, ”ei tämä ole minun ja
uskollisten kannattajieni tahto. Sinähän seisot vielä siinä.”
Ylpeä hymy viipyilee pitkään hänen kasvoillaan. Se kuolee vasta,
kun Kuu katsoo häntä suoraan silmiin.
”Luuletko sinä, luomani olento,
etten ole nähnyt tekojasi? Etten olisi huomannut, miten valitettavan
suuri osa luomastani kansasta on kääntynyt suoraan minua vastaan?
Tässä on tekojenne tuotos”, Kuu sanoo syvältä kuuluvalla
äänellä osoittaen vierellään seisovaa Aurinkoa, ”toinen
taivaankappale, minun haastajani.” Aurinko tarkkailee tilannetta
hiljaa, huuto ei enää kupli hänen pintansa alla. Hän ei ole vielä
sanonut ensimmäisiä sanojaan.
”Aika”, pääsee Auringon
kurkusta, ”minä tahdon ajan.” Auringon ääni lävistää
kuulijat, se kimpoilee puista kaikkialle. Kristallia. Helisevää
kristallia.
Kuu punnitsee tarkoin seuraavia
sanojaan. Melitas hänen vierellään ei värähdäkään, vaikka
seisoo käytännössä kahden maailman voimakkaimman olennon
rinnalla. Auringon energia on vaarallista, hohtavaksi naamioitua
mutta kavalaa. Ahneus kimaltaa hänen merenpihkan värisissä
silmissään. Miksi ahneudesta ja kansan pahuudesta syntynyt olento
olisi mitään muuta kuin sitä, mistä on luotukin?
”Ei sittenkään lainkaan huonompi
tilanne”, Melitas sanoo huvittuneisuutta äänessään. ”Tämähän
saattaa päättyä vielä varsin dramaattiseen kaksintaisteluun. En
olekaan koskaan aiemmin ollut todistamassa moista.” Nauru ehtii
kuolla ennen kuin syntyykään, sillä Kuu vaimentaa Melitasin
yhdellä kädenheilautuksella.
”Sinun rangaistuksesi aika koittaa
myöhemmin. Vaikene.”
Melitasin mainitsemaa kaksintaistelua
ei seuraa. Kuu ei ole koskaan harrastanut suoranaista väkivaltaa
toista olentoa kohtaan, eikä aio käyttää nytkään. Ei, vaikka
hänen edessään seisoo hänen oman kansansa synnyttämä olento,
joka olisi varmasti valmis repimään Kuun kappaleiksi valollaan.
Kuu tietää, ettei tilannetta voi
paeta. Kaikkea aikaa Auringolle ei voi antaa, mutta tilanteen on
edettävä, sillä Aurinkoa ei voi enää maailmasta poistaakaan. Kuu
silmäilee tarkasti sitä osaa kansastaan, jonka teot ovat Auringon
hänen eteensä synnyttäneet. Hän miettii ylpeää ja laskelmoivaa
Melitasia, joka on tahtonut Avarin kokonaisuudessaan
usvastasyntyneille. Mahdoton ajatus, sillä Avarin tasapaino pysyy
olevana ainoastaan Kuun vuoksi. Kuu ei voi kuolla, sillä muuten
Avariakaan ei voisi olla.
Mutta mitäpä ahne sielu näkisi. Kuu
tietää, millä keinolla saisi pidettyä pedon lailla kiivastuvan
Auringon tyytyväisenä. Entä, jos puolet ajasta kuuluisikin vasta
luodulle, kaaosta niittävälle taivaankappaleelle? Ja jos hänen
puolellaan joutuisivatkin elämään ne, jotka alun perin tahtoivat
Kuun pois. Siinähän he näkisivät, millaista heidän elämänsä
tulisi olemaan ilman kuunvaloa.
Viha sykkii Kuun suonissa, kun hän
muodostaa päätöstään. Kansa on sortanut häntä, tehnyt vastoin
hänen tahtoaan. Janonnut maata liikaa. Tahtonut vain omistaa. Kuu
tekee päätöksensä – hän aikoo jakaa ajan kahtia ja pakottaa
kapinaan ryhtyneet usvastasyntyneet elämään Auringolle annetulla
ajalla.
Siten syntyy nykyisten
usvastasyntyneiden tuntema yhteiskunta: yö yökulkijoille, päivä
päiväkulkijoille. Ikuinen erotus kuunvalosta niille, jotka ovat
havitelleet maata liiaksi itselleen ja tahtoneet päästä Kuusta
eroon. Heidän toiveensahan toteutuu, he pääsevät eroon Kuusta ja
joutuvat elämään polttavan kuuman, kipua ja vihaa kylvävän
Auringon alla. Siitä ajatuksesta Kuu nauttii.
Ja kaiken alullepanijalla,
Melitasilla, on erityinen rooli rangaistusten näytelmässä. Ainoa
todellinen syyllinen, jonka Kuu suostuu näkemään, on Melitas, ja
tälle hän kirjoittaa erityisen kohtalon. Melitas saa harteilleen
unohduksen. Hän ei enää koskaan muista ylpeyttään tai
menneisyyttään, hän joutuu kulkemaan ikuisuuden muistottomana,
persoonattomana. Niin kauan, kun Kuu on olemassa, Melitasin muistot
pysyisivät hänen arkistoissaan, piilossa omistajaltaan. Siipensäkin
Melitas menettää, ne karisevat kokonaisuudessaan pois toisin kuin
muiden kapinoitsijoiden, joiden siivet muuttuvat päiväkulkijoiden
mustiksi. Mutta yksin Melitas nostetaan vastuuseen, hänet siirretään
Lasiaan vaeltelemaan persoonattomana, tyhjänä kuorena, jolla on
vielä Melitasin ruumis.
Niin elämä saa jatkua. Auringon ja
Kuun elämään tottuu, vuorotteluun ja Marmorean rinneasuntoihin
muodostuu rutiini. Syntyy uusia usvastasyntyneitä, niitä, jotka
saavat kuulla Auringon synnystä vain tarinoiden muodossa. Ja niitä,
jotka eivät enää ymmärrä sen kaiken merkitystä samalla tavalla.
Niarkin syntyy, kiertokulku syntyy,
Niaria vihataan ja Niar alkaa kehittää suunnitelmaansa. Suurin osa
vanhemmista usvastasyntyneistä siirtyy iän myötä Lasiaan,
ainoastaan Ogre jää vanhempana usvastasyntyneenä Avariin. Ja taas
syntyy uusia usvastasyntyneitä. Kiertokulku on loputon.
Kaikki jatkuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti