Tulisielu: luku 30

Luku 30: Kristallinkirkas

Silmien kerran tavoittaessa jotakin epätoivottua ne joko pyrkivät unohtamaan mahdollisimman tarkasti tai vaihtoehtoisesti tiedottamaan näkemästään kaikille. Mord, yökulkijoiden puolella lentävä usvastasyntynyt on tiputtanut itsensä taivaalta suoraan Kuun temppelin edustalle. Hän ei ole vielä päättänyt, kääntyykö unohduksen tielle vai aikooko kertoa jokaiselle vastaantulevalle, mitä hänen silmänsä ovat joutuneet todistamaan useiden kilometrien korkeudessa.

Mordin päätöksen täytyy muodostua vain muutamissa sekunneissa, sillä hänen vasta neljäntoista kuunkierron ikäinen tyttärensä astelee vaaleat, polkkamalliset hiukset puolelta toiselle keinuen kohti Kuun temppeliä. Tytöllä on vielä silloin lapsen kokematon hymy ja huoleton askellus. Hän on todennäköisesti ollut leikkimässä lammen rannalla ystävänsä Xanderin kanssa.

Kun Mord katsoo tyttärensä viattomuutta ja puhtautta, hän ei voi olla vertaamatta sitä kaikkeen siihen, mitä on juuri nähnyt. Verkkokalvoille palaneet kuvat muistuttavat häntä siitä, että hänen tyttärensä Livin tulee sulkea viattomuutensa verho ja astua todelliseen maailmaan. Tuollaisena hän ei säilyisi kauaa, ja mitä korkeammalle hän ehtisi viattomana lentää, sitä enemmän tiputus tekisi kipeää.

”Livnera”, Mord kutsuu tytärtään, joka lentää kevyesti ja nopeasti isänsä luo suoden tälle pirteimmän hymynsä. Liv halaa isäänsä pitkään ja saa tämän vain hetkeksi unohtamaan sen, mitä juuri näki. Jos maailma olisikin vain siinä, pysähtyisi siihen yhteen pitkään hetkeen ja tekisi siitä ikuisen, kristallinkirkkaan.

”Livnera, minun täytyy kertoa sinulle jotakin.” Mielikuva jäytää ajatuksia, sanat miltei jäävät sisälle, niin paljon ne alkavat painaa. ”Minä olen nähnyt jotakin hirvittävää.”

”Isä? Mikä hätänä?”

”Minä olen nähnyt Kuun.”

Hetken ajan Liv vain jatkaa hymyilyään. Sitten epäuskoisuus maalaa itsensä hänen kasvoilleen. ”Kuun?” Livin hento ääni kysyy. Hän ei ymmärrä kuulemaansa. ”Ihan oikeastiko näit Kuun? Meidät luoneen Kuun?”

Mord voisi vielä pudistaa päätään. No en tietenkään, rakas tytär, tahdoin vain nähdä ilmeesi. Eihän Kuuta voi kukaan usvastasyntynyt enää nähdä. Hän ei kuitenkaan voi valehdella eikä varsinkaan unohtaa.

”Minä lensin tarpeeksi korkealle.” Liian korkealle. ”Ja siellä hän oli, omassa pienessä kodissaan...” Mielikuvat palaavat takaisin, hän ei tahdo kertoa tarinaansa loppuun.

”Isä… Miltä Kuu näytti?”

”Kuulla ei ollut kaikki hyvin”, Mord sanoo voimatta tarkentaa sen enempää.

Hetken ajan he vain katsovat toisiaan, isä ja tytär. Vaihtavat ymmärtäväisiä katseita, näkevät toistensa ajatuksiin. Mord voisi selventää ja Liv kysyä, mutta kumpikin ymmärtää pysyä hiljaa. Hiljaisuus on hyvä, sen voi täyttää erilaisilla merkityksillä.

”Miksi Kuulla ei ollut kaikki hyvin?” Liv päättää tehdä pesänsä hiljaisuuteen.

”Hän...” Valkoisiksi muuttuvat, verestävät silmät ja paperinohut, harmahtava iho. Ei sille löydy selitystä. Sen täytyy olla jotakin pahaa, jotakin kansan sydämissä aina kytenyttä ja hirvittävää. Ikuista ja kertakaikkisen mätää. Ei sitä voi sanoin kuvailla. ”Hänen tilansa täytyy olla jonkin kamalan suuren syytä. Hän… hän oli niin...”

Niin erilainen. Mord muistaa ajan, jolloin Kuu vielä käveli pitkänä, vahvana ja upeana heidän keskuudessaan. Hänellä oli ollut mustat, pitkät hiukset ja valoa hohtavat, kirkkaat silmät. Kuulas iho.

Jotain on tapahtunut. Joku on tapahtunut?

Ajatus tuntuu vahvimpana jossakin käsien tienoilla, pakottaa ne puristumaan yhteen ja pistää erikoisen, vahvan kipinän kiertelemään niissä. Mord tietää, mikä on aiemminkin kastellut pahuuden ja itsekkyyden kukkia Avarissa. Mord tietää, mistä kaikesta päiväkulkijat ovat vastuussa. Tämän on oltava heidän syytään, sillä kaikelle on aina pakko löytää syyllinen. Ja jo ennestään vihaa ja syyllisyyttä perässään kiskovien on helppo ottaa sitä taakakseen vielä hieman lisää.

”Liv, rakas, päiväkulkijoiden on pakko olla tämän takana”, Mord huomaa sanovansa jo ennen kuin on ehtinyt miettiä mitään loppuun, ”hehän synnyttivät Auringonkin. Kenties he ovat nyt tehneet jotakin pahaa meidän luojallemme?”

Liv nyökkää. ”Tietysti”, hän vastaa lapsen äänellään, ”eiväthän päiväkulkijat osaa muuta kuin synnyttää vihaa ja pahuutta ympärilleen.”

Liv puhuu pahuudesta kuin olisi jo oppinut tuntemaan sen luonteen. Mordin oma tytär on oppinut puhumaan hänen kieltään, eikä hän osaa enää sanoa, onko se hyvä asia vai ei. Lapset ovat tyhjiä kuoria, jotka maailma voi värjätä haluamallaan tavalla.

Mord tyytyy kuitenkin vain nyökkäämään. Liv uskoo häntä jo, hänen ei tarvitse perustella enempää. ”Niin”, hän sanoo vain varmentaakseen jo todetun. Tytär hymyilee viatonta hymyään samalla suulla, jolla on hetki sitten puhunut pahuudesta.