Tulisielu: luku 17

Luku 17: Eläin

Tytön vaaleat hiukset ulottuvat juuri ja juuri hänen hartioilleen. Ne pehmentävät hänen kovia piirteitään, tekevät syvänsinisistä silmistä aistikkaammat, mutta eivät poista niiden särmää. Kasvot eivät kuitenkaan ole se tärkein, sillä kun janoiset silmät katsovat alemmas, ne näkevät vielä lähes kehittymättömän naisenruumiin. Kapeat reidet ja hartiat, pienet rinnat ja nuoreksi olennoksi pitkät sormet. Heikottaa. Tekee niin pahaa, että siihen voisi varmasti kuolla.

Iscario on istunut Mordin kanssa siihen asti kahdestaan Marmoreassa sijaitsevassa rinneasunnossa, mutta nyt, kun Mord on lentänyt valkoisilla siivillään syvemmälle Marmoreaan, Iscario istuu suurella sängyllä Mordin nuoren tyttären kanssa. Tytär luo häneen välillä silmäyksiä kulmiensa alta. Ne, jotka sanovat, etteivät nuoret usvastasyntyneet tiedä, mitä tekevät, ovat valehtelijoita. Livin hymy on reitti ja hänen katseensa vihje.

Liv tietää tarkalleen, mitä Iscario ajattelee. Tyttö ei riisu Iscarion olemuksesta osia kerrallaan pois, hän raivaa suoraan tiensä Iscarion sisimpään ja huomaa, ettei sisusta ole lainkaan niin kaunis kuin ulkoa päin olettaisi. Siltikään Liv ei lakkaa hymyilemästä. Hän ristii paljaat, ohuet jalkansa ja nojautuu kohtalokkaan paljon eteenpäin vaalean mekon valahtaessa alemmas. Pienet rinnat erottuvat vaalean kankaan alta.

Kidutusta, sitä tämä on. Liv tekee sen tahallaan. Niin sen täytyy olla. Livin on pakko tietää, mitä Iscario ajattelee, eihän hän muuten näin toimisi. Eihän? Iscarion sydän takoo reikiä hänen ruumiiseensa. Tilanteesta ei pääse millään pakoon. Mitä tyttö tekisi, jos Iscario siirtyisi millinkin lähemmäs?

Ei. Iscario ei voisi. Hän tiedostaa oman kuvottavuutensa ja Mordin ilmeen, jos tämä saisi tietää, mitä Iscario ajattelee hänen ainoasta tyttärestään. Saati, jos Iscario antaisi ajatusten siirtyä tekojen polulle. Niin ei saisi käydä. Ei voisi. Iscario ei kestäisi itseään sen jälkeen, ei tunnistaisi mitään osaa pahaa tehneestä ruumiistaan.

Mutta Liv katselee häntä silti vaaleiden kulmiensa alta. Iscario ei uskalla kääntää katsettaan pois, sillä se paljastaisi hänet lopullisesti. Hänen on vain tuijotettava tyttöä takaisin, kidutettava itseään katsomalla tämän täydellistä, nuorta kehoaan ja pidettävä itsensä erossa siltä.

Liv tietää, ettei Iscario aio tehdä ensimmäistä siirtoa. Mies ei suuresta egostaankaan huolimatta koskaan uskaltaisi lähestyä häntä. Livin tarkoitus ei ole kiduttaa miestä pysymällä hänen lähellään. Hänen tarkoituksensa on raottaa suunsa valloittavaan hammashymyyn, siirtyä hitaasti miehen syliin ja antaa tämän kehon paljastaa totuus.

Ja niin hän tekee. Hymyilee omaa hymyään, huomaa pelon ja halun taistelun Iscarion kasvoilta ja hivuttautuu tämän lähelle. Iscario avaa suunsa sanoakseen jotakin, kenties kieltääkseen Liviä tulemasta enää yhtään lähemmäksi. Suusta ei kuitenkaan pääse mitään ulos, Livin hymy pyyhkii epäilyksen miehestä. Iscario antaa itsensä taantua eläimeksi, antaa itsensä totella vaistojaan, joita ei haluaisi tunnistaa omakseen.

Hän päästää tytön lähelle, huomaa vapisevansa ja mukautuvansa tämän kevyen ruumiin alla. Livin liikkeissä ei ole epäilystä, hän tietää jokaisen liikkeensä merkityksen ja noudattaa alkukantaisia vaistojaan painautuessaan vahvemmin häntä kaksi kertaa isomman miehen ruumista vasten. Iscario vapisee pelosta, halusta ja häpeästä, kun Livin kädet polttavat hänen ihoaan. Jokainen kosketus polttaa, jokainen kuiskaus korvassa tuntuu kipinöivän ja säkenöivän heidän ympärillään. Iscario ei hetkessä enää tahdokaan päästää hetkestä irti. Hän ei anna Livin lähteä, tyttö saa hyväillä hänen kehoaan ja painaa kuumia kosketuksia kaikkialle.

Iscariolta kestää hetki ymmärtää, että nuori tyttö tietää häntä paremmin, miten kaiken kuuluu tapahtua. Hän ohjaa hetkeä, määrää jokaiselle kosketukselle ajan ja paikan. Iscario ei vielä osaa, ei vielä pysty. Häpeä rajoittaa häntä liikaa, mutta hän tietää, että jos saisi koskettaa Liviä näin vielä useammankin kerran, hän löytäisi oman reittinsä tämän keholle ja oppisi toteuttamaan itseään.

Kun kaikki on riisuttu, kaksi olentoa vain kietoutuu toisiinsa tietämättä lainkaan, mihin ovat toisensa kietoneet. Jos Iscarion siivet voisivat irrota, hän menettäisi kokonaisia sulkia aina, kun Liv siirtyy suudelmillaan alemmas ja alemmas.

Iscario ei tunne olevansa enää edes olemassa. Liv tekee hänestä nimettömän, voimattoman olennon. Ja hän antaa Livin tehdä sen. Ei ole enää merkitystä, saako näin tehdä vai ei, sillä Iscarion ruumis on jo päättänyt hänen puolestaan.

Ei saa ajatella Mordia tai muita usvastasyntyneitä. Ei ole mitään tämän pienen rinneasunnon ulkopuolella. On vain kaksi toisiinsa kietoutunutta olentoa, jotka hengittävät samaan tahtiin ja joista vain toinen toivoo, että voisi liueta hetkeen, menettää muotonsa ja henkensä tunteelle.