Luku 44: Houkutuslintu
Anadilin huone on merkinnyt vankilaa
jo syntymästä lähtien. Sängyn yläpuolella seisovat vanhemmat
ovat kuin pyhimyksiä väärillä nimillä, siivettömiä, jumalan
kaltaisia olentoja, jotka laskevat hyväksyntänsä sängyssä
makaavan Anadilin ylle. Anadil ei tiedä, kuinka monta päivää on
vain maannut paikoillaan. Hän muistaa nähneensä häivähdyksiä
ihmishahmoista, korkeita, valkoisia torneja sängyn yläpuolella.
Ihmisenmuotoisia hahmotelmia.
Nyt sängyn yläpuolella seisoo kaksi
Varista. Athalan uskonnolliset johtajat, korkeat ja ylväät
ammattinsa suomassa valossa. Anadil katsoo heitä kuin ei olisi
syntynyt lainkaan heidän hedelmästään.
Muisto äidin lämmöstä palauttaa
oksennuksen maun kielelle. Äiti oli ollut Beckan kuoleman jälkeen
väärällä tavalla lempeä. Anadilia oksettaa vieläkin ajatus
siitä, että hänen yllään seisova nainen on pitänyt häntä
sylissä, ottanut vastaan hänen kyyneleensä. Kenelläkään ei
pitäisi olla oikeutta siihen.
”Poikamme, olemme tulleet puhumaan
sinulle eräästä hyvin vakavasta seikasta”, aloittaa isä. Anadil
tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Hän tietää jo valmiiksi
hyvin vakavan seikan, josta hänen vanhemmikseen joutuneet
ihmiset hänelle kertovat. Meerin ja Sheeman suusta ei pääse
ainuttakaan tavua, jota Anadil ei olisi jo Rudilta saanut kuulla.
”Se, mitä teit tänne hyökännelle
naiselle, viimeisteli jotakin, jota olemme odottaneet jo vuosia.”
Äitikin vain toistelee Rudin sanoja, jotka olivat alusta alkaen
oikeassa. Anadilin olisi pitänyt kuunnella tarkemmin. Uskoa Rudiin.
Seuraavat minuutit kuluvat
toistellessa kaikkea Anadilin jo sisäistämää. Hän saa kuulla
aivan suoraan, että hänen vanhempansa ovat kasvattaneet häntä
tarkoituksella vihaamaan itseään. Anadilin raivon on ollut
tarkoitus nousta niin suuriin mittoihin, että poikaa voisi käyttää
valkoisuutta vastaan.
”Te kasvatitte minut rakastamaan
valkoisuutta ja vihaamaan itseäni, koska en ole puhdas”, Anadil
sanoo hiljaa vanhempiensa pitäessä taukoa, ”ja nyt te
kuvittelette minun kääntyvän sitä vastaan.”
”Poika, sinä et vielä tunnista
vihasi ääriä. Sinä ajattelit tappavasi äitisi, etkö
ajatellutkin? Halusit saattaa meidät hengiltä, koska tiesit meidän
edustavan kaikkea sitä, joka kahlitsee sinut. Puhtautta. Etkö
sinä vihaakin juuri sitä?”
Anadil ei ole varma. Hän uskoi
vihaavansa vanhempiensa haarautunutta moraalia, sitä, että nämä
ovat koko ajan kuuluneet sydämeltään musteen puolelle. Se oli
ajanut hänet tappamaan Musteviitaksi olettamansa Beckan.
”Minä ajattelin sen naisen olevan
Musteviitta”, Anadil sopertaa kykenemättä nostamaan itseään
istuma-asentoon. Asetelma seisovien vanhempien ja makaavan pojan
välillä on räikeä, mutta Anadilin keho tuntuu yhä liian heikolta
nousemaan. Hengityselimissä tuntuu sitä, kuin ne olisi täytetty
lasinsiruilla.
”Olet vielä aivan liian
järkyttynyt”, Sheema sanoo ja luo huolestuneen katseen mieheensä.
”Kenties meidän kannattaisi puhua hänelle tästä myöhemmin.”
”Me tarvitsemme Anadilia, jos aiomme
aikaistaa hyökkäystä”, Meer huomauttaa. ”Poikamme on oltava
viimeinen, ratkaiseva tekijä suunnitelmissamme.”
”Hyökkäyksiä ja hyökkäyksiä,
kukaan ei nykyään puhu mistään muusta”, Anadil huokaisee.
”Miksi jokainen on epätyytyväinen tilanteeseensa?”
”Poikani…”
”Anadil, me olemme aina rakastaneet
sinua. Siksi olemme tehneet kaiken sen, mitä olet joutunut
kokemaan.”
”Onko kuolemani toivominen
rakastamista? Miellättekö hellyydeksi ottaa minut takaisin
siipienne suojiin vasta, kun olen niin rikki, etten kykene nousemaan
sängystä? Te kulutitte minut loppuun! En vieläkään tiedä,
uskallanko antautua näennäiselle rakkaudellenne vai tuleeko minun
paeta sitä, kunnes kuolen.”
Anadilin vanhemmat luovat tosiiinsa
surullisia katseita. Anadil huomaa vasta nyt, mikä heissä on
vialla. Heillä ei ole naamioita kasvoillaan. Varikset ovat tulleet
häntä vastaan ja paljastaneet hänelle kasvonsa. He ovat tosissaan.
He todella tarkoittavat jokaista sanaansa. Ja vaikka jokainen niistä
onkin Anadilille pelkkä ennalta kuultu loukkaus, hän tuntee jälleen
tarvetta itkeä.
Ei ole lainkaan lohdullista ajatella,
etteivät hänen vanhempansa vihaakaan häntä mustan ihon vuoksi.
Uuden tiedon varjossa musta iho tekee Anadilista heille täydellisen
kohteen, loistavan avun siihen, mitä Musteviitat tahtovatkaan tehdä.
Suunnitelmat ovat sotkeutuneet Anadilin mielessä, hän ei enää
tiedä, kuka tahtoo mitäkin. Hän tietää vain sen, että hänen
vanhempansa kutsuvat rakkaudeksi sitä, että ovat säästelleet
häntä pelkäksi houkutuslinnuksi.
”Sinulla ei ole mitään hätää”,
äiti sanoo ja silittää Anadilin lumihiuksia. Kosketus on
Anadilille liikaa, hän tuntee itsensä jälleen lapseksi, joka jäi
aina kosketusta vaille. ”Me pidämme sinusta huolta.”
”Te ette koskaan –”
”Kulta, ssh, me tarvitsemme sinua
nyt. Sinä olet meille tärkeä. Hyödyksi.”
Tilanteessa pelottavinta on se, että
Feneritot kuvittelevat Anadilin tunneälyn olevan yhä samalla
tasolla kuin nuorempana. He ajattelevat voivansa tiputella lempeyteen
kiedottuja valheitaan pojalleen ja saada tämän hyrisemään
nautinnosta. Osittain he ovat oikeassa. Anadil tietää sydämensä
kurottavan mitä tahansa kohti, kunhan kyseessä on jokin sellainen,
joka tahtoo hetken nojata hänen sieluunsa. Sama tapahtui Rudin
kanssa. Nyt hänen vanhempiensa omat tarkoitusperät ovat
lähestulkoon merkityksettömiä. Samoin todelliset tunteet. Anadil
voi olla heille pelkkä kiinnostava tutkimuskohde, jos he sitä
haluavat. Se tekee hänestä tärkeämmän.
”Mitä te haluatte minun tekevän?”
Kysymys on kuin vahinko. Anadil pudottaa sen suustaan ilmaan, jättää
vaarallisen odotuksen leijumaan. Kaikki olisi kiinni vastauksesta.
”Sinusta tulee keulakuvamme, kun
Ieta on tuhottu”, äiti kuiskaa samalla pelottavalla lempeydellä,
joka hänen ääntään on siihenkin asti saanut värittää.
”Täydellisen ihmisen malli.”
”Minun silmäni ovat valkoiset.”
”Sinun ihosi on musta. Se riittää.”
”Te sanoitte, että olen väärä.”
”Vain, jotta oppisit tuntemaan
kaunaa ja vihaa kaikkea sitä kohtaan, joka eristää sinut
maailmasta.”
”Mutta minähän rakastan
sääntöjäni. Kotiani.”
Se ei ole täysin totta. Anadil ei
vain kykene myöntämään vanhemmilleen – tai itselleen – heidän
olevan oikeassa. Viha on polttanut pysyviä, kuroutumattomia reikiä
sydämeen. Ne eivät paikkaannu koskaan. Jokin osa Anadilista tekisi
koska tahansa kaikkensa, jotta voisi kaataa Musteenkantajan, Ietan ja
Ninarin kuvat seiniltä. Polttaa tuhkaksi kaiken puhtaan, joka on
saanut hänet vihaamaan itseään.
”Mite te haluatte minut tekevän?”
Toisella kerralla Anadil uskoo saavansa vastauksen.
”Sinun tulee vain päästää
joukkomme sisään. Muuta emme sinulta toistaiseksi vaadi.”
”Siihen tarkoitukseenko olette minua
kasvattaneet? Pelkkään oven avaukseen?”
”Oven avaaminen ei aina ole helppoa.
Sinun pitää tietää, ketä varten sen avaat”, Meer huomauttaa.
”Vasta, kun Musteviitat ovat tuhonneet Ietan sisältä päin, saat
tietää, millainen on keulakuvan tehtävä.”
”Miksi juuri nyt? Vastahan se
tunnistamaton ryhmä hyökkäsi. Ihmiset ovat järkyttyneitä ja
tietoisia siitä, että aina on olemassa joku, joka tahtoo pahaa
Varisten luomalle yhteiskunnalle. Miksi te hyökkäisitte juuri nyt?”
Anadil huomaa, että kerrankin hänen vanhempinsa oletuksista on
hyötyä. Kun he pitävät poikaansa haavoittuneena ja typeränä,
hän voi kysellä herättämättä hämmennystä. Kumpikaan
vanhemmista ei ymmärrä kysyä, miten Anadil hyväksyy vuosia
salassa pysyneen seikan vain muutamassa minuutissa. Heillä ei ole
aavistustakaan siitä, että Anadil on Rudin ansiosta tiennyt jo
pitempään.
”Juuri tämä tuntematon ryhmä
avasi meille mahdollisuuden”, Sheema kertoo. ”Kun yksi heistä
kuoli, kukaan ei oleta, että he hyökkäävät uudelleen. Kun kaikki
keskittyvät uudempaan tapaukseen, maailma unohtaa Musteviitat.”
Anadil uskoo ymmärtävänsä
vanhempiensa logiikkaa. Hän ymmärtää sitä, vaikka se vain
varmistaa hänelle sen, että naamion alla olevat kasvotkin ovat vain
uusi naamio. Paljon parempi naamio, sillä kasvoilla on kyky
piilottaa mätä sisus täydellisesti. Naamio vaatii aina vähintään
reiät silmille. Valkaistuilla kasvoilla loistavat ihmissilmät eivät
paljasta mitään.
Puhetta tulee vielä lisää ulos
ilmeettömiltä kasvoilta. Anadil huomaa vain nyökkäävänsä. Hän
tietää, ettei aio tehdä kuten vanhempansa käskevät. Hän on
ollut koko ikänsä sääntöjen vanki. Houkutuslinnuksi hänestä ei
olisi, ei tällaisessa tilanteessa. Päätöstä ei kuitenkaan voi
tehdä yksin. Rudi tuntuu vielä liian kipeältä kohdalta, tälle
Anadil ei osaisi puhua. Ei toistaiseksi. Vanhempien valkeiden
hahmojen poistuessa Anadil tietää, kenelle aikoo puhua, kun kykenee
nousemaan lasinsiruisesta ruumiistaan ulos. Siirtymään ulos
kivusta, joka ei oikeasti ole kehossa, vaan jossakin aivan toisaalla.
* * *
Enhar ei maista ruokaa, jonka laittaa
suuhunsa. Hän ei kuule, kun tutut, monta päivää poissa olleet
askeleet saapuvat hänen luokseen. Anadil siirtää tuolia ja
istuutuu lautasensa kanssa Enharin viereen. Vasta Anadilin
huokaistessa Enhar havahtuu tämän läsnäoloon.
”Anadil, Variksen nimessä, sinä
olet elossa”, Enhar henkäisee.
Anadil hymyilee vaisusti. Hän
pyörittelee perunaa lautasellaan aivan kuin ei enää muistaisi,
miten syömisen kuuluisi toimia.
”Miten sinä voit?” Kysyjä on
Anadil, vaikka hänen tulisi olla se, jolle kyseinen kysymys
esitetään. Vaikka Anadil on juuri saanut vahvistuksen vanhempiensa
petollisuuteen suoraan heiltä itseltään, hän kykenee näkemän
epätoivon myös toisissa. Pahimpien pelkojensakin vallassa hän on
yhä avoin muiden kivulle.
”En mitenkään erityisen
loistavasti, mutta varmasti paremmin kuin sinä”, Enhar sanoo
hymyillen itsekin. ”Joko sinä olet kyennyt puhumaan Suurvariksen
kanssa tapahtumista?”
”En, tämä on ensimmäinen kerta
huoneeni ulkopuolella sen päivän jälkeen. Olen täällä vain,
jotta voisin kertoa sinulle jotakin.”
”Jotakin tapahtumiin liittyvää?”
”Tavallaan ei.”
Enhar kurtistaa kulmiaan ja kaapii
lautasensa tyhjäksi. Hän on syönyt kaiken ajattelematta lainkaan,
mitä tekee. Hänen ajatuksensa ovat jossakin kauempana, edellisissä
päivissä. Hyökkäys ja yhtäkkinen kiinnostus juuri Enharin
näkemyksiin on lisännyt sisältöä hänen elämäänsä. Enää
ainoa murhe ei ole syyllisyys siitä, kenen viereltä milloinkin
herää aamuisin.
Kun Anadilkin on saanut ruokansa alas
asti, nuoret vartijat poistuvat pöydästä ja kävelevät portaat
ylemmäs Anadilin huoneeseen. Enhar ei muista edellistä kertaa,
jolloin on keskustellut pitkiä aikoja Anadilin kanssa. Nytkin hän
joutuu lähinnä pitämään huolta siitä, ettei kenenkään
tuijotus tee hänen ystäväänsä reikiä. Anadilin askeleetkaan
eivät näytä riittävän varmoilta, jotta tämän voisi jättää
omilleen.
Huoneen ovi laskee hiljaisuuden. Enhar
ristii kätensä ja kääntyy katsomaan Anadilia. Tämä näyttää
heikentyneeltä. Jo ennestään solakka keho on jäänyt pelkäksi
hennoksi rungoksi huonosti istuvien vaatteiden alle. Silmien entinen
katse tuskin koskaan palaa paikalleen. Anadil on nähnyt tarpeeksi.
”Enhar, minä tarvitsen sinun
apuasi. Luottamuksellista apuasi”, Anadil aloittaa. Ääni on
raskas.
”Olen tässä”, Enhar vastaa
oitis. Hän on kielinyt Anadilista ainoastaan Inahelle. Nuori Perijä
on ainoa, joka on saanut Enharin rikkomaan luotettavuutensa.
Silloinkin hän kertoi vain, koska oli huolissaan. On edelleen, sillä
Anadilin ääni kertoo Enharin olleen oikeassa. Rudi Cortel on
kertonut tälle jotain sellaista, joka on poistanut kiillon
katseesta.
”Musteviitat aikovat hyökätä
tänne pian”, Anadil sanoo ja ymmärtää, ettei tiedä, milloin
pian on. Hänen vanhempansa eivät ole vielä vaivautuneet
kertomaan hänelle enempää. ”He tahtovat käyttää minua
apunaan.”
”Anadil...” Ystävän ääni on
liikaa. Anadil miltei kaatuu polvilleen.
”En pysty enää kieltäytymään.
Tällaista ei voi tapahtua. Emme voi antaa heidän hyökätä.”
”Anadil, ystäväni, liittyykö tämä
Rudi Corteliin jollakin tavalla?”
Anadil puree hammasta. Hän ei
syyttäisi Rudia. Ei varmasti. Ei, sillä hän tahtoo edelleen
tarttua tätä kädestä ja haistaa kevään kukat aidossa luonnossa.
Toiveet kuolevat viimeisenä.
”Ei oikeastaan. En voi kertoa.
Variksen nimissä, Enhar, olen aivan palasina”, Anadil sanoo
äänensä murtuessa viimeisten sanojen kohdalla. ”En tiedä
lainkaan, missä olen. Tapoin ihmisen, koska vihasin. En häntä,
vaan jotakuta muuta, kenties äitiäni, kenties itseäni. En tiedä
enää mitään.”
Enhar ei osaa astua lähemmäs ja
kietoa käsiään ystävänsä ympärille. Hänelle sellainen
läheisyys on aina ollut vierasta. Enhar tyytyy pysymään vierellä,
asettamaan sanansa halkeamiin.
”Sinä tiedät, että Musteviitat
aikovat hyökätä. Se riittää. Onko sille mitään tehtävissä?”
”Olet ainoa, jolle voin puhua siitä.
Kukaan muu ei uskoisi. Riskeeraisin aivan liikaa, jos kertoisin
Suurvarikselle. Hän uskoisi minulla olevan yhteyksiä
Musteviittoihin.”
”Tavallaan sinulla onkin.”
”Enhar, minä en tiedä ketään,
joka voisi auttaa paljastamatta minua.”
”Sinulla ei ole mitään pelkoa. Et
ole Musteviitta. Olet vartija Ietassa.”
”Ja syntyjäni vääränlainen.”
Anadilin ottaessa askeleen taaksepäin
Enhar vain huokaisee. Hän ei voi saada toista ihmistä kääntämään
mieltään toiseen laitaan, jos tämä ei itse kykene näkemään
tietä sinne.
”Minä voisin tietää erään, joka
osaa vaikuttaa näkymättömissäkin.”
”Puhutko sinä Perijästä?”
Enhar nyökkää. ”Inahe Kerefin on
erittäin kiinnostunut Athalan tilanteesta. Ja sinusta. Minä...”
Totuus jumittaa kielellä. Enhar ei nielaise sitä, ei enää, ei
tässä asiassa. ”Minä kerroin sinusta Perijälle. Yhteydestäsi
Rudiin. Hän on kenties jo alkanut tutkimaan yhteyttänne.”
Anadil henkäisee ja vie toisen käden
suulleen.
”Kerroit minusta? Hänhän voi
kääntää tiedon koska tahansa minua vastaan! Tai Rudia!”
Ymmärrys siitä, että jopa Enhar on valmis kavaltamaan hänet,
satuttaa enemmän kuin sen pitäisi. Ei ole enää ketään, jonka
luottamus on kuin sileä, rikkoutumaton jää.
”Inahe Kerefin voi auttaa sinua.
Minä puhun hänelle. Hänen sisarensa on Musteenkantaja ja hän itse
on tuleva Suurvaris.”
Anadil ei vastaa mitään. Enhar ei
ole säilyttänyt hänen salaisuuttaan. Sen ei pitänyt olla
salaisuus, pelkkä viivytys asiasta kertomisessa. Anadilin piti
kertoa Suurvarikselle Rudista. Ja sitten Rudi antoi Anadilille
suuren, tumman palasen hänen omaa elämäänsä. Hän itse sotki sen
vereen, joka ei enää lähde kynsien alta.
”Tästä on tullut jo liian iso
sotku, jotta voisimme ottaa siihen enää yhtään osallista”,
Anadil toteaa. ”Minun on itse ratkaistava, mitä teen tiedolla.”
”Jos Musteviitat todella hyökkäävät
näin pian tuntemattoman ryhmän iskun jälkeen, Ieta on käytännössä
täysin hajalla. Täydellinen kohde. Me tuhoudumme.”
”Siksi meidän täytyy
valmistautua!”
”Anna minun kertoa Perijälle. Hän
on viimeinen toivomme. Katso meitä, olemme vain kaksi vartijaa,
jotka ovat joutuneet kantamaan liian paljon liian lyhyessä ajassa.
Emme me mahda mitään sille, mitä on tulossa.”
Valinta on todellisuudessa jo tehty.
Anadil antaa aina muiden tehdä puolestaan. Enharin violetinharmaiden
silmien katse on varma, mutta lempeä. Oikealla tavalla lempeä, ei
samalla tavalla kuin äidin posliinikasvojen näennäinen lämpö oli
ollut. Enhariin Anadil voisi luottaa, vaikka jää ei olekaan pysynyt
koko matkalta ehjänä.
”Hyvä on”, Anadil myöntyy.
Enharin hymy palkitsee hivenen. Oikeasti Anadil ei tiedä lainkaan,
mitä tekee. Kaikki voisi päättyä kaaokseen, jos hän avaisi oven
väärille ihmisille. Avaamatta jättäminenkin saattaisi aiheuttaa
tuhoa. Koska hyviä vaihtoehtoja ei ole, on pakko nojata siihen, mitä
on. Toivon palasiin, hymyihin, iltapäivän lämpöön.
Luottamukseen, joka ei hajoa hajottamallakaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti