keskiviikko 27. kesäkuuta 2018

Musteenkantaja: luku 44


Luku 44: Houkutuslintu

Anadilin huone on merkinnyt vankilaa jo syntymästä lähtien. Sängyn yläpuolella seisovat vanhemmat ovat kuin pyhimyksiä väärillä nimillä, siivettömiä, jumalan kaltaisia olentoja, jotka laskevat hyväksyntänsä sängyssä makaavan Anadilin ylle. Anadil ei tiedä, kuinka monta päivää on vain maannut paikoillaan. Hän muistaa nähneensä häivähdyksiä ihmishahmoista, korkeita, valkoisia torneja sängyn yläpuolella. Ihmisenmuotoisia hahmotelmia.

Nyt sängyn yläpuolella seisoo kaksi Varista. Athalan uskonnolliset johtajat, korkeat ja ylväät ammattinsa suomassa valossa. Anadil katsoo heitä kuin ei olisi syntynyt lainkaan heidän hedelmästään.

Muisto äidin lämmöstä palauttaa oksennuksen maun kielelle. Äiti oli ollut Beckan kuoleman jälkeen väärällä tavalla lempeä. Anadilia oksettaa vieläkin ajatus siitä, että hänen yllään seisova nainen on pitänyt häntä sylissä, ottanut vastaan hänen kyyneleensä. Kenelläkään ei pitäisi olla oikeutta siihen.

Poikamme, olemme tulleet puhumaan sinulle eräästä hyvin vakavasta seikasta”, aloittaa isä. Anadil tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Hän tietää jo valmiiksi hyvin vakavan seikan, josta hänen vanhemmikseen joutuneet ihmiset hänelle kertovat. Meerin ja Sheeman suusta ei pääse ainuttakaan tavua, jota Anadil ei olisi jo Rudilta saanut kuulla.
Se, mitä teit tänne hyökännelle naiselle, viimeisteli jotakin, jota olemme odottaneet jo vuosia.” Äitikin vain toistelee Rudin sanoja, jotka olivat alusta alkaen oikeassa. Anadilin olisi pitänyt kuunnella tarkemmin. Uskoa Rudiin.

Seuraavat minuutit kuluvat toistellessa kaikkea Anadilin jo sisäistämää. Hän saa kuulla aivan suoraan, että hänen vanhempansa ovat kasvattaneet häntä tarkoituksella vihaamaan itseään. Anadilin raivon on ollut tarkoitus nousta niin suuriin mittoihin, että poikaa voisi käyttää valkoisuutta vastaan.

Te kasvatitte minut rakastamaan valkoisuutta ja vihaamaan itseäni, koska en ole puhdas”, Anadil sanoo hiljaa vanhempiensa pitäessä taukoa, ”ja nyt te kuvittelette minun kääntyvän sitä vastaan.”
Poika, sinä et vielä tunnista vihasi ääriä. Sinä ajattelit tappavasi äitisi, etkö ajatellutkin? Halusit saattaa meidät hengiltä, koska tiesit meidän edustavan kaikkea sitä, joka kahlitsee sinut. Puhtautta. Etkö sinä vihaakin juuri sitä?”

Anadil ei ole varma. Hän uskoi vihaavansa vanhempiensa haarautunutta moraalia, sitä, että nämä ovat koko ajan kuuluneet sydämeltään musteen puolelle. Se oli ajanut hänet tappamaan Musteviitaksi olettamansa Beckan.

Minä ajattelin sen naisen olevan Musteviitta”, Anadil sopertaa kykenemättä nostamaan itseään istuma-asentoon. Asetelma seisovien vanhempien ja makaavan pojan välillä on räikeä, mutta Anadilin keho tuntuu yhä liian heikolta nousemaan. Hengityselimissä tuntuu sitä, kuin ne olisi täytetty lasinsiruilla.
Olet vielä aivan liian järkyttynyt”, Sheema sanoo ja luo huolestuneen katseen mieheensä. ”Kenties meidän kannattaisi puhua hänelle tästä myöhemmin.”

Me tarvitsemme Anadilia, jos aiomme aikaistaa hyökkäystä”, Meer huomauttaa. ”Poikamme on oltava viimeinen, ratkaiseva tekijä suunnitelmissamme.”
Hyökkäyksiä ja hyökkäyksiä, kukaan ei nykyään puhu mistään muusta”, Anadil huokaisee. ”Miksi jokainen on epätyytyväinen tilanteeseensa?”
Poikani…”
Anadil, me olemme aina rakastaneet sinua. Siksi olemme tehneet kaiken sen, mitä olet joutunut kokemaan.”
Onko kuolemani toivominen rakastamista? Miellättekö hellyydeksi ottaa minut takaisin siipienne suojiin vasta, kun olen niin rikki, etten kykene nousemaan sängystä? Te kulutitte minut loppuun! En vieläkään tiedä, uskallanko antautua näennäiselle rakkaudellenne vai tuleeko minun paeta sitä, kunnes kuolen.”

Anadilin vanhemmat luovat tosiiinsa surullisia katseita. Anadil huomaa vasta nyt, mikä heissä on vialla. Heillä ei ole naamioita kasvoillaan. Varikset ovat tulleet häntä vastaan ja paljastaneet hänelle kasvonsa. He ovat tosissaan. He todella tarkoittavat jokaista sanaansa. Ja vaikka jokainen niistä onkin Anadilille pelkkä ennalta kuultu loukkaus, hän tuntee jälleen tarvetta itkeä.

Ei ole lainkaan lohdullista ajatella, etteivät hänen vanhempansa vihaakaan häntä mustan ihon vuoksi. Uuden tiedon varjossa musta iho tekee Anadilista heille täydellisen kohteen, loistavan avun siihen, mitä Musteviitat tahtovatkaan tehdä. Suunnitelmat ovat sotkeutuneet Anadilin mielessä, hän ei enää tiedä, kuka tahtoo mitäkin. Hän tietää vain sen, että hänen vanhempansa kutsuvat rakkaudeksi sitä, että ovat säästelleet häntä pelkäksi houkutuslinnuksi.

Sinulla ei ole mitään hätää”, äiti sanoo ja silittää Anadilin lumihiuksia. Kosketus on Anadilille liikaa, hän tuntee itsensä jälleen lapseksi, joka jäi aina kosketusta vaille. ”Me pidämme sinusta huolta.”
Te ette koskaan –”
Kulta, ssh, me tarvitsemme sinua nyt. Sinä olet meille tärkeä. Hyödyksi.”

Tilanteessa pelottavinta on se, että Feneritot kuvittelevat Anadilin tunneälyn olevan yhä samalla tasolla kuin nuorempana. He ajattelevat voivansa tiputella lempeyteen kiedottuja valheitaan pojalleen ja saada tämän hyrisemään nautinnosta. Osittain he ovat oikeassa. Anadil tietää sydämensä kurottavan mitä tahansa kohti, kunhan kyseessä on jokin sellainen, joka tahtoo hetken nojata hänen sieluunsa. Sama tapahtui Rudin kanssa. Nyt hänen vanhempiensa omat tarkoitusperät ovat lähestulkoon merkityksettömiä. Samoin todelliset tunteet. Anadil voi olla heille pelkkä kiinnostava tutkimuskohde, jos he sitä haluavat. Se tekee hänestä tärkeämmän.

Mitä te haluatte minun tekevän?” Kysymys on kuin vahinko. Anadil pudottaa sen suustaan ilmaan, jättää vaarallisen odotuksen leijumaan. Kaikki olisi kiinni vastauksesta.
Sinusta tulee keulakuvamme, kun Ieta on tuhottu”, äiti kuiskaa samalla pelottavalla lempeydellä, joka hänen ääntään on siihenkin asti saanut värittää. ”Täydellisen ihmisen malli.”
Minun silmäni ovat valkoiset.”
Sinun ihosi on musta. Se riittää.”
Te sanoitte, että olen väärä.”
Vain, jotta oppisit tuntemaan kaunaa ja vihaa kaikkea sitä kohtaan, joka eristää sinut maailmasta.”
Mutta minähän rakastan sääntöjäni. Kotiani.”

Se ei ole täysin totta. Anadil ei vain kykene myöntämään vanhemmilleen – tai itselleen – heidän olevan oikeassa. Viha on polttanut pysyviä, kuroutumattomia reikiä sydämeen. Ne eivät paikkaannu koskaan. Jokin osa Anadilista tekisi koska tahansa kaikkensa, jotta voisi kaataa Musteenkantajan, Ietan ja Ninarin kuvat seiniltä. Polttaa tuhkaksi kaiken puhtaan, joka on saanut hänet vihaamaan itseään.

Mite te haluatte minut tekevän?” Toisella kerralla Anadil uskoo saavansa vastauksen.
Sinun tulee vain päästää joukkomme sisään. Muuta emme sinulta toistaiseksi vaadi.”
Siihen tarkoitukseenko olette minua kasvattaneet? Pelkkään oven avaukseen?”
Oven avaaminen ei aina ole helppoa. Sinun pitää tietää, ketä varten sen avaat”, Meer huomauttaa. ”Vasta, kun Musteviitat ovat tuhonneet Ietan sisältä päin, saat tietää, millainen on keulakuvan tehtävä.”

Miksi juuri nyt? Vastahan se tunnistamaton ryhmä hyökkäsi. Ihmiset ovat järkyttyneitä ja tietoisia siitä, että aina on olemassa joku, joka tahtoo pahaa Varisten luomalle yhteiskunnalle. Miksi te hyökkäisitte juuri nyt?” Anadil huomaa, että kerrankin hänen vanhempinsa oletuksista on hyötyä. Kun he pitävät poikaansa haavoittuneena ja typeränä, hän voi kysellä herättämättä hämmennystä. Kumpikaan vanhemmista ei ymmärrä kysyä, miten Anadil hyväksyy vuosia salassa pysyneen seikan vain muutamassa minuutissa. Heillä ei ole aavistustakaan siitä, että Anadil on Rudin ansiosta tiennyt jo pitempään.

Juuri tämä tuntematon ryhmä avasi meille mahdollisuuden”, Sheema kertoo. ”Kun yksi heistä kuoli, kukaan ei oleta, että he hyökkäävät uudelleen. Kun kaikki keskittyvät uudempaan tapaukseen, maailma unohtaa Musteviitat.”

Anadil uskoo ymmärtävänsä vanhempiensa logiikkaa. Hän ymmärtää sitä, vaikka se vain varmistaa hänelle sen, että naamion alla olevat kasvotkin ovat vain uusi naamio. Paljon parempi naamio, sillä kasvoilla on kyky piilottaa mätä sisus täydellisesti. Naamio vaatii aina vähintään reiät silmille. Valkaistuilla kasvoilla loistavat ihmissilmät eivät paljasta mitään.

Puhetta tulee vielä lisää ulos ilmeettömiltä kasvoilta. Anadil huomaa vain nyökkäävänsä. Hän tietää, ettei aio tehdä kuten vanhempansa käskevät. Hän on ollut koko ikänsä sääntöjen vanki. Houkutuslinnuksi hänestä ei olisi, ei tällaisessa tilanteessa. Päätöstä ei kuitenkaan voi tehdä yksin. Rudi tuntuu vielä liian kipeältä kohdalta, tälle Anadil ei osaisi puhua. Ei toistaiseksi. Vanhempien valkeiden hahmojen poistuessa Anadil tietää, kenelle aikoo puhua, kun kykenee nousemaan lasinsiruisesta ruumiistaan ulos. Siirtymään ulos kivusta, joka ei oikeasti ole kehossa, vaan jossakin aivan toisaalla.

* * *

Enhar ei maista ruokaa, jonka laittaa suuhunsa. Hän ei kuule, kun tutut, monta päivää poissa olleet askeleet saapuvat hänen luokseen. Anadil siirtää tuolia ja istuutuu lautasensa kanssa Enharin viereen. Vasta Anadilin huokaistessa Enhar havahtuu tämän läsnäoloon.

Anadil, Variksen nimessä, sinä olet elossa”, Enhar henkäisee.
Anadil hymyilee vaisusti. Hän pyörittelee perunaa lautasellaan aivan kuin ei enää muistaisi, miten syömisen kuuluisi toimia.
Miten sinä voit?” Kysyjä on Anadil, vaikka hänen tulisi olla se, jolle kyseinen kysymys esitetään. Vaikka Anadil on juuri saanut vahvistuksen vanhempiensa petollisuuteen suoraan heiltä itseltään, hän kykenee näkemän epätoivon myös toisissa. Pahimpien pelkojensakin vallassa hän on yhä avoin muiden kivulle.

En mitenkään erityisen loistavasti, mutta varmasti paremmin kuin sinä”, Enhar sanoo hymyillen itsekin. ”Joko sinä olet kyennyt puhumaan Suurvariksen kanssa tapahtumista?”
En, tämä on ensimmäinen kerta huoneeni ulkopuolella sen päivän jälkeen. Olen täällä vain, jotta voisin kertoa sinulle jotakin.”
Jotakin tapahtumiin liittyvää?”
Tavallaan ei.”

Enhar kurtistaa kulmiaan ja kaapii lautasensa tyhjäksi. Hän on syönyt kaiken ajattelematta lainkaan, mitä tekee. Hänen ajatuksensa ovat jossakin kauempana, edellisissä päivissä. Hyökkäys ja yhtäkkinen kiinnostus juuri Enharin näkemyksiin on lisännyt sisältöä hänen elämäänsä. Enää ainoa murhe ei ole syyllisyys siitä, kenen viereltä milloinkin herää aamuisin.

Kun Anadilkin on saanut ruokansa alas asti, nuoret vartijat poistuvat pöydästä ja kävelevät portaat ylemmäs Anadilin huoneeseen. Enhar ei muista edellistä kertaa, jolloin on keskustellut pitkiä aikoja Anadilin kanssa. Nytkin hän joutuu lähinnä pitämään huolta siitä, ettei kenenkään tuijotus tee hänen ystäväänsä reikiä. Anadilin askeleetkaan eivät näytä riittävän varmoilta, jotta tämän voisi jättää omilleen.

Huoneen ovi laskee hiljaisuuden. Enhar ristii kätensä ja kääntyy katsomaan Anadilia. Tämä näyttää heikentyneeltä. Jo ennestään solakka keho on jäänyt pelkäksi hennoksi rungoksi huonosti istuvien vaatteiden alle. Silmien entinen katse tuskin koskaan palaa paikalleen. Anadil on nähnyt tarpeeksi.

Enhar, minä tarvitsen sinun apuasi. Luottamuksellista apuasi”, Anadil aloittaa. Ääni on raskas.
Olen tässä”, Enhar vastaa oitis. Hän on kielinyt Anadilista ainoastaan Inahelle. Nuori Perijä on ainoa, joka on saanut Enharin rikkomaan luotettavuutensa. Silloinkin hän kertoi vain, koska oli huolissaan. On edelleen, sillä Anadilin ääni kertoo Enharin olleen oikeassa. Rudi Cortel on kertonut tälle jotain sellaista, joka on poistanut kiillon katseesta.

Musteviitat aikovat hyökätä tänne pian”, Anadil sanoo ja ymmärtää, ettei tiedä, milloin pian on. Hänen vanhempansa eivät ole vielä vaivautuneet kertomaan hänelle enempää. ”He tahtovat käyttää minua apunaan.”
Anadil...” Ystävän ääni on liikaa. Anadil miltei kaatuu polvilleen.
En pysty enää kieltäytymään. Tällaista ei voi tapahtua. Emme voi antaa heidän hyökätä.”
Anadil, ystäväni, liittyykö tämä Rudi Corteliin jollakin tavalla?”

Anadil puree hammasta. Hän ei syyttäisi Rudia. Ei varmasti. Ei, sillä hän tahtoo edelleen tarttua tätä kädestä ja haistaa kevään kukat aidossa luonnossa. Toiveet kuolevat viimeisenä.

Ei oikeastaan. En voi kertoa. Variksen nimissä, Enhar, olen aivan palasina”, Anadil sanoo äänensä murtuessa viimeisten sanojen kohdalla. ”En tiedä lainkaan, missä olen. Tapoin ihmisen, koska vihasin. En häntä, vaan jotakuta muuta, kenties äitiäni, kenties itseäni. En tiedä enää mitään.”

Enhar ei osaa astua lähemmäs ja kietoa käsiään ystävänsä ympärille. Hänelle sellainen läheisyys on aina ollut vierasta. Enhar tyytyy pysymään vierellä, asettamaan sanansa halkeamiin.

Sinä tiedät, että Musteviitat aikovat hyökätä. Se riittää. Onko sille mitään tehtävissä?”
Olet ainoa, jolle voin puhua siitä. Kukaan muu ei uskoisi. Riskeeraisin aivan liikaa, jos kertoisin Suurvarikselle. Hän uskoisi minulla olevan yhteyksiä Musteviittoihin.”
Tavallaan sinulla onkin.”
Enhar, minä en tiedä ketään, joka voisi auttaa paljastamatta minua.”
Sinulla ei ole mitään pelkoa. Et ole Musteviitta. Olet vartija Ietassa.”
Ja syntyjäni vääränlainen.”

Anadilin ottaessa askeleen taaksepäin Enhar vain huokaisee. Hän ei voi saada toista ihmistä kääntämään mieltään toiseen laitaan, jos tämä ei itse kykene näkemään tietä sinne.

Minä voisin tietää erään, joka osaa vaikuttaa näkymättömissäkin.”
Puhutko sinä Perijästä?”
Enhar nyökkää. ”Inahe Kerefin on erittäin kiinnostunut Athalan tilanteesta. Ja sinusta. Minä...” Totuus jumittaa kielellä. Enhar ei nielaise sitä, ei enää, ei tässä asiassa. ”Minä kerroin sinusta Perijälle. Yhteydestäsi Rudiin. Hän on kenties jo alkanut tutkimaan yhteyttänne.”

Anadil henkäisee ja vie toisen käden suulleen.
Kerroit minusta? Hänhän voi kääntää tiedon koska tahansa minua vastaan! Tai Rudia!” Ymmärrys siitä, että jopa Enhar on valmis kavaltamaan hänet, satuttaa enemmän kuin sen pitäisi. Ei ole enää ketään, jonka luottamus on kuin sileä, rikkoutumaton jää.
Inahe Kerefin voi auttaa sinua. Minä puhun hänelle. Hänen sisarensa on Musteenkantaja ja hän itse on tuleva Suurvaris.”

Anadil ei vastaa mitään. Enhar ei ole säilyttänyt hänen salaisuuttaan. Sen ei pitänyt olla salaisuus, pelkkä viivytys asiasta kertomisessa. Anadilin piti kertoa Suurvarikselle Rudista. Ja sitten Rudi antoi Anadilille suuren, tumman palasen hänen omaa elämäänsä. Hän itse sotki sen vereen, joka ei enää lähde kynsien alta.

Tästä on tullut jo liian iso sotku, jotta voisimme ottaa siihen enää yhtään osallista”, Anadil toteaa. ”Minun on itse ratkaistava, mitä teen tiedolla.”
Jos Musteviitat todella hyökkäävät näin pian tuntemattoman ryhmän iskun jälkeen, Ieta on käytännössä täysin hajalla. Täydellinen kohde. Me tuhoudumme.”
Siksi meidän täytyy valmistautua!”
Anna minun kertoa Perijälle. Hän on viimeinen toivomme. Katso meitä, olemme vain kaksi vartijaa, jotka ovat joutuneet kantamaan liian paljon liian lyhyessä ajassa. Emme me mahda mitään sille, mitä on tulossa.”

Valinta on todellisuudessa jo tehty. Anadil antaa aina muiden tehdä puolestaan. Enharin violetinharmaiden silmien katse on varma, mutta lempeä. Oikealla tavalla lempeä, ei samalla tavalla kuin äidin posliinikasvojen näennäinen lämpö oli ollut. Enhariin Anadil voisi luottaa, vaikka jää ei olekaan pysynyt koko matkalta ehjänä.

Hyvä on”, Anadil myöntyy. Enharin hymy palkitsee hivenen. Oikeasti Anadil ei tiedä lainkaan, mitä tekee. Kaikki voisi päättyä kaaokseen, jos hän avaisi oven väärille ihmisille. Avaamatta jättäminenkin saattaisi aiheuttaa tuhoa. Koska hyviä vaihtoehtoja ei ole, on pakko nojata siihen, mitä on. Toivon palasiin, hymyihin, iltapäivän lämpöön. Luottamukseen, joka ei hajoa hajottamallakaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti