Luku 15: Kuningas ja maagi
Enfalla
Kylmät sormet vasten reiden
sisäpintaa, taakse kallistettu pää. Äänetön tila, kiihtyvä
hengitys rytmittämässä hetkeä. Kädet tietävät paikkansa,
hengitys kiihtyy entisestään, kylmä kosketus kulkee keholla kuin
piirtäisi pieniä huurteisia kukkia sen pinnalle. Iho on sileä ja
kireä, kädet jatkavat, huulet asettuvat ihon läpi paistavia
lonkkaluita vasten. Kevyt väristys, irrotus, kehot vetäytyvät
toisistaan.
Darlangan nousee sängystä ja
kuljettaa silkkiseen viittaan kiedotun vartensa avonaisen ikkunan
äärelle. Darlangan ei koskaan astele linnassa täysin vaatteitta,
kukaan ei saa nähdä hänen kaiken kokenutta kehoaan täysin
paljaana, avoimena katseille, arvostelulle. Nälkä on piirtänyt
jälkinsä raajoihin, jotka ovat yhä pelkkää kireäksi
pingottunutta ihoa ja sen läpi tunkevia luita. Naiseus on kuollut
olosuhteiden pakosta. Darlangan on vain puolikas siitä, joksi hän
olisi voinut syntyä.
”Darla”, Falonin pehmeä ääni
täyttää tilan. Sävy on miltei maanitteleva. ”Darla, tule
takaisin sänkyyn, sinä jäädyt tuota menoa.”
Darlangan päästää kehräävän
naurahduksen.
”Jäädyn? Emmekö me ole jo
valmiiksi täysin kylmän omia?”
”Darla…”
Darlangan kävelee sängyn reunalle,
Falonin eteen. Hän vetää viitan tiukemmin ylleen, pitsiset kuviot
peittävät pienet rintojen kummut. Falon vie kätensä varoen
Darlanganin lanteille. Hän ei varo kuten mies, joka pelkää
hajottavansa naisen. Hän varoo kuten mies, joka kunnioittaa naista,
jonka keholla saa kulkea.
”Älä koskaan lakkaa kutsumasta
minua Darlaksi”, Darlangan sanoo hymyn levitessä hänen kalpeille
kasvoilleen.
”En niin kauan, kun se saa sinut
hymyilemään noin.”
Falon hymyilee itsekin, kuninkaan
rujolla tavalla kauniit kasvot säikehtivät hänen katsoessaan
naista edessään. Darlangan kapuaa takaisin sänkyyn, vetää peiton
kehonsa suojaksi. Falon ei tee elettäkään käpertyäkseen tämän
kylkeen, viedäkseen lämpöään tämän turvaksi.
”Sinä annat sen miehen nukkua
linnassasi. Sinulla on suunnitelma”, Darlangan sanoo yllättäen
selkä Faloniin päin käännettynä.
Falon naurahtaa. Äännähdys on
iloton.
”Adamantian Florian haluaa minulta
jotakin. Sen näki hänen silmistään. Hän puhui aivan liian
kauniisti ollakseen vilpitön.”
”Hän puhui sinun pojastasi.”
”Kyllä”, Falon sanoo äänen
madaltuessa, ”hän puhui Larusista.” Nielaus. ”Erittäin
lämpimään sävyyn.”
”Kuten isä?”
Isku suoraan keuhkoihin. Falon tietää
Darlanganin osaavan käyttää kieltään.
”Mahdollisesti”, Falon sanoo
hiljaa. Kuinka hän tietäisi, millä tavalla isät puhuvat
lapsistaan. ”Hän ilmaisi välittävänsä Larusista syvästi.
Kuningas Florian on ottanut poikani siipensä alle kuin tämä olisi
hänen omansa, enkä minä tiedä, mitä sellaista hän minulta
haluaa, mikä voisi olla hänestä itsestään lähtöisin. Hänen
täytyy olla täällä Larusin vuoksi.”
Kiviseinien sisällä on hiljaista.
Edes meren äänet eivät ylety ylimpään torniin, yö on hiljainen.
Darlangan kääntyy Faloniin päin, naisen ilmettä on mahdotonta
tulkita. Iloa ja kujeilua Falon ei Darlanganissa tunnista.
”Larus olisi tullut itse”,
Darlangan sanoo kääntyen selälleen raukeasti kuin kissa.
”Ei olisi. Larus on pelkuri. Hän
pakeni Enfallaa.”
”Hän pakeni sinua.”
Falon siristää silmiään.
Pimeässäkin hän on kuin kalpea aave, haalistunut versio jostakin
sellaisesta, jonka piti kasvaa voimakkaaksi ja kykeneväksi
hallitsijaksi maalleen. Mustissa silmissä ei ole enää
leikkisyyttä, hetken kasvoilla levännyt hymy on pyyhkiytynyt pois.
”Ja kenen syy se mahtoikaan olla?”
Darlangan tietää, etteivät Falonin sanat ole kysymys. Pehmeä
puhetapa sitoo hänet itseensä, tekee hänestä naisen irvikuvan.
Huonon ihmisen. Darlangan tietää, mitä on tehnyt.
”Päästit pojan menemään, vaikka
kenenkään ei pitänyt enää paeta Enfallasta.” Darlangan tuntee
Falonin sisimmän läikähtelevän. Rentous pakenee Darlanganin
raajoista, hän jäykistyy kuin saaliseläin, joka tietää
pääsevänsä pois vain juoksemalla. Kaikki on sekunneista kiinni.
Yksi isku riittää.
Falon ei kuitenkaan liikahdakaan. Mies
istuu yhä sängyn reunalla, pitää katseensa Darlanganissa. Nainen
odottaa, että kuningas tulisi hänen päälleen, pitelisi käsiä
vasten patjaa, mutta mitään ei tapahdu, hiljaisuus leijailee
kivisen huoneen kylmien seinien sisällä.
”Viimeinen maagi”, Falon kuiskaa
lopulta. Hän kumartuu Darlanganin puoleen, vie kätensä tämän
kasvojen liepeille. Kuningas vie Darlanganin korpinmustat suortuvat
pois kasvoilta, pyyhkii aiemmin häneen jättämänsä riehakkuuden
naisesta.
”Viimeinen maagi, minun maagini.
Päästit kenties Larusin pakoon porteista, mutta olet minun. Larus
voi lähettää tänne kenet tahansa. Minulla on sinut. Minulla on
portit käsissäni.”
Valkean kuninkaan huulet painuvat
Darlanganin kaulalle. Miehen tullessa lähelle Darlangan huomaa
kehonsa reagoivan, innostuvan ilman lupaa. Vaikka keho toimii ilman
häntä, hän ajattelee vain sitä, kuinka ensi kertaa tapasi
Falonin. Kuinka miehen silloin vielä pikimustat hiukset olivat
soljuneet selkään kuin mustevirta. Darlangan oli halveksinut
miehessä kaikkea. Tämän kolholla tavalla kauniita piirteitä,
ihonmyötäisiä vaatteita, kallista miekkaa vyöllä. Kaikki
miehessä oli huutanut rikkautta. Tämä oli puhunut hänelle samalla
pehmeällä äänellä, jolla nyt sitoo hänet itseensä.
Darlangan sulkee silmänsä.
”Sinä kuulut minulle”, Falon
kuiskaa naisen kaulaa vasten. Hänen huulensa jatkavat kehon
kartoittamista, eikä Darlangan laita vastaan. Niin kauan, kun mies
haluaa hänet, hän haluaa miehen. Muuta keskusteltavaa ei olisi.
Darlangan muistuttaa itseään hetkestä, jolloin Falon kohtasi
ensimmäistä kertaa hänen ruohonvihreät silmänsä. Katse oli
kertonut kaiken jo silloin. Ne olivat kuiskanneet saman, jonka kylmät
huulet päästävät nyt ilmoille. Sinä kuulut minulle.
*
Enfalla, neljätoista Enfallan
vuotta sitten
Enfallan kaduilla on ahdasta. Ihmiset
palaavat töistä, kuppiloiden ovet avautuvat, suut avautuvat
kiivaaseen keskusteluun. Hymy vaihtaa omistajaa. Elämän ja naurun
keskellä kuninkaan kengät kopisevat mukulakivikatua vasten. Huppu
peittää piirteet, kansa ei kohota katsettaan tarkastellakseen
pitkän miehen kasvoja. Kuningas Falon saa kulkea kansansa
keskuudessa ilman pelkoa paljastumisesta.
Falon kääntyy sivukujalle. Kaksi
miestä seuraavat häntä, hiljaa, huomaamatta, jotta kauppiaat ja
kerjäläiset eivät havaitse hänen kulkevan vartioituna. Kujalla
kulkee muitakin huput kasvoillaan, jotakin piilotettuna. Huppupäinen
seurue ohittaa Falonin, mies pysähtyy tarttuen häntä reilusti
lyhempää naista olkapäästä.
”Anteeksi, olisiko sinulla hetki
aikaa?”
Naisen tummanvihreä huppu valahtaa
alas paljastaen korkeaposkiset kasvot, vihreät silmät ja mustat,
kasvoja kiertävät hiusten laineet. Naisen huulet ovat aavistuksen
raollaan. Falon ei osaa lukea tämän kasvoja.
Nainen luo katseita seuralaisiinsa.
”Tulen perässä”, hän sanoo
toiselle viittaan sonnustautuneelle.
Falon huomaa hymyilevänsä. Hän
kuljettaa naisen matkassaan syrjempään, pienten lyhtyjen
valaisemalle nurkalle, jonne kukaan ei seuraa. Enfallan kaduilla on
alueita, joihin päivänvalolla ei ole mitään asiaa. Yksikin
harha-askel väärälle kadulle voi muuttaa koko elämän. Naisen
ilmeestä näkyy, ettei häntä pelota seurata.
”Oletko sinä maagi Darlangan?”
Falon kysyy laskien hupun päästään. Mustat hiukset laineilevat
selkään. Darlangan hätkähtää tunnistaessaan miehen.
”Teidän korkeutenne?”
Vaivalloinen niiaus. Falon pudistaa päätään.
”Minä kysyin sinulta ensin.”
”Olen maagi Darlangan, teidän
korkeutenne”, Darlangan nyökkää, ”mitä te tahdotte
kaltaisestani maagista?”
Hymynkare piirtää varjoja Falonin
kapeille kasvoille. Darlangan ei ole koskaan aiemmin nähnyt läheltä
kuningasta, joka muutti Enfallan. Kuningasta, jonka kuvaa jokainen
kumartaa iltaisin piilottaen kyyneleensä ja pelkonsa, sillä
kuninkaan silmät ulottuvat kaikkialle.
”Tahdon sinut kokonaan.”
Darlanganin ilme ei värähdäkään.
”Vai niin, teidän korkeutenne. Mitä
mahdatte tarkoittaa? En myy seksuaalisia palveluja.”
Falon päästää naurun, josta on
vaikeaa erottaa sen syntysijaa. On kuin nauru leijuisi ilmassa
kuninkaan ja maagin välillä.
”En tarkoita mitään sellaista.”
Naisen kasvot pysyvät ilmeettöminä.
”Minä tahdon, että sinä tapat
kaikki muut maagit”, Falon sanoo pehmeästi, ”siten, että vain
sinä jäät jäljelle. Siten, että uusia maageja ei enää koskaan
synny, vain sinä kaikista Enfallan kansalaisista tunnet yhteyden
kehälle ja kykenet avaamaan portit.”
”Te pilailette”, Darlangan sanoo
oitis. ”Tahdotteko te leikkiä kustannuksellani, teidän
korkeutenne? Voitte tehdä miten tahdotte.”
Falon ei värähdäkään. Vain silmät
muuttuvat. Darlangan on erottavinaan niiden tummenevan jatkuvasti
kuin mustat nielut. Maagi ei osaa lukea niitä lainkaan. Hän ei
erota niistä omaa kuvajaistaan.
”Olen ehdottoman tosissani. Tahdon
hävittää kaikki maagit Enfallassa. Olen valinnut sinut
viimeiseksi, ainoaksi. Teetkö, mitä pyydän? Kykenen antamaan
sinulle kaiken, mitä tahdot.”
Ensimmäistä kertaa Darlanganin
kulmat kurtistuvat, piirteet paljastavat pinnan alla kytevän raivon.
”En tahdo kumppania”, Darlangan
sanoo ääni täynnä myrkkyä. ”Ette kykene mitenkään tarjoamaan
minulle mitään, mikä saisi minut tekemään jotakin niin suurta.
Millä minä maagit tappaisin? Olen vain yksi nainen, maagi itsekin,
en edes paras laatuani.”
Falon vetää viitan yltään,
paljastaa kiinteän, kapean ylävartalonsa, joka on kalliin kankaan
verhoilema. Erilaiset korut kiertävät miehen keskivartaloa,
ulottuvat aina kaulalle asti. Raha huutaa itseään julki koruissa ja
kankaissa, jollaisia Darlangan ei ole koskaan nähnyt yhtä läheltä.
”Katso minua ja kerro, etten kykene
antamaan sinulle sitä, mitä tarvitset”, Falon sanoo siristäen
silmiään. ”Minä tiedän, mitä sinä haluat. Minä omistan sinut
jo.”
Darlangan perääntyy kalleuksiin
kiedotun kuninkaan läheltä silmät hurjistuneina. Vihreät liekit
sykkivät silmissä.
”Kuinka te uskallatte? Tulitteko
puheilleni vain pilkataksenne sitä, mikä minä olen?”
Darlangan vapisee kuninkaan ja tämän
paljastettujen rikkauksien edessä. Kuninkaan mahtaileva läsnäolo
on suora isku Darlanganin ylpeyteen. Hän tietää, että Falon
Lindarin näkee suoraan häneen, tietää, millaisessa maailmassa hän
elää. Ajatus tuo oksennuksen maun Darlanganin kielelle.
Pimeät kadut, kylmät kaikille
niille, joilla ei ole kattoa päänsä päällä. Lika on piirtänyt
merkkinsä Darlanganiin, sotku ei koskaan lähde iholta, se on
pinttynyt häneen, kuorinut kerros kerrokselta tiensä ihon sisälle.
Hän on kauttaaltaan likainen. Nälkä on riuduttanut ruumiin
varjoksi. Darlangan osaa vain selviytyä. Kaikki inhimillinen on
kuollut sen tieltä.
”Etkö haluaisi elämää ilman
jatkuvaa taistelua? Muut maagit eivät ole auttaneet sinua
selviytymään”, Falon sanoo pitäen aavistuksenomaisen hymyn
kasvoillaan. ”Voin taata sinulle elämän ilman huolta. En koske
sinuun ja annan sinulle omaa tilaa, puhtaita vaatteita ja ruokaa. Jos
vain teet, kuten pyydän sinua.”
Lämpö, riittävästi ruokaa, puhtaat
lakanat. Darlanganin koko keho värisee, kun hän ajattelee asioita,
joista on aina jäänyt paitsi. Hän ei ole koskaan voinut haaveilla
muusta kuin siitä, että selviää kadulla seuraavaan päivään.
Maagina oleminen on tuonut uutta sisältöä elämään, mutta se ei
ole poistanut häntä raastavaa nälkää. Mies hänen edessään ei
voi kuvitellakaan, miten paljon tarjoaa. Kukaan, joka ei ole joutunut
viettämään öitään kaduilla, ei tiedä, kuinka monta kyyneltä
ajatus lämmöstä voi kirvoittaa.
”Joutuisin pettämään omani”,
Darlangan sanoo. Hän hätkähtää omia sanojaan. Hän on jo
harkinnut luokseen astelleen kuninkaan pyyntöä. Kaduilla on
muitakin, jotka yrittävät päivittäin selviytyä. Tähdet eivät
laskeudu heidän luokseen tarjoamaan valoaan, jumalat eivät kuule
heidän rukouksiaan. Mutta Darlanganin edessä seisoo mies, joka
vetää jokaista narua Enfallassa.
”Jos minä suostun”, Darlangan
sanoo tunnistamatta enää äänensä merkillistä sointia, ”mitä
se vaatii minulta?”
”Saat aikaa kaksi Enfallan vuotta ja
täydellisen suojan. Mieheni vartioivat sinua ja järjestävät asiat
siten, ettet jää kiinni. Jos selviydyt tehtävästäsi kahdessa
vuodessa, sinun ei tarvitse enää koskaan nukahtaa kadunkulmaan ja
varastaa ruokaasi. Sinusta tulee minun maagini, Enfallan ainoa ja
viimeinen laatuaan.”
Falonin silmät kertovat
Darlanganille, miksi kuningas vaatii häneltä sellaista palvelusta.
Silmät ja kaikki se, mitä kuninkaan kaikkialle ulottuvasta vallasta
puhutaan. Falon voisi nimittää puolet Enfallan asukkaista
teloitettavaksi, eikä kenelläkään olisi asiaan mitään
sanomista. Mies osaa järjestää tilanteen aina omaksi edukseen.
Darlangan tietää, miltä tuntuu elää pelossa. Kansa kumartaa
Falonia, mutta itkee piilossa, silloin, kun kuninkaan miehet eivät
ole näkemässä.
Enfallan kylmetessä ihmiset ovat
alkaneet käyttää maageja paetakseen Falonin valtaa kehälle,
muihin maailmoihin. Darlangan näkee miehen katseesta, miksi tätä
kannattaisi karttaa, miksi hänen kannattaisi vain kieltäytyä ja
palata maagitovereidensa pariin. Hän voisi jatkaa elämäänsä
taitavampien maagien opissa, kehittyä, olla yhteydessä kehään ja
avata portteja.
Samalla hänen nälkänsä kasvaisi,
minuutensa supistuisi pieneksi kiveksi kehon pohjalle. Sieltä käsin
se raastaisi sisuksia rikki, muistuttaisi, että hän voisi olla
jotakin, jos ei joutuisi kulkemaan päivittäin liassa ja nälässä.
Darlangan puristaa kätensä nyrkkiin.
Hän on jo valintansa tehnyt. Hän tietää, miksi Falon pyrkii eroon
Enfallan maageista. Jos Falonilla olisi vain Darlangan, kukaan ei
enää pääsisi pois Enfallasta. Kaikki jäisivät hänen luokseen.
”Minä suostun ehdotukseen”,
Darlangan sanoo sulkien silmänsä hetkeksi. Suljetuin silmin hänen
ei tarvitse vastata valinnastaan taivaille. Jumalten tuomio näkyy
hänen elämässään jo valmiiksi, ei ole mitään, mitä menettää.
Darlangan ojentaa kätensä kuninkaalle. ”Anna minulle jotakin,
johon kirjoittaa nimeni, jotakin, jolla sinetöidä lupaukseni.”
”Minä en tee kirjallisia
sopimuksia. Luotan sanaasi, maagi Darlangan. Luotan siihen, että
sinä haluat elää.”
Darlangan nyökkää hiljaa. Kivi
hänen sisällään suurenee, sen reunat viiltävät. Hän ei tiedä,
millaiseksi se kasvaa, kuinka maagien veri tulee muuttamaan sitä.
”Et saa apua itse tuhotyöhön,
mutta suojelen selustaasi. Voit luottaa, että vahdin sinua
jatkuvasti.”
”Tasan kahden vuoden päästä
tehtäväni on suoritettu ja sinä annat minulle elämän.” Lämmön.
Valon. Darlangan huomaa vapisevansa, niin kauniilta ajatus tuntuu.
”Tästä päivästä eteenpäin sinä
tulet pettämään omasi”, Falon lausuu. ”Toimi niin, että he
eivät yhdistä kuolemia sinuun. Maageja on paljon, mutta ei niin
paljon, ettet saisi päätettyä heidän päiviään kahdessa
vuodessa. Onnea matkaan, maagi Darlangan. Tiedän, että sydämessäsi
ei ole epäröintiä. Sinä teet mitä tahansa elääksesi.”
Falon tekee nyökkäävän eleen,
vetää hupun kapeiden kasvojensa suojaksi ja astelee pois jättäen
Darlanganin seisomaan heikosti valaistulle kujalle. Vasta kuninkaan
asteltua pois Darlangan valahtaa maahan ja antaa ylen. Sapen haju
muistuttaa häntä hänen valinnastaan elää pelkästään
itselleen. Hetkeksi Darlangan ei ole nähdä eteensä. Jokin
takaraivossa huutaa, että hän on tehnyt väärän valinnan, että
hän ansaitsisi kuolla saman tien.
Darlangan ei pakota itseään ylös.
Hän vapisee kylmää maata vasten ajatellen, että tekisi mitä
tahansa nostaakseen itsensä siitä. Mitä tahansa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti