Luku
8: Meren laulu
Enfalla
Merituuli pyyhkäisee korpinmustat
suortuvat kasvoille. Laineet lyövät kivilinnan kylkeen voimalla,
vaahtopäitä ei ehdi muodostua. Darlangan sukii hiukset kalvakoilta
kasvoiltaan, pitää katseensa meressä. Aallot tulevat hetki
hetkeltä lähemmäs, kuin ne tahtoisivat kertoa hänelle jotakin.
Darlangan kurottaa kivisen kaiteen yli, nauraa, kun tuuli patistaa
häntä takaisin.
”Tulisit pois sieltä”, pehmeä,
tumma ääni maanittelee. ”Tiput pian.”
Darlangan kääntyy, nauru
käyskentelee naisen suupielillä. Mustat hiukset leijuvat hänen
ympärillään kuin taika. Hän kävelee parvekkeelta linnaan, kylmän
kiven sisälle. Darlangan ohittaa pehmeä-äänisen miehen
heilauttaen käsiään kuin nainen, joka ei ymmärrä omaa
viehätysvoimaansa.
”Mitä asiaa sinulla on, Falon?
Kuinka valtakuntasi voi tänään?” Ilkikurisuus ei erotu
Darlanganin äänestä. Hymy pysyy kasvoilla, säteilee
ruohonvihreisiin silmiin saakka. Falon kulkee naisen vierelle, miltei
iholle, kuin jokin estäisi häntä koskemasta tähän.
”Täällä olemme vain me”, Falon
sanoo hiljaa. Katse paljastaa ikävän. Mustat silmät, pohjattomat.
Hiukset valuvat laineina selkään kuin hopeinen puro. Kaikki
Falonissa on kylmää, lumi kohtaa hiipuneen hiilen. Miehen silmissä
ei ole vuosiin kytenyt, Darlangan ei muista, miltä niiden tuli
näytti. Enää ne ovat pelkästään mustat.
Kylmä linna, merta hipovat
perustukset. Sen sisällä vain vartijat, viimeiset uskolliset.
Enfallan mustasilmäinen kuningas katsoo Darlangania kuin kuunvaloa,
kaunista ja kirkasta, etäistä. Meri velloo ulkona, ikkunoista
vetää. Kylmyyden keskelläkään Falon ei saata asettaa käsiään
vasten Darlanganin ihoa, vaikka hänen sormenpäänsä ovat
lumenkylmät, toisen lämpöä vailla.
”Tahdotko sinä olla tänään
yksin?”
Darlangan pudistaa päätään. Hän
kulkee lähemmäs, vie kätensä kuninkaan kapealle rintakehälle.
Hymy hiipuu pois.
”Minä en ole pitkään aikaan
tahtonut mitään”, Darlangan naurahtaa. Vihreät silmät
kiiltävät, Falon siristää omiaan.
Hetken sanattomuus. Meri ei ole
koskaan hiljaa, sen jylinä kohoaa ajatusten yli. Falon ei vieläkään
kosketa Darlangania, vaikka naisen käsi on hänen rinnallaan, vaikka
hän voisi vetää tämän lämmön itselleen, varastaa sen kokonaan
omakseen.
”Oletko sinä kuullut hetkeen mitään
kehältä?”
Hallitsematon nauru sykkii Darlanganin
sisällä.
”Vai siitä sinä olitkin
kiinnostunut”, Darlangan lausahtaa pudistaen päätään, jotta
kuningas ei erota hentoa hymyä hänen kasvoillaan. ”Eivät maagit
niin toimi. En vastaanota viestejä niin vain, tiedäthän sinä
sen.”
Välkähdys, jäänne tulesta
kuninkaan silmissä.
”Darlangan”, Falon lausuu naisen
koko nimen, hidastaa joka tavun kohdalla, ”älä leiki. On liian
myöhäistä sellaiselle.”
Hymy naisen kasvoilla, silmien
pyöräytys. Naurua.
”Olen vastaanottanut vain hyvin
vähän Enfallaan liittyviä viestejä kehältä”, Darlangan sanoo
lopulta. ”Jumalat ovat hiljaa. Olet onnistunut vaientamaan heidät
loistavasti.”
Falon siristää silmiään. Miehen
kasvot ovat kapeat, niiden luusto on hienostunut ja poskipäät
korkeat. Darlanganin silmissä Falon on kuin veistos, johon ei voi
koskea rikkomatta illuusiota.
”Hänestä ei siis ole
kuulunut mitään?” Varovaisempi ääni. Kuningaskin osaa arvioida
sanojaan.
”Prinssistä ei ole kuulunut yli
vuoteen mitään”, Darlangan huokaa. ”Voit pyyhkiä huolesi.
Poikasi ei ole palaamassa takaisin Enfallaan.”
Falon kääntää päätään,
kieltäytyy katsomasta Darlanganiin. Vaikka nainen on elänyt hänen
rinnallaan vuosia, hän ei vieläkään tahdo ajatella, että tämä
näkee hänen sisimpäänsä, ymmärtää, mitä hän haluaa.
”Sen sijaan Enfallaan on aivan
viimepäivinä saapunut eräs toinen”, Darlangan jatkaa
piittaamatta varjosta kuninkaan kasvoilla. ”Portit toimivat vielä.
Ne eivät ole rikki tähän suuntaan, pelkästään kylmenneet.
Ihmiset pääsevät vielä tänne, jos he haluavat.”
Ilme Falonin herkkäpiirteisillä
kasvoilla hipoo kauhua.
”Miksi kukaan enää tietäisi
Enfallaa nimeltä, osaisi kertoa Portinvartijalle haluavansa tänne?”
Falonin silmät suurenevat. Huulet
raottuvat vain aavistuksen. Darlangan näkee, että kuningas
ymmärtää.
Huulet muodostavat äänettömän
sanan, nimen, joka painaa Falonin sydäntä jokaisena kylmenevänä,
sateisena päivänä, jonka Enfalla kohtaa. Jokainen sadepisara itkee
hänen poikaansa, muistuttaa, että nuori prinssi hengittää yhä
jonkin taivaan alla. Larus, Enfallan taivas vaikeroi, Larus,
Larus, Larus.
”Kuka tänne onkin porteista
saapunut, tulee ennen pitkää sinun luoksesi”, Darlangan sanoo
hivuttautuen lähemmäs kivistä seinää.
”Vain Larus on voinut kertoa
Enfallasta. Vain hänen vuokseen joku saapuisi tänne.”
”Emme voi olla varmoja.”
”Sinä tiedät, että asia on niin.
Tiedät sen aivan yhtä hyvin kuin minäkin.”
Pelko leviää hysterian lailla
Falonin olemukseen. Mies on mustassa kaavussaan niin pitkä ja kapea,
että Darlangan pitää häntä miltei varjona. Kuningas linnansa
kosteutta keräävien seinien sisällä on enää pelkkä
haallistunut kuva itsestään. Pelko saa Falonin vapisemaan, se
levittää rihmansa siroluisille kasvoille, joiden piirteet
vääristyvät Darlanganin painuessa yhä vain tiiviimmin seinää
vasten.
”Lähetän sotilaita kaupunkiin”,
Falon sihisee hampaidensa välistä, ”kolutkoon jokaisen nurkan,
jokaisen pienenkin puodin, jossa kansa voi piilotella vierasta
minulta. Tänne eivät muut maailmat ole enää tervetulleita.”
Darlangan ei sano mitään. Falon ei
kuulisi, mies on liian kaukana itsestään ymmärtääkseen
Darlanganin olevan yhä läsnä.
”Jos Larus on lähettänyt jonkun
tänne tiedustelemaan, poika on tullut epätoivoiseksi.”
Naurahduksen kaltainen tukahtunut äännähdys pääsee Falonista.
Kuningas kääntyy Darlanganiin päin,
vie käteensä naisen leukaperille ja katsoo tämän kasvoja kuin
etsien tutuista piirteistä jotakin, jolla palauttaa itsensä
vallitsevaan todellisuuteen. Falonin pitkät, luisevat sormet
kulkevat Darlanganin kasvoilla, pysähtyvät raollaan oleville
huulille.
”Sinä olet vielä siinä”, Falon
sanoo äänellä, joka paljastaa Darlanganille myrskyn jo tyyntyneen.
Vain meri jaksaa yhä pauhata. ”Sinä olet siinä ja minä olen yhä
kuningas.”
Hymy. Tyhjät silmät. Darlangan ei
värähdäkään, vaikka Falonin sormet lepäävät hänen kurkkunsa
tienoilla.
”Larus ei ole potentiaalinen uhka”,
Falon sanoo nyökkäillen hiljaa. ”Hän on jossakin muualla. Hän
pakeni Enfallaa.”
Silmissä välähtää. Falon päästää
irti Darlanganista, vetäytyy taaemmas. Ilme on sumea, kuin kuningas
ei hetkeen tietäisi, missä on. Sekunnit kuluvat, Falon kohtaa
Darlanganin vihreät silmät ja kääntää päätään kuin lintu.
”Minä en alistu sen pojan juoniin”,
Falon sanoo hiljaa, olemus silmin nähden rauhallisempana. ”Hän
voi lähettää tänne jokaisen kehän maailman edustajan, mutta
takaisin en häntä ota.”
”Ei hän sinun maailmaasi halua.”
”Älä puolustele häntä, sinä
päästit hänet pois. Petturi.”
Darlangan nostaa päätään, mustat
suortuvat tippuvat solisluille. Darlangan on kauttaaltaan kova ja
terävä, hänen piirteensä ovat kuin kivestä veistetyt. Hänen
ylpeytensä on rikkomatonta marmoria.
”Onneksi sinulla on vain minut”,
Darlangan sanoo hymyillen, ”vain yksi ainoa maagi, yksi keino avata
portit. Voit syyllistää minua kaikesta, sillä vain minun kauttani
Enfallasta pääsee kehälle.”
Falon perääntyy, hän jättää
Darlanganin sanat kiertelemään kylmiä, kosteita seiniä. Katto on
alhaalla, ikkunat vetävät. Kuolevassa maailmassa ei ole jäljellä
mitään, mikä ei tuhoutuisi hiljalleen. Vain meri on elävä, meri
ja öisin siihen heijastuvat tähdet.
”Kukaan ei vie rakasta Enfallaasi
sinulta”, Darlangan jatkaa. ”Minä vastasin kysymykseesi. Joku on
saapunut tähän maailmaan, vaikka sen ei pitänyt olla enää
mahdollista. Ota asiasta selvää, tutki, onko poikasi lähettänyt
jonkun tänne.”
Darlangan heilauttaa pitkät kutrinsa
selkään ja astelee takaisin parvekkeelle, joka seisoo äänettä
merta vasten. Laineet hakkaavat linnaa, Darlangan vain katselee
niitä. Sellaisena Falon on aina nähnyt hänet. Naisen katse pysyy
meressä, eikä Falon koskaan tiedä, mitä ruohonvihreät silmät
näkevät. Maagin rakkaus lepää laineissa, jotka lyövät linnan
perustuksia. Falonin valta ei ulotu tuuleen, joka heiluttaa
Darlanganin valkean mekon helmaa ja mustia kutreja, ei kuohuun, jonka
jylhä ääni pitää naista otteessaan.
”Kuningas Falon! Teidän
korkeutenne!” Hätääntynyt huudahdus katkaisee Falonin ajatukset.
Kuningas kääntyy kohtaamaan kierreportaat nousseet vartijat, jotka
roikottavat pitkää, vierasta miestä matkassaan.
”Me löysimme tämän linnan
liepeiltä”, toinen vartijoista sanoo.
”Mitä haluatte hänelle tehtävän?”
Vartijat ovat pelkkiä kuulasäänisiä
poikia, joiden hopeahaarniskojen alla on tuskin oksanvahvuiset,
kehittymättömät raajat. Katseet ovat kovettuneet, mutta Falon
tietää, että pienikin sysäys ajaisi heidät mereen. Enfalla on
menettänyt toivonsa. Elämä ei syki enää sen kaduilla, yksikään
ihminen ei naura sydämensä pohjasta.
”Antakaa minun nähdä hänen
kasvonsa.”
Toinen vartija nostaa vierasta miestä,
pakottaa tämän pysymään hetkeksi omilla jaloillaan. Tumma veri
putoilee lattian kiville. Falon ei kiinnitä siihen mitään
huomiota. Tulokas on tuotu hänen luokseen ilman etsintöjä.
Hymynkare kirii kuninkaan kasvoille.
Vieras on tumma ja pitkä mies, jonka
kapeita kasvoja reunustaa siistitty parta. Ruskeat kiharat ovat veren
otsaan liimaamat, miehen toinen silmä on miltei kokonaan umpeutunut
ja huuli auki. Falonin katse pysähtyy miehen rikkaanviolettiin, ihoa
myötäilevään kaapuun, jonka rinnassa on kullalla kirjailtu
aurinko.
”Otimme oikeudeksemme käsitellä
häntä hivenen”, toinen vartijoista sanoo. ”Hän ei näyttänyt
olevan oikealla asialla.”
”Se on minun päätettävissäni”,
Falon sanoo madaltaen pehmeää puheääntään, ”jättäkää
meidät.”
Vartijat kohottavat kulmiaan, mutta
Falonin seisoessa tyynenä, järkkymättömänä heidän edessään
he eivät saata muuta kuin astella takaisin portaikkoon.
”Aiheuttivatko he kaikki haavasi?
Jos aiheuttivat, minä olen velvollinen korvaamaan siitä aiheutuneen
kärsimyksen”, Falon sanoo miehelle astellen tämän lähelle. Mies
on hengästynyt, mutta pitää kullanruskeat silmänsä Falonissa.
Lähempää katsottuna Falon erottaa uurteet vieraan kasvoilla,
heidän täytyy olla lähes saman ikäiset. Elämä on piirtänyt
merkkinsä kumpaankin.
”Olen kunnossa”, tumma mies sanoo
hymyillen verisellä suullaan. ”Te mahdatte olla Enfallan kuningas,
Lindarinin sukua.”
”Tiedät nimeni”, Falon sanoo
kevyesti, varmana aiemmasta päätelmästään. ”Mitä nimeä
mahdat itse kantaa, soisitko minunkin tietävän?”
”Minä olen Florian An-Edil,
Adamantiana tunnetun maailman hallitsija”, mies esittelee itsensä
vieden käden sydämelleen, aurinkokuvion kohdalle.
Sivusilmällään Falon on
erottavinaan Darlanganin liikkuvan parvekkeella tämän kuultua
miehen nimen. Aivan kuin naisen tuulessa heiluvat hiukset ja
hameenhelma nauraisivat jonkin uuden alulle, puhuisivat kieltä, jota
Falon ei ymmärrä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti