Luku 18: Revontulet
Enfalla, viisi Adamantian vuotta
sitten, puolitoista Enfallan vuotta sitten
Aallot hakkaavat kivisiä seiniä,
nuori prinssi vetää karheaa peittoa korvilleen saadakseen äänen
katoamaan taustalle. Hän tahtoo kuulla oman sydämensä sykkivän.
Elin pumppaa verta kehoon, mutta raajat tuntuvat kylmiltä. Prinssi
nostaa itsensä ylös sängystä, astelee parvekkeelle kohdatakseen
hänelle huutavan meren.
”Mitä sinä tahdot minulta?”
Uusia aaltoja. Hurjistuneita,
korkeita, vaikka taivas ei sada pisaroina alas. Meri puhuu, mutta
prinssi ei kuule sen sanoja. Sydän tykyttää rinnassa, yö on
sininen ja tähdet kirkkaammat kuin useaan yöhön. Maailma todella
puhuu prinssille. Tuuli pyyhkii hänen tummat hiuksensa kasvoille,
hän ei siirrä niitä pois.
”Tiesitkö, että Enfallassa
uskottiin joskus jokaisen tähden olevan yksi todellisuus kehällä?
Sillä tavoin jumalat toivat meidät lähemmäksi toisiamme.”
Naisen ääni. Pehmeä ja sulava.
Prinssi kääntyy. Maagi Darlangan seisoo hänen takanaan, kävelee
kaiteen luo aivan hänen vierelleen. Nainen on aina ollut läsnä.
Kulkenut linnassa, pysähtynyt puhumaan hänelle, hymyillyt, kun
Falon ei ole ollut näkemässä. Darlagan olisi voinut olla hänen
äitinsä. Niin hän on aina halunnut ajatella.
”Kaikkihan siitä tietävät”,
prinssi sanoo varovainen hymy kasvoillaan.
”Mitä tähdet kertovat sinulle,
pieni Larus?”
Larus kohta Darlanganin silmät. Ne
näyttävät häikäisevän vihreiltä yössäkin.
”Minun täytyy lähteä.”
Sanat putoavat parvekkeelta ja
tippuvat suoraan mereen, huuhtoutuvat aaltoihin. Darlanganin ilme ei
muutu. Sitten pieni hymy käväisee maagin kasvoilla. Hän kumartuu
alemmas kaiteella, lähemmäksi merta.
”Olen odottanut sitä”, Darlangan
sanoo hiljaa. ”Olet katsonut minua jo pitkään kuin aikoisit kysyä
minua avuksesi.”
Larusin avoimet, mustat silmät
esittävät kysymyksen.
”Minä tiedän, miksi sinä aiot
lähteä.”
”Minun on pakko.” Larusin ääni
on yksi yön varjoista. Varovainen, piiloutunut.
”Olen viimeinen maagi. Muutkin
tahtovat käyttää minua päästäkseen Enfallasta.”
”Aiotko sinä auttaa minua?”
”Sinä pakenisit samasta syystä
kuin ihmiset ennen maagien kansamurhaa.” Darlangan ei pysty
puhumaan tapahtumasta tasaisella äänellä. Larus on nähnyt naisen
seisovan käytävillä ja katsovan käsiään kuin ne olisivat
veriläiskien peittämät.
”Minä pakenisin pelosta isääni,
kyllä. Mutta minulla on toinenkin syy.”
Hymy leviää Darlanganin kapeille
kasvoille. Se saa hänet näyttämään Larusin silmissä pelkästään
väsyneeltä. Kenties kuningas Falonin oma maagi ei olekaan täysin
isäntänsä tahdon alainen. Larus ei ole koskaan osannut ajatella
asiaa siten. Darlangan on ollut hänelle kuin tasaista vettä,
väritöntä ja laimeaa. Naisesta ei saa otetta.
”Minä tiedän kyllä”, Darlangan
sanoo hymyillen yhä. Jos nainen ei olisi Falonin lieassa, olisiko
tämä voinut olla Larusille se äiti, jota hänellä ei koskaan
ollut? Nuori prinssi pudistaa ajatukselle nopeasti päätään.
Tähdet eivät anna hänen katsoa menneeseen. Jos hän tahtoo nähdä
ne vielä ehjinä ja hehkuvina, hänen täytyy lähteä ja palata.
”Sinä tahdot etsiä jotakin, jolla
korjata Enfallan rikkoutunut ydin. Niinhän, pieni prinssi?”
Larus nyökkää. Hän uskoo
ajatukseensa, kun Enfallan viimeinen maagi pukee sen hänelle
sanoiksi.
”Minä palaisin takaisin. Tiedän,
mitä teen.”
”Jos päästän sinut pois, isäsi
ote maasta kiristyy. Hän tulee entistä vainoharhaisemmaksi.”
”Sinun on tehtävä niin. Kansa
luottaa minuun, eikö luotakin? Olen nuori enkä ole isäni.”
Maagi nyökkää. Hymy hiipuu hänen
kasvoiltaan. Darlangan ojentaa Larusille kätensä. Prinssiltä
kestää hetki tarttua siihen.
”Kansa luottaa sinuun”, Darlagan
sanoo. ”Minäkin luotan. Oikeasti luotan. Sinussa on vielä
potentiaalia pitää tähdet taivaalla ja estää Enfallaa tulemasta
yhä vain kylmemmäksi ja kuolleemmaksi.”
Pelko putoaa Larusin vatsanpohjalle,
helpotus astuu sen tilalle.
”Kiitos”, prinssi kuiskaa
puristaen Darlanganin kättä, ”kiitos, Darlangan.”
Hetken nuori prinssi ja Enfallan
viimeinen maagi katsovat toisiaan. Tähdet ovat yhä taivaalla,
kuningas ei ole tiputtanut niitä. Maailma tekee kuolemaa, mutta se
hengittää yhä. Larus ei enää kuuntele merta. Hän tietää, mitä
tehdä.
”Darlangan…” Naisen nimi on kuin
muisto jostakin, jota ei voi koskaan enää saavuttaa. Larus ei
tiedä, mitä tuntee maagia kohtaan. ”Rakastatko sinä minun
isääni? Siksikö sinä et lähde hänen luotaan?”
Kylmät väreet saavuttavat Larusin,
kun hän kuulee Darlaganin nauravan mustat kutrit keinahdellen ja
hartiat väristen.
”Rakastanko minä sinun isääsi?”
Darlanganin nauru katkeaa kesken. ”En tiedä.”
Ote kädestä irtoaa. Maaginainen
vetäytyy taaksepäin.
”Katso käsiäni.” Darlangan
ojentaa ne eteensä. Larus ei näe niissä mitään. ”Minä kannan
omieni verta. En ole ollut elossa enää vuosiin. En osaa vastata
kysymykseesi. Ehkä minä säälin häntä. Yksinäinen kuningas. Hän
olisi sitä elämänsä loppuun saakka, jos en olisi täällä. Ehkä
häntä katsoessani ajattelen, että hän säälini muuttuu
hellyydeksi, jos elän riittävän kauan hänen rinnallaan. Olen
kaikesta huolimatta itse täysin turmeltunut.”
Darlangan kääntää katseensa
Larusiin. Prinssi ei ole elänyt riittävän monta talvea
ymmärtääkseen ilmettä tämän kasvoilla.
”Kenties ansaitsen sellaisen miehen
rakkauden.”
Larus ei sano enää mitään. Hän ei
tavoita Darlanganin katsetta, se on surun toisella puolella. Aivan
kuin Darlangan todella olisi kuollut aivan kuten hän itse sanoo.
Larus tyytyy nyökkäämään. Hän palaisi takaisin, auttaisi
maagia, joka on jäänyt hänen isänsä kylmiin saleihin.
”Darlangan”, Larus lausuu naisen
nimen viimeistä kertaa. Lähdön hetki on käsillä, meri hakkaa
linnan kupeita, tähdet hehkuvat korkealla. ”Auta minua.”
Nainen nyökkää. Hän vie molemmat
kädet sydämelleen, joka sykkii valkean mekon ja paperisen ihon
alla. Darlangan alkaa piirtää käsillään kuvioita ilmaan. Voima
hohkaa naisesta. Larus erottaa haaleanvihreät viivat ilmassa. Ne
ovat kuin taivaalla leiskuvat revontulet.
Enfallassa on käytetty portteja
edellisen kerran vuosia sitten. Darlanganin veriteon jälkeen
kulttuuri maagien ympärillä kuihtui kasaan. Silti on vielä silmiä,
jotka ovat nähneet porttien aukeavan. Larus muistaa, kuinka ne
avattiin useasti hänen ollessa vielä kuusentaimen korkuinen.
Vihreä kehä syttyy ilmaan. Sen
pyörivä liike kutsuu Larusia mukaansa tuntemattomaan, keskelle
kehää, maailmojen sydäntä. Larus ottaa ensimmäisen askeleen.
Darlanganin vihreät silmät hehkuvat kuin pyörre naisen edessä.
”Mene, nuori prinssi”, Darlangan
sanoo, ”sillä sinä olet ainoa, joka voit vielä löytää keinon
pelastaa rikki mennyt ydin. Mene, ja palaa takaisin, jos ymmärrät,
kuinka korjataan murtunut, kuinka palautetaan lämpö jään alla
lepäävään maahan.”
Larus tahtoisi päästää hennon
lupauksen huuliltaan. Sanoa, että palaa takaisin, kun tietää,
kuinka palauttaa Enfalla entiseen loistoonsa. Totuus on, että sanat
polttavat hänen suutaan. Ne ovat liikaa sanottavaksi yhdelle
ihmiselle. Larus nyökkää kiitokseksi. Darlangan ei tarvitse muuta.
Larus ottaa ensimmäisen askeleen kohti hehkuvaa kehää, joka nielee
hänen piirteensä kuin hän ei olisi koskaan seissytkään yötä
vasten.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti