Jonne taivaat eivät näe: luku 18

Luku 18: Revontulet

Enfalla, viisi Adamantian vuotta sitten, puolitoista Enfallan vuotta sitten

Aallot hakkaavat kivisiä seiniä, nuori prinssi vetää karheaa peittoa korvilleen saadakseen äänen katoamaan taustalle. Hän tahtoo kuulla oman sydämensä sykkivän. Elin pumppaa verta kehoon, mutta raajat tuntuvat kylmiltä. Prinssi nostaa itsensä ylös sängystä, astelee parvekkeelle kohdatakseen hänelle huutavan meren.

”Mitä sinä tahdot minulta?”

Uusia aaltoja. Hurjistuneita, korkeita, vaikka taivas ei sada pisaroina alas. Meri puhuu, mutta prinssi ei kuule sen sanoja. Sydän tykyttää rinnassa, yö on sininen ja tähdet kirkkaammat kuin useaan yöhön. Maailma todella puhuu prinssille. Tuuli pyyhkii hänen tummat hiuksensa kasvoille, hän ei siirrä niitä pois.

”Tiesitkö, että Enfallassa uskottiin joskus jokaisen tähden olevan yksi todellisuus kehällä? Sillä tavoin jumalat toivat meidät lähemmäksi toisiamme.”

Naisen ääni. Pehmeä ja sulava. Prinssi kääntyy. Maagi Darlangan seisoo hänen takanaan, kävelee kaiteen luo aivan hänen vierelleen. Nainen on aina ollut läsnä. Kulkenut linnassa, pysähtynyt puhumaan hänelle, hymyillyt, kun Falon ei ole ollut näkemässä. Darlagan olisi voinut olla hänen äitinsä. Niin hän on aina halunnut ajatella.

”Kaikkihan siitä tietävät”, prinssi sanoo varovainen hymy kasvoillaan.

”Mitä tähdet kertovat sinulle, pieni Larus?”

Larus kohta Darlanganin silmät. Ne näyttävät häikäisevän vihreiltä yössäkin.

”Minun täytyy lähteä.”

Sanat putoavat parvekkeelta ja tippuvat suoraan mereen, huuhtoutuvat aaltoihin. Darlanganin ilme ei muutu. Sitten pieni hymy käväisee maagin kasvoilla. Hän kumartuu alemmas kaiteella, lähemmäksi merta.

”Olen odottanut sitä”, Darlangan sanoo hiljaa. ”Olet katsonut minua jo pitkään kuin aikoisit kysyä minua avuksesi.”

Larusin avoimet, mustat silmät esittävät kysymyksen.

”Minä tiedän, miksi sinä aiot lähteä.”

”Minun on pakko.” Larusin ääni on yksi yön varjoista. Varovainen, piiloutunut.

”Olen viimeinen maagi. Muutkin tahtovat käyttää minua päästäkseen Enfallasta.”

”Aiotko sinä auttaa minua?”

”Sinä pakenisit samasta syystä kuin ihmiset ennen maagien kansamurhaa.” Darlangan ei pysty puhumaan tapahtumasta tasaisella äänellä. Larus on nähnyt naisen seisovan käytävillä ja katsovan käsiään kuin ne olisivat veriläiskien peittämät.

”Minä pakenisin pelosta isääni, kyllä. Mutta minulla on toinenkin syy.”

Hymy leviää Darlanganin kapeille kasvoille. Se saa hänet näyttämään Larusin silmissä pelkästään väsyneeltä. Kenties kuningas Falonin oma maagi ei olekaan täysin isäntänsä tahdon alainen. Larus ei ole koskaan osannut ajatella asiaa siten. Darlangan on ollut hänelle kuin tasaista vettä, väritöntä ja laimeaa. Naisesta ei saa otetta.

”Minä tiedän kyllä”, Darlangan sanoo hymyillen yhä. Jos nainen ei olisi Falonin lieassa, olisiko tämä voinut olla Larusille se äiti, jota hänellä ei koskaan ollut? Nuori prinssi pudistaa ajatukselle nopeasti päätään. Tähdet eivät anna hänen katsoa menneeseen. Jos hän tahtoo nähdä ne vielä ehjinä ja hehkuvina, hänen täytyy lähteä ja palata.

”Sinä tahdot etsiä jotakin, jolla korjata Enfallan rikkoutunut ydin. Niinhän, pieni prinssi?”

Larus nyökkää. Hän uskoo ajatukseensa, kun Enfallan viimeinen maagi pukee sen hänelle sanoiksi.

”Minä palaisin takaisin. Tiedän, mitä teen.”

”Jos päästän sinut pois, isäsi ote maasta kiristyy. Hän tulee entistä vainoharhaisemmaksi.”

”Sinun on tehtävä niin. Kansa luottaa minuun, eikö luotakin? Olen nuori enkä ole isäni.”

Maagi nyökkää. Hymy hiipuu hänen kasvoiltaan. Darlangan ojentaa Larusille kätensä. Prinssiltä kestää hetki tarttua siihen.

”Kansa luottaa sinuun”, Darlagan sanoo. ”Minäkin luotan. Oikeasti luotan. Sinussa on vielä potentiaalia pitää tähdet taivaalla ja estää Enfallaa tulemasta yhä vain kylmemmäksi ja kuolleemmaksi.”

Pelko putoaa Larusin vatsanpohjalle, helpotus astuu sen tilalle.

”Kiitos”, prinssi kuiskaa puristaen Darlanganin kättä, ”kiitos, Darlangan.”

Hetken nuori prinssi ja Enfallan viimeinen maagi katsovat toisiaan. Tähdet ovat yhä taivaalla, kuningas ei ole tiputtanut niitä. Maailma tekee kuolemaa, mutta se hengittää yhä. Larus ei enää kuuntele merta. Hän tietää, mitä tehdä.

”Darlangan…” Naisen nimi on kuin muisto jostakin, jota ei voi koskaan enää saavuttaa. Larus ei tiedä, mitä tuntee maagia kohtaan. ”Rakastatko sinä minun isääni? Siksikö sinä et lähde hänen luotaan?”

Kylmät väreet saavuttavat Larusin, kun hän kuulee Darlaganin nauravan mustat kutrit keinahdellen ja hartiat väristen.

”Rakastanko minä sinun isääsi?” Darlanganin nauru katkeaa kesken. ”En tiedä.”

Ote kädestä irtoaa. Maaginainen vetäytyy taaksepäin.

”Katso käsiäni.” Darlangan ojentaa ne eteensä. Larus ei näe niissä mitään. ”Minä kannan omieni verta. En ole ollut elossa enää vuosiin. En osaa vastata kysymykseesi. Ehkä minä säälin häntä. Yksinäinen kuningas. Hän olisi sitä elämänsä loppuun saakka, jos en olisi täällä. Ehkä häntä katsoessani ajattelen, että hän säälini muuttuu hellyydeksi, jos elän riittävän kauan hänen rinnallaan. Olen kaikesta huolimatta itse täysin turmeltunut.”

Darlangan kääntää katseensa Larusiin. Prinssi ei ole elänyt riittävän monta talvea ymmärtääkseen ilmettä tämän kasvoilla.

”Kenties ansaitsen sellaisen miehen rakkauden.”

Larus ei sano enää mitään. Hän ei tavoita Darlanganin katsetta, se on surun toisella puolella. Aivan kuin Darlangan todella olisi kuollut aivan kuten hän itse sanoo. Larus tyytyy nyökkäämään. Hän palaisi takaisin, auttaisi maagia, joka on jäänyt hänen isänsä kylmiin saleihin.

”Darlangan”, Larus lausuu naisen nimen viimeistä kertaa. Lähdön hetki on käsillä, meri hakkaa linnan kupeita, tähdet hehkuvat korkealla. ”Auta minua.”

Nainen nyökkää. Hän vie molemmat kädet sydämelleen, joka sykkii valkean mekon ja paperisen ihon alla. Darlangan alkaa piirtää käsillään kuvioita ilmaan. Voima hohkaa naisesta. Larus erottaa haaleanvihreät viivat ilmassa. Ne ovat kuin taivaalla leiskuvat revontulet.

Enfallassa on käytetty portteja edellisen kerran vuosia sitten. Darlanganin veriteon jälkeen kulttuuri maagien ympärillä kuihtui kasaan. Silti on vielä silmiä, jotka ovat nähneet porttien aukeavan. Larus muistaa, kuinka ne avattiin useasti hänen ollessa vielä kuusentaimen korkuinen.

Vihreä kehä syttyy ilmaan. Sen pyörivä liike kutsuu Larusia mukaansa tuntemattomaan, keskelle kehää, maailmojen sydäntä. Larus ottaa ensimmäisen askeleen. Darlanganin vihreät silmät hehkuvat kuin pyörre naisen edessä.

”Mene, nuori prinssi”, Darlangan sanoo, ”sillä sinä olet ainoa, joka voit vielä löytää keinon pelastaa rikki mennyt ydin. Mene, ja palaa takaisin, jos ymmärrät, kuinka korjataan murtunut, kuinka palautetaan lämpö jään alla lepäävään maahan.”

Larus tahtoisi päästää hennon lupauksen huuliltaan. Sanoa, että palaa takaisin, kun tietää, kuinka palauttaa Enfalla entiseen loistoonsa. Totuus on, että sanat polttavat hänen suutaan. Ne ovat liikaa sanottavaksi yhdelle ihmiselle. Larus nyökkää kiitokseksi. Darlangan ei tarvitse muuta. Larus ottaa ensimmäisen askeleen kohti hehkuvaa kehää, joka nielee hänen piirteensä kuin hän ei olisi koskaan seissytkään yötä vasten.