Jonne taivaat eivät näe: luku 23

Luku 23: Revennyt taivaankansi

”Sattuuko sinuun?”

Falon on kääntänyt selkänsä. Katse lepää meressä, sen armottomina tanssivissa aalloissa. Meri on kauneinta Enfallassa. Se ei koskaan nuku. Se ei unohda, ei anna anteeksi.

Darlangan astelee kuninkaan vierelle, kietoo kätensä tämän kapeille vyötäisille. Hän nojaa hetken Faloniin kuin vaimo, kuin joku, jolla olisi luontainen oikeus olla niin lähellä kuningasta. Falon hengittää raskaasti. Miehen ei tarvitse vastata kysymykseen. Tämä on yksi niistä öistä, jolloin sanoja ei voi sanoa. Darlangan voi vain painua Falonia vasten ja toivoa, että tämän hengitys tasaantuu.

”Minä olen taistellut tieni tänne. Olen saavuttanut kaiken tämän täysin yksin.”

Darlangan sulkee silmänsä. Kyllä. Ehdottomasti yksi niistä öistä.

”Larusin ei pitänyt koskaan syntyä. Minulla ei koskaan kuulunut olla vaimoa. En tuntenut mitään sitä naista kohtaan. En tahtonut hänen synnyttävän minulle poikaa.”

Kuninkaan mustat silmät huutavat tyhjyyttään. Falon on jälleen menettänyt itsensä jollekin suuremmalle. Darlangan pysyttelee hiljaa.

”Ja nyt poikani kuva vainoaa minua päivin ja öin, en enää erota niitä toisistaan, niillä kaikilla on Larusin kasvot”, Falon sihisee hampaittensa välistä. ”Minä tahdon vain, että hän kuolee, lakkaa piinaamasta minua.”

Darlangan on tuntenut Falonin useita vuosia. Pysynyt tämän rinnalla, sallinut tämän painaa pään syliinsä. Kestänyt ja kärsinyt. Lakannut ajat sitten itkemästä. Silti Darlangan ei ole koskaan kysynyt, mikä Falonista on tehnyt sellaisen kuin tämä on. Mikä saa kuninkaan tapattamaan kaikki maagit, tekemään siten Enfallasta tahtonsa alaisen. Mikä saa miehen menettämään mielensä niin pahasti, että tämä tahtoo maailmansa kuolevan kanssaan?

Darlangan tietää vain, että Falon on vaarallinen. Mies ei tahdo miellyttää ketään. Hän pitää ihmiset lähellään omin keinoin. Darlangan tietää sen parhaiten, veri ei koskaan lähde hänen käsistään. Se sitoo hänet Faloniin. Hänen omat veritekonsa.

”Falon”, Darlangan kuiskaa miehen nimen saaden tämän säpsähtämään. Joskus Falon näyttää satuttajan sijaan satutetulta. Raja on häilyväinen. Sitä ei voida vetää kevyin perustein. ”Falon, miksi sinä tahdot tehdä tämän kaiken? Katso maailmaasi.”

Ilme Falonin rujon kauniilla kasvoilla on käsittämätön.

”Enfalla on minun.”

”En minä sitä kieltämään pyrkinytkään. Katso sitä. Se kuolee.”

”Se kuolee kanssani.”

Darlangan huokaisee. Kun Falon alkaa toistaa itseään, hän on tilassa, joka ei purkaudu pitkään aikaan. Darlanganin täytyy vain kestää.

”Katso ylös”, Falon sanoo hymyn levitessä kasvoilleen.

Kun Darlangan kohottaa katseensa, hän näkee yöllisen taivaan. Se tuntuu liikkuvan. Indigonsinisen alla liikkuu jotakin, kuin taivas repeilisi. Punainen kajo leiskuu taivaan takana. Todellisuudessa on reikä. Heijastuuko kehä Enfallaan asti?

”Tähtitaivas itkee verta tänä yönä. Uusia maageja ei enää synny. Kuolema on jo astunut keskuuteemme, se hengittää punaista visvaa ja saastuttaa maan, lakaisee sadon. Me emme enää elä.”

Darlangan ei voi sanoa sanaakaan ristiin. Hän ei kykene kieltämään mitään. Enfallaa ei voi enää pelastaa. Vanha usko tähtiin on kuollut, tähtitaivas rispaantuu hiljalleen hajalle. Vain, koska Falon ei kestä ajatusta siitä, että kaikki ei pysy hänen hallinnassaan. Kaiken täytyy kuulua hänelle, tai hän rikkoutuu palasiksi.

”Jos minä olisin kohdannut sinut aiemmin, olisiko tässä käynyt näin?” Darlanganin kysymys on vilpitön.

”Minä olen joskus ollut kuninkaan poika. Enfallan nuori prinssi. Emme olisi voineet kohdata.”

”Se olisi siis mahdotonta. Ajatus siitä, että olisin voinut pelastaa sinut itseltäsi.”

”Sellaista mahdollisuutta ei ole koskaan ollut olemassakaan. Sinä olet ainoa, jonka sallin seisoa rinnallani. Sinut minä haluan.”

”Vaikka et halunnut vaimoa etkä poikaa.”

Falon vetäytyy kosketuksesta. Mustissa silmissä kiiltelee. Darlangan tuntee jonkin kylmän leviävän kehoonsa. Falonin ei pitänyt olla enää riittävän ihminen kyetäkseen itkemään. Kun kyynel putoaa poskelle, loimuava taivas värjää sen punaiseksi kuin veri.

”Minä olen yksin. Lapsena katsoin isäni selkää, kasvoin tässä linnassa, pelkäsin joka ikinen yö.” Falon pudistaa päätään. Valkoiset hiukset kieppuvat valtoimenaan vasten kasvoja. ”Minun oli saatava maailma tämän linnan ulkopuolella. Muuten minulla olisi vain se, mitä linnan sisällä on.”

Pelkoa. Kaikessa on kuitenkin kyse pelosta. Kaduilla kasvanut Darlangan tietää, miltä se tuntuu. Hän on kuin onkin se, joka kykenee näkemään ihmisen maailmansa tuhonneessa kuninkaassa. Hänen ei tarvitse tietää, mitä tapahtui sille pienelle pojalle, joka pelkäsi elämäänsä linnassa. Hänelle riettää tieto siitä, millaisiin mittoihin päivittäinen pelko voi ihmisen ajaa. Pienen, yksinäisen ihmisen.

Jos rakastaminen on ymmärtämistä, Darlanganin sielu kuuluu Falonille. Sielu ja ruumis, se, mitä hänestä on veriteon jälkeen olemassa. On helppoa lohduttautua ajatukseen siitä, ettei hän olisi voinut pelastaa itseään tai Falonia kuitenkaan. Lopussa on kuitenkin vain linna kylmine ja kosteine seinineen, heidän luomansa sotku sen sisällä.

”Jos Larus tuntee samalla tavalla kuin minä aikanani, hänelle on parempi kuolla”, Falon sanoo pyyhkimättä poskelleen valunutta kyyneltä. ”Hän kasvoi ihmiseksi kuten minäkin. Varjoissa. Peläten ja vihaten.”

”Älä naamioi armoksi sitä, mikä on lähtöisin omasta pelostasi. Sinä pelkäät poikaasi. Vihaat ajatusta siitä, että hän pelastaa maailmasi.”

Falonin silmät siristyvät. Sitten mies alkaa nauraa. Darlanganista tuntuu edelleen, ettei hän tiedä, mistä Falonin nauru kumpuaa. Ei miehen sisältä ainakaan. Se on liian irrallinen.

”Älä koskaan lakkaa näkemästä sisälleni”, Falon sanoo nauraen yhä, ”minä inhoan sitä. On minulle hyväksi, että joku näkee lävitseni. On hyväksi sietää pientä määrää inhoa.”

Falonin silmät kiiltävät jälleen tuttuun tapaansa. Joskus Darlangan tulee ajatelleeksi, katselevatko he ollenkaan samaa maailmaa. Falon saattaa olla liian syvällä itsessään nähdäkseen edes tähtitaivasta samoin silmin.

”Minä käyn puhumassa Adamantian miehelle”, Falon sanoo yllättäen.

”Älä”, Darlangan hengähtää, ”sinä et ole siinä tilassa, että voisi tavata ketään muuta kuin minut.”

Falon vain hymyilee.

”Florian An-Edil on saattanut muuttaa poikaani. Jos hänen isällinen rakkautensa on tehnyt Larusista erilaisen kuin minusta, itsenäisemmän, kapinaan kykeneväisen, minun on saatava tietää siitä.”

Darlangan sulkee hetkeksi silmänsä. Heistä molemmat tietävät, että Darlangan oli se, joka päästi Larusin Adamantiaan Florian An-Edilin huomaan. Falonin raivo ei nouse. Tänä yönä mies ei jaksa tehdä Darlanganille selväksi, kuinka väärin hän teki.

”Kun Larus on kuollut, tämä maailma saa kadota.”

Darlangan ei voi sanoa, että yhä sisimmässään toivoo Larusin palaavan, että tahtoo nuoren prinssin pelastavan kansansa isältään. Siitäkin huolimatta, että Darlangan uskoo rakastavansa Falonia.

”Minä menen puhumaan sille miehelle. Hän ei nuku kuitenkaan. Hänen kaltaisensa ei ole tottunut Enfallan ilmastoon.”

”Siinä tapauksessa minä tulen mukaasi.”

Falon vain hymyilee. Kaksikko kulkee torniin, joka kuului ennen Darlanganille. Ikkunoista näkee, kuinka taivas läikehtii. Sen kajo ei ole koskaan aiemmin ollut punainen. Jotakin on tapahtumassa. Kenties Falon on oikeassa ja Enfallan aika koittaa pian.

Ovella Falon pysähtyy. Sänky lepää tyhjänä, punainen kajo värjää kiviseinät. Floriania ei löydy. Falonin katse kääntyy Darlanganiin, mutta naisen silmät ovat yhtä yllättyneet kuin hänenkin. Jokin on alkanut. Taivas on lähtenyt repeämään liitoksistaan, eikä sitä voi enää pysäyttää.