Jonne taivaat eivät näe: luku 16

Luku 16: Nimetön maailma

Larus erottaa, kuinka Mariel hänen vierellään jännittyy. Kultaiset silmät pysyvät kiinnittyneinä jonnekin kauemmas. Larus sallii itsensä katsoa tuulen suuntaan. Korkean puun juurella istuu mustaan mekonkaltaiseen vaatteeseen pukeutunut ihminen. Larus hätkähtää erottaessaan valkoisen ihon ja sitäkin valkoisemmat, erikoiselle kampaukselle sidotut hiukset.

Kaikki uudessa maailmassa muistuttaa Larusia kodista. Tuuli, joka heiluttaa ruohoa, kaukana pellon reunassa kohoavat tummat puut. Larus vetää viileää ilmaa syvälle sisällen ja tuntee, kuinka hänen ruumiinsa virkistyy sen voimasta. Ei rahisevaa hiekkaa keuhkoissa, ei polttavan kuumaa päiväaurinkoa. Kun Larus katsoo puun juurella istuvaa henkilöä, hän ei voi välttyä ajattelemasta kotiaan. Hän voisi olla maagi.

”Mennään”, Mariel kuiskaa pitäen katseensa tiukasti puussa. ”Minusta tuntuu, että meitä odotetaan.”

Larus nyökkää, Avani tekee samoin. Larus erottaa sivusilmällään, kuinka vielä hetki sitten paniikissa ollut Avani rauhoittuu, hengittää normaalisti. Jokin naisen olemuksessa pistelee yhä Larusin sisintä kuin tuhannet liikkuvat muurahaiset ihon alla. Larus ei osaa olla rennosti Namyrian naisen seurassa.

Puun juurella istuva, häikäisevän valkea henkilö ei tule lähemmäs. Mariel johdattaa ystävänsä tämän luokse. Mitä lähempänä Larus on puuta ja henkilöä, sitä enemmän vaikutelma maagista lisääntyy. Larus erottaa, että kyseessä on nuori nainen, jonka valkeat hiukset on leikattu kerroksittain siten, että muutama ohut letti pääsee valumaan olkapäille. Larus tietää, ettei hiuksia laiteta sillä tavalla ilman merkittävää syytä.

”Tervetuloa”, nuori nainen sanoo hymyillen aavistuksen. Kun kolmikko saapuu aivan hänen eteensä, he saattavat huomata risteilevät, tummat tatuoinnit hänen ihollaan. Nainen on kauttaaltaan viivojen ja pisteiden täyttämä, jopa hänen huulensa on tatuoitu mustiksi. Larus osaisi kertoa, mitä vastaava kuviointi tarkoittaisi hänen omassa maailmassaan. Enfallan maagit riisuutuivat ihmisyydestään mitä erikoisemmin keinoin.

”Olette saapuneet keskeltä hätää”, nainen sanoo nousten ylös. Hän on jopa Avania selvästi lyhempi. ”Näen sen teidän kasvoiltanne.”

”Olet oikeassa”, Mariel sanoo nyökäten naiselle. ”Tulemme Ildarieniksi kutsutusta maailmasta. Lähdimme kesken hyökkäyksen. Minun nimeni on Mariel Akhil An-Edil, olen Adamantiana tunnetun maailman kuninkaan poika.”

Naisen kirkkaiden silmien katse odottaa.

”Olen Avani”, Avani sanoo pitäen ilmeensä neutraalina. Larus erottaa paniikin jäänteitä Avanin elekielessä, mutta ei sano tai tee mitään. ”Tulen Namyriasta.”

Larus joutuu hillitsemään itsensä, ettei näytä ulkoisesti hämmästyvänsä Avanin rehellisyydestä.

”Larus Deniel Lindarin”, Larus sanoo katsomatta seuralaisiaan. ”Tulen Enfallasta. Kuten ystäväni Mariel, minäkin olen oman maailmani kuninkaan poika.”

Larus erottaa Avanin hätkähtävän. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan Larus kertoo, kuka on, päästää koko identiteettinsä pakenemaan huuliltaan. Uuden maailman viileässä ilmassa ja kevyessä tuulessa se tuntuu vapauttavalta. Tällaisessa maailmassa hän kykenee puhumaan asioista niiden nimillä. Hänen sormenpäissään kihelmöi hänen mainitessaan isänsä, Enfallan kuninkaan. Avanin reaktio kuitenkin onnistuu helpottamaan Larusin oloa. Naisella ei ole aavistustakaan, millaisten nuorten miesten kanssa on matkalla.

”Kaksi kuninkaan poikaa ja yksi nainen”, tatuoitu nainen sanoo pieni hymynkare mustilla huulillaan. ”Teillä onkin melkoinen seurue.”

”Minne meillä on kunnia saapua?” Puhuja on Mariel. Larus kiristelee hampaitaan. Mariel käy aina asioiden edellä.

Nainen astelee aivan kolmikon eteen, tekee käsillään liikkeitä, joiden merkityksiä kukaan ei näytä tunnistavan. Larus on nähnyt maagien tekevän samankaltaisia eleitä. Siitä on vain aivan liian paljon aikaa, liiaksi vuosia, jotka sekoittuvat toisiinsa kehän erilaisilla aikarakenteilla.

”Minulla ei ole lupaa kertoa sitä teille”, nainen sanoo pysäyttäen kätensä kesken liikkeen. ”Minä kuljen nimellä Vanía. Tässä maailmassa minua kutsutaan näkijäksi. Otan vastaan jokaisen porteilta. Olen myös se, joka lähettää ihmiset ulos porteista.”

Nimetön maailma. Larus tuntee jälleen pistelyä kehossaan. Hän ei ole koskaan astunut todellisuuteen, joka ei kerro nimeään. Kehä toimii nimillä, ihmiset sitovat olemassaolevan keksimiinsä sanoihin ymmärtääkseen sitä helpommin.

”Me olemme täällä etsimässä minun maailmani hallitsijaa”, Mariel sanoo. Larus tuntee veljensä ilmeen. Mariel ei luovuttaisi. Ilmeen takana on aavistus pelkoa, sellaista, jota Mariel ei mielellään näytä. Kulmat kurtistuvat tavalla, joka peittää kauhun silmien takana.

”Sinä olet etsimässä häntä”, Vanía sanoo nyökäten, ”minä tiedän sen jo.”

Marielin piirteet sortuvat hämmennykseen.

”Olen näkijä”, Vanía sanoo kuin termin tulisi merkitä kolmikolle jotakin. ”Tiesin ennalta teidän tulostanne.”

Larus huomaa nyökkäävänsä. Siksi nainen on heitä vastassa tuulisella pellolla, suuren puun juurella. Vaikka Mariel ja Avani vaikuttavat silmin nähden jännittyneiltä, Larus tuntee hermostuksensa lievenevän tuttuun, viileään ilmaan ja naiseen, joka muistuttaa kodista. Niin pieniin asioihin turvansa voi rakentaa.

”Tiedän, miksi sinä olet täällä”, Vanía sanoo Marielille. ”Entä te muut? Miksi te seuraatte häntä tällä matkalla?”

”Minulla ei ole muutakaan”, Avani vastaa oitis. Äänensävystä ei voi kertoa, onko se ärsyyntynyt vai ylpeä. ”Namyria on palanut tuhkaksi. Tahdon varmistaa, ettei Marielin maailmalle käy samalla tavalla.”

Vanía nyökkää. Jokin hänen eleissään kertoo Larusille, ettei hän ole täysin inhimillinen.

”Hyvä on. Entä sinä, Enfallan prinssi? Miksi sinä olet täällä?”

Kysymys on erilainen. Vaníankin on täytynyt tunnistaa Larusissa jotakin.

”Tahdon auttaa Marielia, joka on minulle kuin veli. Haluan löytää hänen isänsä yhtä palavasti kuin hänkin.” Larus tietää, että hymy hänen kasvoillaan ei vakuuta Vaníaa. Nainen nyökkää siitä huolimatta.

”Olet kaukana kotoa, nuori prinssi. Hyvin kaukana.”

Larus ei vastaa mitään. Mariel suo hänelle nopean katseen, mutta hän ei osaa vastata siihenkään. Vanía tietää jotakin. Larusin on vain luotettava. Koti on kaukana, mutta hän ei ole yksin. Hän tietää, mitä tekee.

”Seuratkaa minua. Tahdon keskustella kanssanne, sillä uskon osaavani auttaa teitä. Tekin kykenette varmasti auttamaan minua”, Vanía kertoo. ”Johdatan teidät metsän läpi näkijän leiriin. Tulette näkemään matkalla paljon. Teidän täytyy luvata minulle tässä, että mitä tahansa näettekin, ette reagoi siihen. Jos joku puhuu teille tai koskee teihin, teidän tulee jättää tilanne täysin huomiotta. Metsässä ette voi olla varmoja siitä, mitä näette ja koette. Seuratkaa minua, älkää kadottako polkua. Pitäkää kiinni jostakin teille tärkeästä, sillä tulette näkemään paljon sellaista, joka voi saada teidät unohtamaan, keitä olette.”

”Hetkinen”, Mariel hengähtää, ”mitä tarkoitat?”

”Seuratkaa vain minua. Metsässä ei ole mitään, joka voisi vahingoittaa teitä, jos teette, kuten sanon. Älkää reagoiko, jos teille puhutaan tai teihin kohdistetaan huomiota. Vien teidät paikkaan, jossa voimme puhua rauhassa. Jos ette luota minuun, voitte vaihtoehtoisesti kysyä itseltänne, miksi olette tällä matkalla. Haluatteko mukaani vai ette?”

Vanían tatuoidut, valkeat kasvot ovat täysin vakavat.

”Seurataan häntä”, Larus sanoo. Vanían ilme ei värähdäkään. ”Minä haluan jonnekin, josta kuka tahansa ei voi nähdä meitä.”

”Mutta…”

”Mariel, sinä haluat löytää isäsi, etkö niin? Meidän on vain luotettava ihmisiin.”

Larusin tekisi mieli kertoa Marielille, ettei tällä ole mitään syytä perääntyä nyt. Koko elämänsä Mariel on kulkenut sydän auki revittynä toisten ihmisten edessä, aina valmiina luottamaan, viemään käden rinnalleen tervehdykseksi. Adamantian prinssi ei ole koskaan osannut pelätä ihmisiä, hänen maailmaansa kaikki ovat aina olleet tervetulleita. Larus on todistanut Marielin iänikuista avoimuutta viisi Adamantian vuotta. Mikä uudessa maailmassa on sellaista, joka saa Marielin epäröimään?

Mariel nyökkää.

”Tietenkin.” Hän pudistaa päätään kuin todistaakseen itselleen olevansa tosissaan. ”Me seuraamme. Saammeko puhua toisillemme?”

”Miksi te puhuisitte toisillenne? Tulkaa vain perässäni ja pitäkää silmänne avoinna sekä neuvoni mielessänne. Teille ei käy kuinkaan, kunhan pysytte polulla.”

Mustaan, kaapumaiseen vaatteeseen sonnustautunut nainen lähtee kulkemaan pois pellolta, jonka pitkäksi kasvanutta ruohoa tuuli heiluttaa. Larus seuraa Vaníaa pellon reunalle, josta puut kasvavat tummina ja korkeina kohti taivasta. Larus tietää, että kuuman hiekan ja aavikkotuulien maista kotoisin olevat Mariel ja Avani eivät ymmärrä lainkaan, millaiseen paikkaan he ovat astumassa. Larus sen sijaan tuntee, kuinka hänen aistinsa terävöityvät, virittyvät äärimmilleen, kun hän astuu Vanían perässä tummaan metsään.

Metsä laulaa Larusille. Mitä syvemmälle he käyvät, sitä enemmän Enfallan asukas ymmärtää, miten vähän metsä muistuttaa mistään, mitä hän on kotona nähnyt. Enfallan metsät ovat yhtä tummia, mutta harvempia. Larus ei näe taivasta kohottaessaan katseensa ylös. Ainoastaan hennot, alas tippuvat valorihmat kertovat nimettömän maailman taivaan kohoavan yhä heidän yllään.

Larus kulkee liian keskittyneenä havaitakseen Marielin ja Avanin reaktioita. Heistä kumpikin on siirtynyt lähemmäs Larusia, aivan kuin hänen asenteensa uuteen maailmaan lieventäisi heidän pelkoaan. Larusia sellainen huvittaa. Hänellä ei ole koskaan riittänyt aikaa suunnattomaan pelkoon. Mikään niin suuri ei saa syövyttää hänen sisintään.

Oksat kaartuvat paksuina ja mustina kulkijoiden ylle. Larus tuntee jännitteen hämärässä ilmassa, hän ymmärtää, miksi heidän edellään kulkeva nainen lausui varoituksen. Silti hän ei osaa tuntea pelkoa ympäröivää metsää kohtaan. Mättäät ja kivet ovat hänen puolellaan, heiluvat oksat kuiskivat hentoa sävelmää.

Mättäiden takana liikkuu jotakin. Larus tuntee, kuinka Mariel painautuu hänen kylkeään vasten. Hän saattaa tuntea toisen miehen jännittyneisyyden tämän kehosta. Jokin nousee mättäiden takaa, hoipertelee kahdella jalalla kuin ihminen. Vasta, kun nimetön muoto hoippuu lähemmäs, Larus ymmärtää sen todella olevan hänen kaltaisensa. Sillä on ihmisen kasvot. Suuren, määrittelemättömän tunteen vääristämät ihmisen kasvot.

Kalpeiden, vahamaisten kasvojen keskellä seisoo kaksi vitivalkoista, pupillitonta silmää. Silmiä ympäröi suonien verkosto, Larus huomaa hätkähtävänsä. Hän vaihtaa katseita Marielin kanssa. Tumma prinssi tietää. Marielin ilmeestä ei voi erehtyä. Tämä ymmärtää, millaista ihmisen kaltaista olentoa katsoo. Larus kääntää katseensa ja pitää sen Vaníassa. Mitä nopeammin he kävelevät, sitä tietoisemmaksi Larus tulee siitä, että olentoja saapuu lisää. On kuin metsä synnyttäisi niitä mättäidensä seasta.

Pidä kiinni jostakin sinulle tärkeästä.

Vanían selkä loittonee, Larus kiristää tahtiaan. Mariel ja Avani ovat yhä mukana. Larus ajattelee Vanían sanoja. Metsä käy sankemmaksi, vihreys ympäröi kaikkialta. Larus ei kykene palauttamaan mieleensä mitään lämmintä, mitään tärkeää. Mikään sellainen ei ole pitänyt häntä hengissä hänen lähdettyään Enfallasta.

Ensimmäinen muisto, joka herättää valon Larusin sisällä, on hänen ensimmäinen iltansa Adamantiassa. Oranssin- ja punaisenkirjavana laskeutunut aurinko, Mariel hänen rinnallaan kuten nytkin.

Olennot tulevat lähemmäs, Larus tuntee hipaisuja nilkoissaan. Hän ei katso. Hän pystyy kulkemaan silmät auki katsomatta ihmisenkaltaisia niiden tyhjiin silmiin. Pelko ei saavuta häntä, kun hän pitää ajatuksensa Vanían selässä, siinä, että he olisivat pian perillä. Mariel löytäisi tällä kertaa isänsä jäljille, matka jatkuisi. Adamantiassa aurinko laskisi jälleen punaoranssina. Ajatus riittää synnyttämään lämmön rinnassa.

Katseettomat eivät puhu mitään. Hiljainen valitus pääsee lohkeilleilta huulilta, mutta Larus ajattelee äänet osana metsää. Tuuli humisee latvustossa. Jokin vaikertaa, mutta se voisi yhtä hyvin olla metsä itse, jokin eläin, mikä tahansa luonnon liikuttama. Kosketukset kaikkialla tuntuvat oksilta, jos sulkee hetkeksi silmänsä. Larus kykenee hengittämään. Vanía hänen edellään astelee oksiston läpi kohti valoa, kohti kohtaa, jossa taivas erottuu puilta.

Larus kuulee yhä etäisen vaikerruksen korvissaan, kun hän erottaa kirkkaan, värittömän taivaan ja metsän keskelle raivatun aukion. Aukiolla on vain muutama ruskea, Larusille vieraan eläimen nahasta kyhätty teltta sekä sytyttämätön nuotio.

Larus katsoo taakseen. Missä katseettomat ovatkin, eivät enää heidän perässään. Kuiskaukset kiertelevät yhä mieltä. Larus erottaa silkan kauhun Avanin suurissa silmissä, Marielin jännittyneissä käsivarsissa. Mitä sellaista he ovat nähneet, jota hänen silmänsä eivät tavoittaneet?

”Larus, Avani”, Mariel sanoo äänellä, joka on vain varjo entisestä, ”oletteko te kunnossa?”

”Olen. Olen minä”, Larus vastaa oitis. ”Mikä sinulla on hätänä? Me olemme perillä.”

Avanin silmät seisovat päässä, mutta hän onnistuu nyökkäämään.

”Tämä on näkijän leiri”, Vanía sanoo kuuluvasti. ”Ennen kuin vaihdamme tietojamme, haluaisitteko puhua siitä, mitä koitte metsässä?”

”Mitä ne olivat? Minä en ole koskaan nähnyt mitään tuollaista”, Avani sanoo voimakkaiden puistatusten kulkiessa hänen lävitseen.

”Ihmisiä”, Mariel kuiskaa, ”he olivat ihmisiä.”

Vanía näyttää hyväksyvältä. Larus oli oikeassa, Mariel tietää, mitä heidän näkemänsä katseettomat olennot olivat. Vanía antaa Marielille tilaa, nuori mies tuntuu haluavan puhua itse.

”Monet Adamantiaan saapuneet ovat puhuneet ihmisistä, jotka ovat kurottaneet liian korkealle”, Mariel sanoo pitäen päänsä aavistuksen riipuksissa, aivan kuin metsässä käveleminen olisi syönyt kaiken voiman hänen ruumiistaan. ”Me kaikki tiedämme, millaista porttien käyttäminen on. Välitila on täynnä valoa, täynnä energiaa, jota meidän kehojemme ei ole tarkoitus kestää. Portinvartijalla on aina side silmillään. Me emme saa katsoa häntä silmiin.”

Hetken Larus kuvittelee ymmärtävänsä. Ihmisten silmät olivat täysin valkoiset. Vain yhdellä voimalla koko kehällä on kyky tehdä ihmiselle jotakin sellaista. Larus tuntee suoniensa jäätyvän, kun hän ajattelee sitä.

”He ovat katsoneet jumalia silmiin”, Mariel sanoo kohottaen tumman päänsä. ”Jumalia tai Portinvartijaa. Joka tapauksessa he ovat kurkottaneet liian korkealle, ylittäneet maalliset valtuutensa porttien käyttäjinä.”

”Kuinka sellainen on edes mahdollista?” Kysyjä on Avani.

Mariel pudistaa päätään. Ilmassa keinahtelevat korvakorut tuntuvat irvokkailta sankan metsän suojissa.

”Tietoni aiheesta on hyvin rajallinen”, Mariel vastaa. ”Olen kuullut vain tarinoita. Tämä on ensimmäinen kerta, kun kohtaan jumalia silmiin katsoneita itse.”

”Heidän sisällään ei ole enää ketään”, Vanía puuttuu puheeseen. ”Pelkkä jano sitä kohtaan, mitä teillä vielä on. Elämä.”

Ensimmäistä kertaa koko matkan aikana Larus tuntee kylmien väreiden kulkevan kehossaan. Suonet ovat yhä kuin umpeen jäätyneet. Sellainen kunnianhimo, joka ajaa etsimään jumalat käsiinsä, pelottaa Larusia enemmän kuin mikään. Hän on kohdannut sen silmistä silmiin.

”Miksi heitä on täällä?” Larus kysyy pakottaakseen ajatuksensa pysymään kasassa.

”Tämä on erityinen maailma monessa mielessä”, Vanía sanoo hiljempaa kuin aiemmin, aivan kuin sanoissa olisi liiaksi voimaa ääneen sanottavaksi. ”On helpointa sanoa vain, että he mahtuvat tänne parhaiten. Kuten ystäväsi osasikin jo kertoa, jumalat suoraan kohdanneita on muuallakin. Yleisesti heitä kutsutaan nimettömiksi.”

Nimettömät. Aivan kuten maa, jolla Larus seisoo. Yhteys on selvä. Ajatus kunnianhimon sokeuttamista kihelmöi hänen kehossaan. Jos hän sulkee hetkeksikin silmänsä, hän näkee punaoranssin auringonlaskun sijaan isänsä teräväpiirteiset kasvot. Niille ei ole vaikeaa kuvitella tyhjiä, valkoisia silmiä. Larus huomaa liian myöhään tärisevänsä.

”Nimettömät eivät tee kenellekään mitään, ellei niihin kiinnitä huomiota”, Vanía valistaa. ”Ne ovat menettäneet ytimensä. Ne voivat olla tunkeilevia, mutta ne eivät tee mitään, jos niiden antaa vain olla.”

Larus huomaa Marielin hätkähtävän sanan ydin kohdalla. Hän tietää, mitä hänen ystävänsä ajattelee. Vanía ei valitse sanojaan sattumalta.

”Itse asiassa”, Mariel kiirehtii sanomaan, ”me olemme täällä, koska etsimme keinoa minun maailmani ytimen suojelemiseksi. Nämä ihmiset eivät ole enää pelastettavissa, mutta Adamantia on. Me tarvitsemme isäni takaisin kotiin.”

Larus hämmästyy Marielin äänin sointia. Toivo sykkii tummasävytteisten sanojen alla. Kuinka prinssi jaksaa yhä toivoa?

”Yksi asia kerrallaan.” Vanía kääntää kolmikolle selkänsä ja astelee kohti kankaisia telttoja. ”Te olette saapuneet tänne keskeltä taistelua ja kohdanneet juuri ensimmäistä kertaa nimettömiä. Ettekö tarvitsisi hieman lepoa ennen kuin puhumme kaikesta? Minä tahdon teiltä tietoa yhtä paljon kuin te minulta.”

”Emme tarvitse lepoa”, Larus vastaa katsomatta seuralaisiinsa.

”Larus, ajattele Avania. Hän…”

”Ei, minä selviän kyllä.” Avanin silmissä palaa tuli. Larus ymmärtää, miksi miesvaltaisesta maaimasta tuleva Avani ei tahdo Marielin pelastavan itseään.

Larus erottaa sivusilmällään, kuinka Mariel kääntyy Avanin puoleen sanoakseen jotakin vain naiselle. Larus on liian lähellä piilottaakseen korvansa, estääkseen itseään kuulemasta, mitä hänen ystävänsä sanoo Avanille.

”Sinä olet käynyt paljon läpi. Tarvitset lepoa ja kenties hieman aikaa… käsitellä kaikkea tätä. Ymmärrätkö, mitä tarkoitan?” Larus ei ole aikoihin kuullut Marielin puhuvan vastaavalla äänensävyllä. Larus muistaa itse olleensa edellisellä kerralla sen kohteena.

Avani nyökkäilee. Ele näyttää yhä siltä, että Avani toimii automaattisesti, juurikaan tekemisiään ajattelematta.

”Jos päästän sen nyt pois, en nouse enää. En voi murtua täällä, en nyt. Minun täytyy odottaa, että tämä on ohi.”

Siellä, missä Larusissa kulkee yhä jotakin lämmintä ja ymmärtävää, syntyy pistos. Larus huomaa ymmärtävänsä Avania. Hän pitää itsekin kaikin voimin kiinni itsestään. Pelottomuus auttaa jonkin aikaa, mutta kun muistot isästä ja Enfallasta alkavat kiriä kohti kurkkua, Larus joutuu pitelemään tiukemmin kiinni kaikesta siitä, joka ei saa päästä tippumaan maahan ja särkymään. Hän tekee samaa kuin hänelle vieras nainen, jonka ylle Mariel on kietonut hehkuvat siipensä. Larus tietää paremmin. Avani ei ole nainen, joka tarvitsee suojelua ja perään katsomista.

”Me voimme käydä suoraan asiaan”, Larus sanoo seuraten Vaníaa teltoille. Missään ei näy ihmisiä. Nimettömät ovat ainoita eläviksi laskettavia olentoja, joihin kolmikko on Vanían ohella törmännyt. ”Millaista tietoa tahdot meiltä?”

Hymy leviää Vanían mustille huulille. Se näyttää irvokkaalta tatuointikuvioiden vierellä.

”Tässä maailmassa voi käydä vain kerran”, Vanía lausuu hymyn muuttuessa joka sanalla surullisemmaksi katsoa. ”Jos täältä lähtee, ei voi enää koskaan palata. Minä olen näkijä, sidottu tähän maailmaan ja kehältä virtaaviin ihmisiin. En voi koskaan itse paeta kehälle.”

Larus uskoo ymmärtävänsä. Mitä pitempään hän katsoo tatuoitua naista, sitä enemmän tämä muistuttaa häntä Enfallan maageista. Larus tietää ajatuksen olevan pelkkä sentimentaalinen kaiku. Maagit ovat kuolleet kauan sitten.

”Kertokaa minulle maailmasta, jonka haluatte koko joukkonne voimalla pelastaa”, Vanía sanoo kasvojen vakavoituessa. ”Sen jälkeen kerron teille kaiken, mitä tiedän miehestä, jota etsitte. Näin ennalta teidän tulonne, tiedän, mitä haluatte kysyä. Toisin kuin edellisessä maailmassa, täällä saatte vastauksia kysymyksiinne.”

Mariel ei saata olla hymyilemättä. Nuori prinssi puhuu aina mielellään Adamantiasta, rakkaudestaan sen eloisaan kaupunkielämään ja suuriin, värikkäisiin sademetsiin. Larusia hymyilyttää. Hän itse ei ole koskaan puhunut kotimaastaan samalla sävyllä.

Ennen kuin Mariel avaa suunsa, Vanía nostaa tatuoidun kätensä ylös ja vie sormensa suoraan Larusin huulille. Larus hätkähtää kylmää kosketusta.

”Sinulle minulla on muuta tekemistä”, Vanía sanoo. Larusia ei tarvitse käskeä seuraamaan. Hän on kuulevinaan Marielin protestoivan, mutta ei jää kuuntelemaan. Jokin Vaníassa saa Larusin luottamaan naiseen.

”Sinä olet Enfallasta, sen tuntee jopa tavastasi hengittää”, Vanía sanoo hymyillen varovasti. Hän kulkee suoraan yhdelle teltoista, melko vaatimattomalle ja rispaantuneelle. ”Minä tunnen erään, joka on odottanut vuosia sinun tapaamistasi.”

Larus nyökkää. Vanía on käyttäytynyt koko ajan kuin tuntisi Larusin jo.

Vanía raottaa telttaa. Sisällä palaa himmeä kynttilä, liekki piirtää varjoja kankaaseen. Kumara mies kohottaa katseensa, joka on samea kuin vanhuksen. Mies ei kuitenkaan ole niin vanha kuin aluksi näyttää. Larus erottaa juonteet kasvoilla, mutta ne näyttävät enemmän surun ja kivun aiheuttamilta kuin korkean iän tuomilta merkeiltä. Larus ei ole koskaan nähnyt miestä, mutta ei erehdy tämän olemuksesta. Mies on Enfallasta. Jää rahisee Larusin suonissa.

”Prinssi Larus”, mies sanoo kyynelten alkaessa vuotaa hänen silmistään, ”prinssi Larus, te olette yhä elossa…”

Kieli. Enfallan kieli. Larus tuntee kyynelten kihoavan silmiinsä, koko matkan ne ovat pysyneet hänen sisällään, kaihertaneet ja sattuneet. Vasta oman kielen kuuleminen houkuttelee ne piilostaan. Larus istuutuu maahan miehen vierelle, antaa tämän kyynelten täyttämien silmien katsoa kaikkea kehossaan.

”Minä olen tässä”, Larus kuiskaa omalla kielellään, ”minä olen nyt tässä.”