Jonne taivaat eivät näe: luku 14

Luku 14: Silmien takana

Musta maa ei kestä astua, irtoilevat kivenpalaset vierivät vuoren kylkeä alas kolmikon kulkiessa Khindan vanavedessä. Khinda kulkee hiljaa, ilma ulkona on vähemmän savuista kuin aiemmalla kerralla. Vuori ei jyrise, sen huudot eivät ole peittämässä askel askeleelta tippuvien kivien ääniä.

Mariel tietää, että jos hänen askeleensa pettää, hän tippuu ja paljastaa samalla perässään kulkevat toverinsa. Namyrialaiset valloittajat ovat vuoren toisella puolella. Taivas on alhaalla, se laskostaa itsensä kulkijoiden harteille. Mariel kokee voivansa koskettaa sitä, niin korkealla hän on, niin lähellä taivas riippuu.

”Teidän tulee kiertää vasemmalta ylös”, Khinda sanoo pysähtyen keskelle vuorenrinnettä. Hänen kätensä osoittaa kohoavaa huippua. Ylös kiertää portaita muistuttava reitti.

”Etkö tule mukaamme?” Mariel kysyy. Khinda lukee hädän hänen äänessään.

”Opastan teidät askelmien juurelle, siitä eteenpäin teidän on päästävä ylös asti. Ylhäällä teidän tarvitsee vain keskittää ajatuksenne kehälle, jolloin portit ovat teille auki.”

”Entä –”

”Ei ole aikaa jäädä keskustelemaan. Omani ovat paraikaa valloittajien hyökkäyksen kohteena, meidän täytyy toimia nopeasti, jotta pääsette pois. Minne tahansa muualle. Ildarien ei ole turvallinen enää kenellekään.”

Mariel erottaa kauhun naisen rauhallisilta kasvoilta. Khindan ääni pysyy tyynenä, kehonkieli jännittyneenä, mutta tasaisena. Silmissä ja kiristyneissä leukaperissä Mariel näkee oman kansansa mustan auringon alla. Ihminen, joka pelkää, ei voi koskaan piilottaa sitä täysin. Keho paljastaa aina palasen sisimmästä.

Ääneti kolmikko seuraa Khindaa portaiden alkuun. Askeleet nopeutuvat, mutta pysyvät varovaisina, sillä musta kivi on kuumaa ja saattaa koska tahansa irrota tiputtaen kulkijan. Khinda pysähtyy portaiden alkuun. Hetken taivas riippuu pahaenteisenä heidän yllään. Mariel kuulee oman hengityksensä, tuntee, kuinka se virtaa väristen hänen keuhkoissaan.

”Kiitos kaikesta”, Mariel sanoo kumartaen aavistuksen verran Khindan edessä. ”Ilman ystävällisyyttäsi emme olisi selvinneet hengissä.”

Khindan katse käväisee vaitonaisena seisovassa Avanissa. Mariel muistaa, mitä entinen kuningatar sanoi edesmenneistä lapsistaan. Sydämen vierestä pistää, Mariel pakottaa ajatuksensa takaisin hengittämiseen.

”Minä ymmärrän nyt paremmin, miksi Ildarienin piti päätyä tähän”, Khinda sanoo hiljaa ja vie kätensä Avanin olkapäälle. ”Kiitos sinulle.”

Khinda kääntyy Marielia ja Larusia kohti. Hymy kohoaa täyteläisille huulille.

”Sinä, nuori prinssi, olet aurinko kansallesi. En kyennyt johdattamaan sinua etsimäsi miehen luo, mutta haluan sinun tietävän, että todellinen vastaus lepää sisälläsi. Toivon, että löydät etsimäsi ja saat rauhan. Johdata heidät valoon jälleen. He uskovat sinuun.”

Mariel huomaa vain nyökkäävänsä, keho toimii ilman lupaa, sydämen viereen sattuu yhä. Mariel ei tiedä, keitä Khinda tarkoittaa heillä, mutta hän luottaa naisen pehmeään, lempeään ääneen.

”Minä teen sen”, Mariel lupaa. ”En anna auringon sammua.”

Hymy Khindan kasvoilla syvenee, piirtää uurteita hänen silmäkulmiinsa. Kun nainen kääntyy jälleen Avanin puoleen, aikoo avata suunsa, Mariel ehtii nähdä vain välähdyksen. Jokin liikkuu, Khinda sysää Avanin sivuun. Suuri, tumma mies seisoo keihäs kädessään Khindan edessä. Pistävä haju täyttää Marielin aistit, hetken taivas on syvänpunainen.

Khindan jalka. Ojennettu keho, vaatteiden suojista vedetty veitsi miehen kurkulla. Jalka. Keihäs, syvällä jalassa. Veren haju halkoo tiensä kiven ja savun läpi. Mariel toimii ennen kuin ajattelee toimivansa. Hän vetää Larusin ranteesta portaisiin, miehen ja Khindan taakse.

”Menkää!” Khindan ääni kohoaa. ”Menkää heti, heitä tulee lisää!”

Ääneti. He tulivat tänne ääneti. Marielin ohimoissa jyskyttää, veren haju tunkeutuu hänen kurkkuunsa, hän maistaa sen, tuntee sen tukkivan kaiken. Silti jalat toimivat. Hän vetää Larusia perässään, pojan jalat toimivat yhä, paniikki ei ole vienyt tätä mennessään.

Vasta, kun portaat kääntyvät, Mariel ymmärtää, ettei Avani ole lähtenyt heidän peräänsä.

”Avani!” Mariel huutaa päästäen irti Larusin kädestä. ”Avani, tule!” Adrenaliini jyskyttää kehossa, Mariel palaa takaisin vain nähdäkseen Khindan miehen otteessa. Avani seisoo paikallaan, Mariel näkee vain selän paljaaksi jättävät hiukset ja vapisevat hartiat. Khindan jalka vuotaa verta, miehellä on kädessään jotakin, Mariel ei ehdi nähdä, hän näkee vain vapisevan Avanin.

”Larus, mene edeltä!” Mariel huutaa.

”Jätä Avani, meidän täytyy ehtiä!”

”Mene edeltä!”

Askelia. Larus juoksee portaat ylös.

Mariel juoksee Avanin luo, ravistaa tätä harteista. Avanin kasvot ovat ilmeettömät, mutta kyyneleet valuvat solkenaan poskille, suu on avautunut. Äänetön kauhu. Keho tärisee hillittömästi. Katse on lasittunut Khindaan ja mieheen tämän kimpussa.

”Juoskaa!” kuuluu Khindan tukahtunut huuto. Vasta sen kuullessaan Mariel havaitsee jäljet Khindan vahvapiirteisillä kasvoilla. Toinen puoli kasvoista savuaa, jokin miehen pitelemä on polttanut osan piirteistä pois. Avani ei reagoi ravisteluun, Mariel tuntee kehonsa jähmettyvän, kun hän ymmärtää, että tytön täytyy käydä jotakin uudelleen läpi. Missä tahansa Avani onkin, hän ei ole Ildarienissa, hänen katseensa on kauempana.

Mariel näkee Khindan kohottavan veitsensä. Se riittää. Mariel ei ehdi nähdä, saako Ildarienin entinen kuningatar iskettyä veitsen kohteeseensa, hän tarttuu Avania ranteesta ja toivoo, että tämän jalat osaavat yhä kulkea. Avani seuraa perässä, mutta ei reagoi vieläkään, kasvot täyttyvät paniikin synnyttämistä kyynelistä. Mariel kuljettaa tytön portaiden yläpäähän, jossa Larus seisoo silmät suurina ja kasvot aiempaakin kalpeampina.

”Lisää miehiä on tulossa”, Larus hengähtää. ”Ajattele kehää. Portteja. Me olemme ylhäällä, meidän täytyy päästä pois.”

Vuoren huipulla tuulee. Mariel erottaa kauempana toisen huipun, tulen syntysijan, joka miltei poltti heidät hengiltä heidän saapuessaan Ildarieniin. Khinda on johdattanut heidät toisaalle, suojaan tulelta, suojaan maan valloittaneilta miehiltä. Ajatus Khindan puoliksi pois palaneista piirteistä saa Marielin sydämen hakkaamaan. Hän puristaa Avania tiukemmin, vie tämän vasten kehoaan. Avani ei ragoi, joten hän pitää tytön vasten itseään.

”Jumalat”, Mariel kuiskaa. Maisema vuoren huipulta kattaa laakeat pinnat, mustan kiven, kaiken, jonka tuli on vapaana tai ihmisen käskemänä polttanut. Mariel sulkee silmänsä. Välähdykset seuraavat häntä. Khindan jalka, kasvot. Väkivalta ja kipu. Mariel ravistaa ne pois. Luomien takana on pelkästään pimeää. Pimeyteen voi maalata auringon, vetää sen säikeillä kivun pois.

”Jumalat, auttakaa meitä.”

”Mariel, portti”, Larus hengähtää. ”Katso.”

Ei vielä. Auringon säteet, sisällä sykkivä pelko. Lievennys, hidas, kaunis, säteet imevät pelon itseensä. Mariel avaa silmänsä ja näkee tulenoranssin, hehkuvan kurimuksen. Portit ovat auki.

”Mennään”, Larus sanoo ojentaen Marielille kättään. Adamantian prinssi tarttuu siihen. Kaukaa kuuluu huutoa, kurluttavaa ja kipeää. Huuto hukkuu hehkuun, valo peittää äänet alleen Marielin astuessa portista sisään.

*

Valon takana on toinen todellisuus. Olento side silmillään, samoja tummia, pitkiä muotoja, valkeita hiuksia. Melkein ihminen. Ääni, joka kiertelee Marielia kaikkialta, vuoroin kiinnittyy ja irtoilee. Mariel kuulee toisenkin äänen, kirkkaamman, todellisemman. Larus puhuu. Kiitollisuus läikähtää Marielin sisällä. Hän pitelee kiinni yhä vapisevasta Avanista, valo kietoutuu hänen ympärilleen, Larusin ääni himmenee taustalle. Valon päässä kieppuu maailma. Mariel sulkee silmänsä jottei sokeutuisi.

Mariel tietää osuvansa jotakin vasten. Keho rysähtää maahan, joka ottaa vastaan viileänä. Maassa ei ole teräviä kiviä eikä kuumaa hiekkaa, Mariel ei tiedä, mihin osuu. Larus ja Avani ovat hänen vierellään. Kipu juoksuttaa itsensä kehon lävitse, hetken Mariel ei näe eteensä. On vain valoa.

Kun silmät vihdoin aukeavat, maailma piirtää rajansa. Mariel ei tiedä, mitä välitilassa on tapahtunut. Hän ymmärtää vain koskevansa kiinteään maaperään ja näkevänsä valkean, sävyttömän taivaan kaartuvan yllään. Larus ja Avani ovat hänen vierellään, hän on selvinnyt, vaikka kehossa tykyttää ja vaistot käskevät yhä pakenemaan.

”Me tulimme porteista”, Mariel huohottaa kykenemättä nostamaan itseään pystyasentoon. Hän kohoaa varoen istualleen, päässä tykyttää yhä, mutta pahin kipu on jo poissa. Keho on jännityksen jäljiltä täynnä varovaista särkyä, joka muistuttaa tapahtuneesta.

”Me selvisimme.”

Avani makaa maassa, Larus on kammennut itsensä istumaan.

”Onko hän kunnossa?” Mariel kysyy nyökäten Avania kohti. Hänen katseensa pysyy Larusissa. ”Oletko sinä kunnossa? Sinä kuljetit meidät porteista tänne.” Puhuessaan Mariel ei tiedä, missä he ovat, mutta tuntee kiitollisuutta siitä, että maa ei murru hänen jalkojensa alta eikä taivas ole syttynyt tuleen.

Larus ei päästä sanojaan ulos. Mariel siirtää keskittymisensä Avaniin, koskettaa varovasti tämän olkaa. Nainen hätkähtää käännähtäen voimakkaasti taaksepäin. Vihlova äännähdys pakenee Avanista. Kylmä aalto hulmahtaa Marielin halki, hän ei ole koskaan kuullut ihmisen päästävän vastaavaa ääntä. Sekoitus tukahtunutta kauhua, primitiivistä pelkoa, jollaista kenessäkään ei pitäisi olla.

Avanin silmät seisovat suurina päässä. Marielilta kestää hetki ymmärtää, että kauttaaltaan vapiseva Avani ei tunnista häntä, vaikka hän on pitänyt tästä kiinni heidän astuessaan portteihin.

”Alya?” Avanin ääni on kuin haurasta paperia.

Mariel pudistaa voimakkaasti päätään.

”Minä olen Mariel”, hän sanoo lempeästi, ”muistatko minut? Adamantian Mariel. Sinun puolellasi. Sinä olet turvassa.”

Mariel kuulee Larusin huokaisevan.

”Tytöllä on takauma, hän ei kuule saati ymmärrä sinua. Sinä olet hänelle joku muu.”

Avani ei reagoi Larusin puheeseen. Silmät eivät värähdäkään. Mariel erottaa heijastuksensa niistä – pelokkaat kasvot, kalliit, liikkeessä resuuntuneet vaatteet. Mariel ei ole tottunut näkemään itseään sellaisena.

Hetki kirii toisen ohi. Avanin silmät pysyvät suurina, Mariel päättää yrittää uudelleen. Hän ojentaa kättään Avania kohti kuin tämä olisi palatsin tiikeri. Vangittu ja käytetty, mutta silti ylpeä, silti arvokas.

”Avani, minä tässä”, Mariel sanoo hiljaa. Aurinko hänen sisällään läikehtii. Hän tahtoo Avaninkin tuntevan sen. ”Mariel. Mariel vain.”

Naisen kulmat kaartuvat ylös, huulet vapisevat.

”Mariel?” Avani räpyttää silmiään, pudistaa päätään. Ohuet kädet kulkeutuvat korville. ”Huutavatko he vielä?” Hetkeksi Avanin keho painuu kasaan, selkä kaartuu, pää hautautuu käsiin ja kasvot hiuksiin.

”Kukaan ei huuda. Me olemme poissa Ildarienista. Pääsimme portteihin.”

Avani kohottaa kasvonsa. Vasta, kun hän kohtaa Marielin kultaiset silmät, hänen katseensa palautuu, jokin osa hänen minuudestaan ryömii takaisin silmien taakse. Kirkkaista silmistä alkaa putoilla kyyneliä.

”Anteeksi”, Avani hengähtää, ”olen niin pahoillani, teidän ei olisi tarvinnut odottaa minua, minä… minä vain…”

”Mutta me teimme niin. Ei ole mitään syytä itkeä enää”, Larus sanoo vailla lämpöä. Mariel luo ystäväänsä nopean katseen.

”Ei hätää”, Mariel kuiskaa ojentaen kättään varovasti kohti Avania. Nainen sallii hänen viedä kätensä harteilleen. ”Me olemme nyt turvassa. Se, mitä koit, on ohi.”

Nopeita nyökkäyksiä, anteeksipyytäviä itsessään. Mariel on nähnyt usean naisen nyökkäävän samalla tavalla. Jokin eleessä on syvän alistuvaa, aivan kuin häpeä olisi asettunut luihin asti asumaan.

”Me jätimme Khindan kuolemaan”, Avani sanoo kyynelten lakattua. ”Me pakenimme ja jätimme hänet sinne. En ollut lainkaan sen parempi kuin kansanikaan.”

”Hän halusi meidän lähtevän, ja me teimme kuten hän käski. Emme olisi tässä, jos olisimme jääneet auttamaan”, Larus huomauttaa. ”Ei ollut mitään, mitä olisimme osanneet aseettomina tai aseistettuinakaan tehdä.”

Mariel nielaisee. Katumus leikkii sisuksissa.

”Meidän oli pakko. Khinda on vahva, hän selviää kyllä.”

Voimakkaat väristykset kulkevat Avanin läpi, Mariel näkee, kuinka nainen vastustaa hänen sisällään herääviä tuntemuksia. Jokin pitää Avania otteessaan, ja tämä käyttää kaiken voimansa estääkseen itseään katoamasta uudelleen katseensa taakse.

”Happoa”, Avani kuiskaa pitäen kädet tiukasti ympärillään. ”Khindaa vastaan taistelleen miehen käyttämä happo sai minut tähän tilaan. Se mies, hän…” Tauko. Pään pudistus. Silmät jälleen täynnä kyyneliä.

”Kaikki se, mitä kerroin kotimaailmastani Namyriasta”, Avani hengähtää, ”palasi takaisin. Minä olin siellä. Näin miehet tarttumassa naisiin, miehet, joilla oli happoa, keino satuttaa ketä tahansa, tehdä kenestä tahansa tahtonsa orja.”

Avani avaa suunsa ja sulkee sen yhtä nopeasti. Kyyneleet valuvat poskille, mutta hän palauttaa kovuuden kasvoilleen, vie kädet kehonsa vierelle. Mariel todistaa pelon hiipivän takaisin sisälle, auki revityn sisuksen umpeutuvan, sulkevan ovensa.

”Olen pahoillani”, Avani sanoo katsomatta kumpaakaan nuorista miehistä silmiin. ”Tämä ei tule tapahtumaan toiste.”

”Sinulla ei ole syytä olla pahoillasi”, Mariel sanoo. Larusin ilme kertoo toista, mutta tummahiuksinen poika ei sano mitään.

Avani tyytyy pudistamaan hitaasti päätään. Mariel saa väristyksiä siitä, kuinka nopeasti Avani kykenee kuolettamaan jotakin sisällään.

”Te toitte meidät tänne”, Avani sanoo. ”Kiitos siitä. Olemme nyt turvassa. Voimme jatkaa tehtäväämme.”

”On Larusin ansiota, että olemme tässä. Hän toi meidät porttien läpi, minä pitelin sinusta kiinni ja sokaistuin valosta liiaksi sanoakseni Portinvartijalle määränpäämme.”

”Missä me olemme?” Avani kysyy kohottaen katseensa.

Vasta silloin Mariel ymmärtää havainnoida ympäristöään. Hän istuu viileällä nurmella tietämättä, miksi maa hänen allaan on vihreää. Taivas on väritön, kaukaisuudessa erottuu tumma metsäalue. Tuulenvire puhaltaa ruskeat hiukset Marielin kasvoille. Hiukset ovat irtoilleet letiltä jo kauan sitten.

Marielin katse pysähtyy tuulen johdattamaan suutaan, suuren puun kohdalle. Puu kohoaa keskeltä nurmialuetta, keskeltä tasaista maata. Mariel ei pysähdy puun vihreisiin lehviin, vahvaan runkoon. Hänen silmänsä jäävät kiinni nuoreen ihmiseen, joka istuu puun suurella juurella ja katsoo suoraan heihin. Veri jäätyy Marielin suonissa, kun hän erottaa, ettei tuntemattoman kasvoilta erotu lämpöä.