Luku 19: Käännetty selkä
Sinun isäsi tahtoo elää
ikuisesti.
Elohopea sinkoilee Marielin sisällä.
Hän tukehtuu. Kurkkua kuristaa, hengitys on katkonaista, silmissä
sumenee. Vain liekkien kuvat piirtyvät verkkokalvoille. Niiden
heiluvat hahmot muodostavat kuvan kahdesta miehestä kuumalla
hiekalla. Isä ja poika. Isän lupaus, pojan toivo.
”Tarkoitatko sinä, että minun
isäni lähti Adamantiasta saavuttaakseen ikuisen elämän
toisaalla?”
”Hän puhui siitä hyvin avoimesti.
Kenties hän koki minun ymmärtävän häntä.”
Mariel huomaa pudistavansa päätään.
Muisto Florianin purppuraisen kankaan peittämästä selästä ennen
kuin valo nieli tämän on liian selkeä, liian kirkas. Vanían sanat
uhkaavat mustata sitä reunoista. Kenet Mariel oikein auttoi
porteista kehälle? Mariel kääntyy Avaniin päin, hänen on vaikeaa
tarkentaa katsettaan. Avanin katse kertoo tämän ajattelevan aivan
erilaista miestä kuin Mariel.
”Minun on mahdotonta kertoa sinulle
sitä, millaisena Florian kokee tämän elämän. Hänen tulisi
kertoa se sinulle itse.”
”Hän kertoi minulle etsivänsä
apua. Hän on ainoa, jonka kansa hyväksyy hallitsijakseen. Nykyistä
Adamantiaa ei ole ilman Floriania.”
”Mariel…”
Avanin kulmat ovat kaartuneet ylös.
Myötätunto lepää nuoren naisen piirteissä. Elohopea juoksee ulos
Marielista, jättää sisimmän kaikumaan tyhjyyttään. Mariel kokee
halkovansa tyhjää, harovansa sormilla kylmää pimeyttä, joka ei
puhu hänen kieltään.
”Vanía… Vanía, kerro minulle,
mitä hän sanoi. Mitä minun isäni sinulle kertoi?”
”Elämäntarinansa, Mariel. Hän
kertoi minulle kaiken. Toivoi, että saisi jäädä tänne.”
Florian ei ole täällä. Vanía
kieltäytyi.
”Minulla on jo kaksi oppilasta,
joista toisesta tulee seuraajani. Muussa tapauksessa Florianin
kaltaisen miehen olisi ollut vaarallista jäädä tällaiseen
maailmaan.”
Mariel ei esitä lisäkysymyksiä, hän
on jo oppinut, että tässä maailmassa hänen tehtävänsä ei ole
kysyä. Vaníalla ei ole vastauksia, jotka olisivat hänen korviensa
kuultavissa. Avani siirtyy hivenen lähemmäksi Marielia, kohtaa
hänen kullanruskeat silmänsä, joissa nuotion liekit kieppuvat.
”Mariel, nyt on minun vuoroni pyytää
sinua lepäämään”, Avani sanoo räpyttämättä silmiään
kertaakaan. ”Mitä ikinä isäsi onkaan tehnyt, tämä ei ole oikea
hetki puhua siitä. Sinä tarvitset lepoa. Katso itseäsi.”
Marielilla ei ole aavistustakaan,
miltä hänen matkassa kärsinyt vaatteensa näyttää, kuinka syvät
uurteet ovat maalautuneet silmien alle. Sellaisilla seikoilla ei ole
merkitystä silloin, kun ei enää osaa piirtää isänsä kuvaa
mieleensä ilman säröjä.
”Olen hänen kanssaan samaa mieltä.
Te molemmat tarvitsette lepoa. En voi kertoa teille mitään, mihin
Florian An-Edil ei osaisi vastata paremmin.”
”Sinä tiedät vielä jotakin.”
Mariel säikähtää äänensä käskevyyttä ja muistaa
adamantialaisten sanat. Ylpeä prinssi, vastuuton, ei siitä
kuninkaaksi ole. Mariel pudistaa päätään. ”Ole kiltti,
kerro minulle, minun täytyy saada tietää. Voin kertoa sinulle mitä
tahansa Adamantiasta.”
”Silloin, kun kunnioitetun kuninkaan
poika alkaa anella, on aika käydä nukkumaan.” Vanía nousee ylös.
Hän ei tee elettäkään sammuttaakseen nuotiota. ”Epätoivo ei
sovi sinulle, Adamantian prinssi Mariel. Lepää se pois. Sinä
kuljet säteiden tiellä.”
Mariel on huomaamattaan tarttunut
Avania kädestä ja puristaa naisen hentoa kättä kuin se olisi
hänen ainoa porttinsa elämään.
”Minä…”
Avani nousee ylös. Hän vetää
varovasti Marielia mukaansa.
”Olemme molemmat kuulleet asioita,
joita meidän tulee sulatella kaikessa rauhassa. Tule, menkäämme
lepäämään. Kalpealla ystävälläsi menee varmasti myöhään. Me
ehdimme nukkua hieman. Adamantia joutuu odottamaan joka tapauksessa.
Me olemme yhä ihmisiä, me voimme levätä kuten meidän kuuluu.”
Avanin lämmin käsi vetää Marielin
ylös. Prinssi sallii Avanin taluttaa hänet telttarakennelmien läpi
metsän reunalle, jossa suuri teltta odottaa heitä. He eivät kysy
mitään, vaan sallivat Vanían ohjeistaa heidät sisälle.
Tavallisesti Mariel kysyisi, miksi näkijän leirissä on niin paljon
telttoja, mutta vain kolme ihmistä. Liekkien piirtämät mielikuvat
isästä ja pojasta kieppuvat kuitenkin yhä hänen silmäluomiensa
takana vangitsevina ja hypnoottisina. Hän ei kykene kysymään
mitään, lausuu vain hiljaisen kiitoksen Vaníalle, joka ilmoittaa
herättävänsä kaksikon ennen aamunkoittoa. Se on näkijän sanojen
mukaan paras ratkaisu.
Marielin katse harhailee, kunnes
pysähtyy Avanin kirkkaisiin silmiin. Ne näkevät Florianin paremmin
kuin Marielin omat, vaikka Mariel on seisonut isänsä vierellä koko
kaksikymmentävuotiaan ikänsä.
”Anteeksi”, Mariel sanoo.
”Anteeksi, että olen tuonut sinut tänne. Minun olisi pitänyt
lähteä yksin.”
”Minä halusin lähteä mukaan.”
”Mutta Khinda… Ildarien…”
”Antoivat minulle uuden näkökulman
kehään, todellisuuteen, jossa olemme osallisina. Sitten kun tämä
kaikki on ohi, minä palaan Ildarieniin. En kuvittele voivani
pelastaa koko maailmaa, mutta tahdon auttaa pakoon ne, jotka ovat yhä
hengissä.”
Varovainen hymy leviää Marielin
kasvoille. Jokin Avanin tavassa puhua täydessä rauhassa saa hänen
olonsa levollisemmaksi. Mielikuvat Florianista polttelevat yhä,
mutta Avanin varmuus lieventää niitä.
”Jos minä olisin kuten sinä, en
olisi järkyttynyt siitä, mitä Vanía kertoi meille isästäni.”
”Jos sinä olisit kuten minä,
Adamantia olisi jo kuollut. Minä en elättele turhaa toivoa. En
usko, että Khinda selvisi hengissä. Minä käänsin hänelle
selkäni ja jätin hänet kuolemaan. Jos hän kaikesta huolimatta
selvisi, minä tahdon auttaa häntä. Toivo ei kuitenkaan sovi
minulle sellaisena kuin se elää sinussa. Älä muutu, Mariel,
sinunlaisiasi tarvitaan, jotta maailmojen auringot pysyvät
taivailla.”
Jos Mariel vain saisi nojata Avanin
olkaan kuten hän tapasi nojata äitiinsä tai Larusiin, hän
unohtaisi hetkeksi toivonsa harteita lyyhistävän painon. Sen sijaan
Mariel päästää Avanin sanat sisäänsä, antaa niiden lämmittää
häntä kuten nuotio.
”Mitä sinä ajattelet isästäni?”
Avani näyttää yllättyneeltä.
”Minä ajattelen, että sinä et ole
tällä matkalla hakemassa häntä. Et oikeasti.”
”Mitä sinä tarkoitat?”
”Emme ole tunteneet kauaa, mutta sen
verran olen sinusta oppinut, että rohkeutta sinä täältä etsit.
Rohkeutta tulla siksi hallitsijaksi, jonka Adamantia ansaitsee. En
tiedä mitään Florian An-Edilistä, mutta hän on paennut maastaan
kertomatta sinulle syytä. Hän ei ansaitse kansansa kunnioitusta,
mutta sinä ansaitset.”
Marielin piirteet murtuvat yksi
kerrallaan. Alahuuli väpättää, kulmat kaartuvat ylös. Hän
pakottaa itkun sisälle, kuuma virta ei saa päästä ulos. Mariel
huomaa nyökkäilevänsä. Avani ojentaa hänelle kätensä.
”Jos sinä tahdot, me voimme etsiä
isäsi. Olemme jo lähellä. Sydämessäsi tiedät itsekin etsiväsi
Floriania vain saadaksesi rauhan.”
”Minä en…” Nielaus. ”Minä en
enää tiedä, mitä minä etsin.”
Avani hymyilee. Hymy on naisen, joka
on tottunut pitämään itsensä hengissä.
”Me olemme yhdessä. Olemme nähneet
ja kokeneet paljon sellaista, joka avaa käsitystämme kaikesta. Minä
opin jotakin kotimaastani, ajatella. Kenties Larusin oppii jotakin
juuri nyt puhuessaan kaltaiselleen.”
Mariel nyökkää. Itku polttelee
kurkkua.
”Niin, Larus ansaitsee sen. Hän on
myös nähnyt paljon.”
”Siitä minä en tiedä mitään.
Minä en luota häneen.”
”Miksi?”
”Hän on liian epävakaa, liian
häilyvä kuva ymmärrettäväksi.”
Mariel uskoo ymmärtävänsä. Hän
näkee Larusin selkeästi vain, koska on ollut tämän vierellä
nuoruutensa kriittisimmät vuodet. Larus on kulkenut hänen kanssaan
kuumalla hiekalla, ollut hänen veljensä silloinkin, kun ei ole sitä
halunnut.
”Tämä maailma pelottaa minua.
Onneksi Larus ymmärtää sitä”, Mariel huokaa.
”Niin. Minä en muista tänne
tulosta mitään.”
”Siitä minun pitikin kysyä.”
Avani vie sormen suulleen.
”Jollakin toisella kerralla. Ole
kiltti.”
Hetken Mariel näyttää suorastaan
loukkaaltuneelta. Sitten hän puristaa Avanin kättä, päästää
irti ja vetäytyy kyljelleen viileää maata vasten. Kehon jokainen
lihas huutaa lepoa. Mariel päästää irti itsestään.
”Hyvä on”, Mariel kuiskaa. ”Yhtä
minun täytyy kysyä. Sinä kutsuit minua Alyaksi.” Silmät
esittävät kysymyksen.
Avanin katse kohdistuu hänen
vasemmassa ranteessaan roikkuvaan kultaiseen koruun. Se on
yksinkertainen, mutta selvästikin arvokas. Katse paljastaa hänet.
”Sanoinko minä tosiaan sinua
Alyaksi?”
”Sanoit.”
Avani puristaa silmänsä kiinni kuin
nimen muisteleminen tekisi fyysisesti kipeää, polttaisi merkkinsä
häneen. Hän pudistaa varovasti päätään. Kädet vapisevat, mutta
eivät niin paljon, että Mariel hennoisi huomauttaa siitä.
”Omistajani”, Avani hengähtää,
”Alya oli minun omistajani.” Avani lausuu sanan kuin se olisi
myrkkyä hänen kielelleen. Sen jälkeen hän asettuu makuulle
kääntäen selkänsä Marielille. Mariel tuntee halua pyytää
anteeksi, pahoitella sitä, että kysyi, sitä, että veti Avanin
mukaansa keskelle jotakin, joka ei välttämättä pääty
kenellekään kauniisti.
Mariel ei kuitenkaan sano mitään.
Mikään ei voi palauttaa Avanille sitä, mitä tämä on menettänyt
Namyriassa varttuessaan. Mariel puristaa silmänsä kiinni ja toivoo,
että mustuneet ajatukset isästä sekä Avanin kokemasta pelosta
haihtuisivat muistojen liekkien mukana pois, kohoaisivat kohti
tummana lepäävää taivasta.
*
Vanían tarkoin letitetyt valkeat
hiukset putoilevat olkapäille. Larus lähestyy naista takaapäin,
varoo tekemästä yllättäviä liikkeitä. Hän on naisen maailmassa
täysin tämän armoilla.
”Kerro vain asiasi, minä kuulen
sinut kyllä.”
Larus naurahtaa.
”Minä tahdon käyttää portteja.”
Vanía pysyy hiljaa, yhä selin
Larusiin.
”Etkö aio kieltäytyä ja sanoa,
että vastahan me tulimme tänne?”
Vanía kääntyy. Mitä pitempään
Larus katsoo naisen tatuoituja, valkeita kasvoja, sitä enemmän
ajatus kodista kiertelee hänen ruumistaan. Enfallassa ketä tahansa
Vanían ulkomuodon omistavaa pidettäisiin maagina, sillä maageille
oli tavallista luopua jostakin inhimillisestä erottautuakseen
muista. Vanían vaarallinen, erikoinen ulkonäkö muistuttaa Larusia
siitä, että maagien aikaan ei olisi enää palaamista. Lapsuuden
muisto on palanut puhki.
”Näen tarpeen jo katseestasi”,
Vanía sanoo hymyillen. ”Tämä on sinulle vain välietappi.
Oppilaani tapaaminen herätti sinussa palon, jonka näin jo ennalta
syttyvän.”
Kunpa Vanía vain tietäisi.
Korventava tunne on kieppunut Larusissa siitä lähtien, kun hän
pakeni vihreään pyörteeseen, jonka Darlangan hänelle avasi.
”Kuinka minä pääsen pois
maailmasta, jonka nimeä en tiedä? Tuskin kutsumalla jumalia
avukseni kuten siellä, mistä saavuimme tänne.”
”Sinä johdatit ystäväsi tänne.
Mitä sanoit Portinvartijalle?”
Larus siristää silmiään.
”Pyysin häntä ohjaamaan meidät
maailmaan, jossa Adamantian kuningas on edellisen kerran askeltanut.”
Vanía nyökkää. Naisen ilmeestä on
mahdotonta sanoa, mitä hän todella ajattelee.
”Tänne nimittäin pääsee vain,
jos tänne on tarkoitus päätyä. Sinun oli.”
Hymy Larusin kasvoilla on
katkeransuloinen. Narukin kyyneleet eivät ole vielä kadonneet
unohduksen puroon.
”Entä täältä lähteminen?”
”Täältä lähdetään vain kerran.
Takaisin ei voi enää palata, vaikka haluaisikin.”
”Tiedän sen.”
On Vanían vuoro hymyillä.
”Sinun tarvitsee vain uhrata mitä
tahansa avataksesi portit.”
Larus kuljettaa käsiään pieneksi
jääneen kehonsa yli. Musta kangas soljuu hänen sormiensa alla.
”Mitä tahansa”, Larus toistaa ja
jättää kätensä keskivartalolleen. ”Minulla on paljon
sisäelimiä.”
”Olisi helpompiakin keinoja.”
”En luovu sormistani, silmistäni
tai korvistani. Sisältäni voi riistää jotakin, jota ilman kykenen
yhä elämään.”
”Menetät paljon verta.”
”Minä olen menossa kotiin.”
Vanía astuu lähemmäs Larusia ilme
täysin neutraalina. Jos Larus on naisesta ja tämän maailmasta
jotakin oppinut, se on Vanían tapa pysyä täydellisesti
tavoittamattomissa. Siinä on jotakin houkuttelevaa. Larus on
kuitenkin nähnyt nimettömästä maailmasta jo tarpeeksi.
”Vain uhraamalla osan itsestäni
voin siis avata portit?”
”Sanoin, että voit uhrata mitä
tahansa.”
”Sama asia.” Larus naurahtaa.
”Aloittakaamme. Minä tahdon avata portit nyt.”
Yön lepää tummana maastaan paenneen
prinssin ja näkijän yllä. Vanía pitelee käsissään esinettä,
jonka terä kiiltää kuunvalossa. Larus ei voi olla varma, onko
valkea kappale taivaalla oikeasti kuu vai jokin mukaelma siitä.
Joillakin maailmoilla on tuhansia kuita. Taivaat näyttävät
erilaisilta eri maailmoissa, jumalat näkevät niihin eri silmillä.
Larusia vieras taivas ei pelota. Hän menisi pian kotiin.
”Tahdotko minun sanovan jotakin
tovereillesi, jotka päätät jättää taaksesi?” Vanían sanoissa
on sävy, jota Larus kavahtaa. Nainen halveksii hänen valintaansa,
mutta ei sano sitä hänelle suoraan. Hänen ei tarvitse.
”Älä”, Larus huokaa. Hänen
sisimpänsä on hiljaa. Edes kaiku ei tavoita häntä. Ei ole mitään,
millä hän hyvittäisi tekonsa Marielille. Hän ei tahdo kohdata
pojan kultaisia silmiä nyt, kun ne tietävät totuuden Florianista.
Larus tuntee häpeän. Se on asunut hänessä riittävän pitkään
kertoakseen hänelle, että hän on yhä pelkuri. Hän pakeni
maailmaansa Marielin luo ja nyt hän pakenee Marielia maailmaansa.
Larus pudistaa ajatuksilleen päätään. On myöhäistä perääntyä.
Enfalla tarvitsee häntä. Mitä enemmän hän sitä itselleen hokee,
sitä enemmän hän siihen alkaa uskoa.
Larus ottaa valkeassa valossa
kiiltävän esineen Vaníalta. Käsi, joka ojentaa esinettä
Larusille, on tummien viivojen ja pisteiden peitossa. Larus vetää
terän lähelleen, huomaa käsiensä vapisevan. Ajatus heräävästä
Marielista pistää enemmän kuin terän kärki ihoa vasten. Mariel
heräisi ilman häntä. Larus sysää ajatuksen kauemmas ja painaa
terän ihonsa alle. Kudokset vetäytyvät kylmän teräksen tieltä.
*
Aamu haisee vereltä. Tumma aromi
levittää rihmansa Marieliin hänen avatessaan silmänsä. Keho
reagoi ennen mieltä, hän nousee ylös, ravistelee Avanin hereille
ja jää tämän vierelle riittävän etäisyyden päähän. Aistit
toimivat ylikierroksilla, mutta mieli muistaa yhä, mitä Avani
paljasti ennen kuin he kumpikin vaipuivat uneen.
”Haistatko sinä sen?”
Avanilta ei kestä kauaa nousta ylös
ja nyökätä.
”Verta.”
Molemmat siirtyvät ulos teltasta
yhteisen havainnon vetäminä. Telttojen välissä on suunnaton
lammikko. Punainen neste on roiskunut pitkälle. Mariel vie kädet
kasvojensa suojaksi, jotta haju ei ota valtaa hänen
tietoisuudestaan.
Kysymystä ei tarvitse esittää ennen
kuin siihen löytyy vastaus. Vanía kävelee vaitonaisena telttojen
välistä. Naisen ulkomuodosta on mahdotonta sanoa, onko tämä
levännyt vai tarvitseeko hän ylipäätään unta elääkseen.
Valkeat silmät ovat kirkkaat ja ilmeettömät.
”Teidän ystävänne avasi portit
viimeyönä”, Vanía sanoo tyynesti.
”Larus?” Marielin rauhallisuus
putoaa. Verinen maa ottaa sen vastaan. ”Larusko on lähtenyt? Miksi
maassa on verta?”
”Uhraus”, Avani lausuu kuin
itselleen. ”Täältä lähtemiseen tarvitaan uhraus.”
Vanía nyökkää Avanin sanoille.
”Toverinne lähti oitis puhuttuaan
kotimaailmastaan kotoisin olevalle oppilaalleni.”
Mariel ottaa askeleen lähemmäs
Vaníaa, mutta veren haju on jo ujuttautunut liian pitkälle hänen
aistinelimissään. Punaisen nesteen pistävä haju peittää kaiken
muun alleen. Mariel löytää itsensä polviltaan maasta.
”Ei Larus…” Mariel tuntee
tukehtuvansa omiin sanoihinsa. Elohopea ei enää kulje hänen
sisällään. Nyt jokin istuu hänen kurkkunsa päällä, estää
häntä hengittämästä. Kuinka monta kertaa hän on jo puolustellut
ihmisiä, jotka ovat kääntäneet hänelle selkänsä? Silti hän
istuu maassa pidelleen kurkkuaan ajatuksissaan ainoastaan veren haju
ja tieto siitä, että hänet on petetty, jätetty jälleen yksin
selviytymään tilanteesta, joka ei ole hänen hoidettavissaan.
”Hän on elossa”, Avani sanoo
kumartuen Marielin luo. ”Hän on elossa, mutta hän lähti ilman
meitä.”
Avanin sanat kieppuvat Marielin
tajunnan laitamilla, kaihertavat kuin kaiut. Mariel pudistaa
itselleen päätään. Hän ei saisi tippua nyt. Ei täällä. Mariel
kohtaa Avanin kasvot, pakottaa itsensä keskittymään naisen tummiin
kulmiin, kauniisiin poskipäihin ja kirkkaisiin silmiin.
”Vanía”, Mariel sanoo kohottaen
katseensa näkijänaiseen. ”Voinko minä puhua oppilaallesi? Sille,
joka sai Larusin lähtemään?”
”Vain Larus sai puhua hänelle.
Minun oppilaani eivät yleensä tapaa ihmisiä.”
Mariel tyytyy vain nyökkäämään.
Nimetön maailma on täynnä sääntöjä ja kirjoittamattomia
tapoja, joita hän ei tule koskaan tavoittamaan. Kylmä ilma on kuin
myrkkyä hänen keuhkoilleen.
”Meidän täytyy seurata Larusia”,
Mariel hengähtää nousten varovasti ylös. Näkökentässä
heilahtelee, Mariel tietää, että ei voi tehdä mitään liian
radikaalia. Hänen täytyy pysyä hengissä, vaikka takaraivossa
jyskyttää ja maailma heiluu, happi kääntyy häntä vastaan. Hänen
on vain kuljettava eteenpäin, vaikka toiset kääntäisivät hänelle
selkänsä. Adamantian tähden. Nousevan auringon vuoksi.
”Larus jätti meidät”, Avani
sanoo. ”On varsin ilmeistä, että hän teki niin tarkoituksella.
Hän tuntui odottaneen sitä koko matkamme ajan.”
”Larus ei jättäisi minua taakseen
ilman hyvää syytä.” Pelko vihlaisee Marielin rintaa, kun hän
ymmärtää, ettei ole varma uskooko omia sanojaan.
”Meidän piti jäädä kuulemaan
isästäsi. Oletko unohtanut, miksi olemme täällä?”
Isä, Florian. Larus. Jopa äiti,
vaikka siitä onkin aikaa, vaikka kipu on enää vain haalistuma
siitä, mitä se joskus oli. Niin moni on päättänyt lähteä
Marielin luota. Mariel itsekin on lähtenyt Adamantiasta, jättänyt
kansansa mustan auringon armoille. Kun nuori prinssi sulkee silmänsä,
hän tietää, ettei hänen isänsä aio palata Adamantiaan. Mutta
hän aikoo.
”Me löydämme isäni”, Mariel
sanoo, ”ja silloin saan tietää, miksi hän todella lähti. Me
löydämme isäni, mutta emme ilman Larusia.”
Verilammikko maassa kertoo Marielille
tarpeeksi. Hän on viettänyt viisi oman maailmansa vuotta Larusin
kanssa. Larus on aina ollut herkkä, vaikka ei suostu päästämään
sitä pintaan. Enfallan prinssi ei kestä fyysistä rasitusta. Ja nyt
hän on kulkenut porteista syvästi haavoittuvana. Hänen täytyy
tietää, minne menee.
”Vanía”, Mariel lausuu näkijän
nimen kohdaten tämän ilmeettömän katseen, ”jos en saa tavata
oppilastasi, voitko kertoa minulle, minne Larus meni?” Epäilys
häilyy Marielin ajatuksissa. Larus ei menisi haavoittuneena kuin
yhteen paikkaan. Maailmaan, jota hän on pakoillut jo riittävän
pitkään.
”Kotiinsa”, Vanía sanoo hiljaa,
”nuori Larus on mennyt kotiinsa.”
Mariel nyökkää.
”Me lähdemme heti. Avani, tule
lähemmäs. Minä aion avata portit.”
”Oletteko te varmoja?”
”Mariel, älä tee hätiköityjä
päätöksiä. Olemme lähempänä isääsi kuin koskaan
tähänastisella matkallamme.”
”Minä en etsi isääni ilman
Larusia. Tämä maailma tahtoo siis uhrauksen, jotta portit
aukeavat?”
Vanía nyökkää.
Mariel astuu lähemmäs naista vain
huomatakseen, että tämän kasvoilla ei ole vieläkään käynyt
ainuttakaan kunnollista ilmettä.
”Ota minun silmäni”, Mariel sanoo
kohottaen leukaansa. ”Ota toinen silmäni merkiksi siitä, että
luotan sinuun ja olen kiitollinen siitä, mitä saimme täällä
kokea.”
Avani päästää älähdyksen.
Hänenkin täytyy ymmärtää, mitä silmä merkitsee Marielille.
Nouseva aurinko. Mariel ei enää näkisi sitä molemmilla
silmillään.
”Oletko sinä varma? Minä voisin
kertoa sinulle isästäsi.”
Mariel tunnistaa sävyn Vanían
äänessä. Hän on jo ymmärtänyt, mitä hänen tulee tehdä niin
itsensä kuin isänsä suhteen. Ei enää jahtaamista. Ei enää
pelkoa ja salailua.
”Olen”, Mariel sanoo tietäen
puhuvansa totta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti