Jonne taivaat eivät näe: luku 2

Luku 2: Tulen ja kiven maa

Koristeellinen kaariovi sulkeutuu hiljaa. Valo leikkii oven värillisissä lasikuvioissa. Mariel seisoo huoneessa kaksin Larusin kanssa. Avani on oven takana lääkintämiesten kanssa, Mariel pysyttelee lähellä ovea, kuuloetäisyydellä naisesta.

”Tämä ei ole hyvä idea”, Larus sanoo hiljaa katsoen Marielia tummien kulmiensa alta.

”Hänen tuomisensa tänne vai hänen terveydentilansa tarkastaminen?”

”Mikään siitä.”

Hiljaisuus. Askel. Mariel ei käännä katsettaan.

Mariel kävelee kauemmas ovesta.

”Sinun sankarillinen sydämesi johtaa sinut vielä ongelmiin, Mariel”, Larus huokaa nyökäten kohti koristeellista ovea. ”Sinä et voi luottaa jokaiseen pelastusta tarvitsevaan. Isäsi ei olisi päästänyt palatsiin ketä tahansa.”

”Minun isäni päästi sinut tänne”, Mariel sanoo äänellä, josta ei voi tulkita mitään. Larus siristää silmiään. ”Adamantia on turvapaikka. Meidän maaperällämme kaikki maailmat voivat kohdata toisensa, levätä hetken. Tämän palatsin ovet ovat auki apua tarvitsevalle.”

Larus kääntää päänsä pois. Obsidiaaninmustat suortuvat kehystävät nuoren miehen kasvoja korostaen niiden kalpeutta. Larusin ulkomuoto kielii toisesta maailmasta, paljastaa hänet yhdellä silmäyksellä. Marielille nuori, kalpea mies on kuin veli, vaikka tämän katse on joskus myrkkyä ja kieli viiltävä.

”Sinun päätöksesihän tämä on”, Larus sanoo nyökäten vaisusti. Hän pidentää sanojaan kuin haluaisi jatkaa, sanoa vielä jotakin, jolla viimeistellä kantansa. Kapea suu pysyy kuitenkin kiinni. Larus kohauttaa olkiaan.

”Mene hänen luokseen. Kysele, tutki. Sinä osaat olla ihmisten kanssa.”

Larus kääntää selkänsä kuninkaan pojalle ja astelee auringon raidoittamalle käytävälle. Mariel ei jää katsomaan hänen peräänsä.

Kevyt ilmavirta paljastaa prinssille oven auenneen. Avani seisoo ovella koko ryhtinsä mitalla. Naisen käynti on keveää, katse korkealla. Mariel yllättyy siitä, kuinka pitkältä Avani näyttää kävellessään häntä kohti.

”He eivät todenneet mitään vakavaa”, Avani sanoo kuuluvalla äänellä. Vahvuus paistaa sen soinnista. ”Heikotus johtui kuumuudesta. Muuten olen kunnossa.”

Mariel nyökkää. Naisen sanat eivät vakuuta häntä. Kuka tahansa voi seistä suorassa ja väittää voivansa hyvin, ihmisille on suotu puhumisen taito.

”Joitko sinä nektarin, jota he tarjosivat sinulle?”

Avani pudistaa päätään. Roikkuvat korvakorut keinahtelevat puolelta toiselle. Nekään eivät ole adamantialaista tekoa. Kivet tunteva Mariel ei tunnista meripihkanhohtoisia koruja.

”Sinun olisi kenties pitänyt, se vahvistaisi sinua”, Mariel huokaa. ”Joisit edes vettä. En soisi vieraani kuolevan nestehukkaan.”

”Minä en ota vastaan mitään tuntematonta.” Avani sipaisee tummat hiuksensa korviensa taakse. ”Siellä, mistä minä tulen, vuodet ilman juotavaa ovat tuttuja.”

Marielin kulmat kohoavat aavistuksen.

”Vuodet?”

”Vuodet”, Avani sanoo kääntämättä katsettaan.

Hetken Mariel on puhjeta nauruun. Hämmentynyt naurunliplatus kulkee hänen sisällään. Hän pakottaa sen pois. Sen sijaan Mariel osoittaa kultakoristeista sohvaa Avanille, joka ymmärtää istua pyynnöstä. Mariel itse istuutuu naista vastapäätä. Palatsi on täynnä ylellisyyksiä. Niiden olemassaolo polttelee Marielia hänen katsoessaan silmiin naista, joka on tottunut elämään ilman vettä.

”En voi pakottaa sinua ottamaan vastaan mitään, mutta tahdon sinun tietävän, että täällä saat pyytää mitä tahansa”, Mariel sanoo ristien kätensä.

”Vieraanvaraisuus on ase”, Avani sanoo hiljaa. ”Tulisiko minun olla kiitollinen?”

Mariel pudistaa päätään. Naisella on haavoitetun eläimen silmät. Toistaiseksi riittää, että hän on hengissä.

Iltapäivän aurinko leikkii huoneessa. Katto on korkea ja seinäryijyjen yksityiskohdat niin lukuisat, etteivät silmät kykene nielemään yhdellä vilkaisulla niistä kaikkea. Mariel on kasvanut palatsissa, jonka käytävät, sisäpihat ja lukuisat puutarhat ovat aina toimineet hänen viihdyttäjinään. Silti hän katsoo mieluummin vierasta naista, jonka silmiä ei voi lukea kuin seinäryijyjä. Silmien tarinat ovat prinssille tuntemattomat.

”Tiedätkö sinä, millainen maailma Adamantia on?”

Avani pudistaa päätään. Liike on uupunut, kuin hän olisi joutunut toistelemaan sitä useasti elämässään.

”Tarvitsetko lepoa? Minä voin jatkaa kyselyäni toiste.”

”En tarvitse. Kysy vain. Siitä on aikaa, kun olen viimeksi puhunut miehelle näin.”

Marielin sisällä läiskähtää. Tunne on korventava, kuin tuli, joka pyrkisi polttamaan häneen merkkinsä. Jokin Avanin värittömässä äänessä tekee Marieliin pesänsä, satuttaa. Nuori mies ei ymmärrä syytä, ei osaa nimetä kivun lähdettä. Se vain polttaa.

”Osaisitko sinä kertoa minulle, miksi osaan kieltäsi?” Avani kysyy ilme avoimena, odottavana. Tiikerin katse on pyyhkiytynyt hetkeksi pois. Nainen näyttää herkemmältä ilman. Hetkeksi Mariel hämmentyy. Avani voisi olla hänen ikäisensä.

”Kaikki osaavat yleiskieltä”, Mariel naurahtaa, ”sillä se on jumalien lahja kaikille todellisuuksille. Se on merkki siitä, että maailmojen on tarkoitettu kohtaavan.”

Avani nyökkää, mutta ei vieläkään hymyile. Ymmärrys leviää hänen rauhallisille, herkille kasvoilleen.

”Todellisuuksista minä tiedän. Kehästä, joka sitoo ne kaikki yhteen. Porteista, joilla kuljemme maailmasta toiseen.” Avani kääntää katseensa kuviolliseen lattiaan. Mariel on näkevinään hymynkareen naisen suupielillä. Avani yrittää peittää sen.

”Onko tämä ensimmäinen kerta, kun käytät portteja?”

”On. Minun maailmassani niistä on kiellettyä puhua.”

Polttava tunne Marielin sisällä muuttuu tasaisemmaksi. Se on enää vain pistelevä varjo entisestä, pieni epämukavuuden verkko rintakehällä. Adamantiassa käy paljon ihmisiä toisista maailmoista. Hänen isänsä halusi niin olevan. Silti Mariel tuntee pistelyä kehossaan joka kerta, kun joku porteista tullut kertoo hänelle, ettei portteja hyväksytty hänen omassa maailmassaan.

”Niin, todellisuuksia on useita”, Mariel huokaa, ”eivätkä kaikki hyväksy porttien käyttöä.”

”Sinä puhut kokemuksella.”

”Minä olen tanssija”, Mariel naurahtaa. ”Adamantiassa portit avataan tanssimalla. Olen tehnyt sitä koko ikäni.”

”Meillä päin portteja ei avata lainkaan.”

”Silti sinä sait ne auki.”

Avanin kädet lepäävät hänen sylissään, hän ei enää pidä niitä jäykkinä kehonsa ympärillä. Kireä ilme on muuttunut tasaisemmaksi, mutta silmissä kytee vielä jotakin Marielille tuntematonta, vaarallista. Nuori prinssi ymmärtää olla koskematta. Ei itsensä, vaan Avanin vuoksi.

”Itse asiassa, minä voisin levätä hetken. Koko tarinan kertomisessa kestäisi mustaan yöhön asti, enkä minä ole koskaan kertonut sitä kenellekään.”

Musta yö. Mariel ei ole koskaan kohdannut Adamantiassa täysin mustaa yötä, yön katto on aina tumma indigo, kylmä, mutta turvallinen. Larusin sanojen mukaan se on lempeä. Mariel ei ole varma, onko ystävänsä kanssa samaa mieltä.

”Älä suotta rasita itseäsi”, Mariel sanoo nousten ylös. ”Minä voin näyttää sinulle paikan, jossa levätä. Sinun ei tarvitse pelätä mitään, asetan vartijat ovesi taakse. Kun heräät, voit lähettää oitis sanan minulle. Olen valmis kuulemaan tarinasi koska tahansa. Lepää nyt, olet varmasti rasittunut porttien läpi kulkemisesta.”

Kun Mariel on aikeissa ohjata Avanin kosketuksellaan käytäviä pitkin alimpien kerroksien vierashuoneisiin, hän havaitsee naisen kavahtavan kosketusta. Vain hivenen, ohi juoksevan sekunnin verran. Riittävästi, jotta Mariel rekisteröisi pelon Avanin olemuksessa. Hän vetää kätensä keholleen.

”Ovatko vartijat miehiä?” Kysymys on varovainen. Käskevyys on haudattu, pelko Avanissa puhuu. Marielin ei tarvitse katsoa naista kahdesti ymmärtääkseen, mitä tämän on täytynyt omassa maailmassaan kokea.

”Minä voin järjestää naisvartion.” Hallitsija An-Edil ei keskittynyt palatsin naisten aseelliseen koulutukseen, mutta Mariel tietää, että hänen isänsä järjesti useille palveluksessaan toimiville naisille itsepuolustusta. Mariel uskaltaa jättää vartion palatsin naisten vastuulle.

Muutaman käytävän jälkeen Avani pysähtyy. Ilta-aurinko leikkii hänen koruillaan ja yksityiskohtaisilla vaatteillaan. Kallis silkki verhoilee ruumiin, jonka haavoja Mariel ei tahdo vielä täysin tiedostaa. Vaatteet kätkevät kaiken.

”Oletko sinä tämän paikan hallitsija? Tulisiko minun puhutella sinua tietyllä tavalla?” Avanin ääni käy kiihkeäksi. ”En ole… en ole kiinnittänyt asiaan lainkaan huomiota, nöyrimmät pahoitteluni. En ole koskaan aiemmin tavannut miestä, joka päättäisi yksin kaikesta.”

Mariel vastustaa halua viedä kätensä rauhoittavasti Avanin olalle. Niin hänen isänsä olisi tehnyt. Mariel pitää kätensä kehollaan.

”Minä olen prinssi, kuninkaan poika. En ole Adamantian hallitsija.”

”Missä kuningas on? Kaikki palatsissa tuntuvat kuuntelevan sinua.”

Hiljaisuus. Yksi, kaksi, kolme koreasiipistä lintua lentää palatsin sisäpihalta oranssinkirjavalle taivaalle. Mariel tuijottaa Avanin ohi, tyhjään kohtaan, muistojensa hapertuneille sivuille. Niiden keskiössä on hehkuva, isän niellyt pyörre.

”Se lienee toisen päivän tarina”, Mariel sanoo vetäen kasvoilleen leveän hymyn. ”Aivan kuten sinun tarinasikin.”

”Prinssi Mariel, miksi sinä hymyilet, vaikka silmäsi kielivät toisenlaisesta tunteesta?”

Mariel kääntää päänsä kuin lyötynä. Hän havaitsee kyyneleensä vasta, kun ne lipuvat suolaisina hänen suupielilleen. Kun Mariel kääntää katseensa takaisin Avaniin, hän on jo vetänyt hymyn kasvoilleen.

”Minulla ei ole hätää. Sinun tarvitsee levätä. Minä pärjään.”

Marielin ääni on kuin auringonsäde. Sen lämpö ei ylety Avaniin asti. Nuori nainen lähtee kävelemään käytävää pitkin odottamatta Marielia. Prinssi seuraa häntä kykenemättä viemään puhetta takaisin itseensä. Aurinko laskee nopeasti. Lämpö levittäytyy marmorilattiaan vielä hetkeksi.

Vapaan vierashuoneen ovella Avani pysähtyy. Hänen olemuksensa on odottava. Mariel ei tiedä, mitä sanoa hänelle.

”Mariel”, Avani sanoo hiljaa. ”Se mustasilmäinen mies, jonka seurassa sinä olit… onko hänkin Adamantian hallitsijan poika?”

Larus. Silmät mustat kuin piki. Mariel ei tiedä, miksi Avani kysyy Larusista. Naisen ilme ei paljasta mitään.

”Lain nimissä kyllä”, Mariel myöntää. ”Isäni otti hänet helmoihinsa, kun hän saapui tänne porteista. Hän on elänyt nuoruutensa palatsissa minun kanssani. Kuten jo mainitsinkin, me olemme veljiä toisillemme. Tulet tapaamaan hänet myöhemmin.”

”Hänellä oli tavattoman surulliset silmät.”

Mariel jää tuijottamaan suu raollaan Avania, joka päästää sanat suustaan vaivattomammin kuin hän koskaan pystyisi. Avani on toisesta maailmasta. Häntä eivät sido samat kahleet kuin Marielia. Naisessa on erilaista vapautta kuin yhdessäkään Adamantian kansalaisessa. Mariel voi vain osoittaa vierashuoneen ovea Avanille merkiksi käydä sisään.

Avani nyökkää ja avaa huoneensa aurinkokuvioisen oven. Korkea sänky on loistelias, huone hukkuu kultaan ja jalokiviin. Avanin kasvot vääntyvät, hämmennys vääristää kauniit piirteet. Mariel ei ehdi tehdä mitään, kun pisarat putoilevat Avanin syliin kuin helmet. Nainen valahtaa polvilleen.

”Avani?”

Avani ei nosta päätään. Kyyneleet noruvat kasvoille, mutta ne eivät vuoda surusta tai pelosta. Mariel ei osaa nimetä tunnetta naisen kasvoilla.

”Avani, minä voin poistua, hakea vartijat oven taa, jos sinä haluat –”

”Ei.” Voimakas päänpudistus. Helmikyyneliä. ”Ei, minä olen aivan kunnossa. Minä vain…” Avani nostaa päänsä. Hymy piirtyy kasvoille, ulottuu kyynelistä punertaviin silmiin saakka. Vihdoin Mariel näkee, miltä Avani todella näyttää. Hänen sisälleen syttyy lämmin tunne.

”Minä en ole koskaan nukkunut tällaisessa”, Avani sanoo nauraen kyyneltensä lomasta, ”sängyksikö sitä kutsutaan?”

”Sängyksi.” Mariel ei saata sanoa enempää. Hänen kehonsa on kuin patsas, tunteeseen jähmettynyt, kykenemätön etenemään.

”Avani… Mikä sinun maailmasi nimi on?”

”Oli.”

”Niin, oli. Millä nimellä sinä kutsuit sitä?”

Avani pyyhkii kyyneleet kasvoiltaan. Naisen kauneus lepää aidossa hymyssä, ilmeiden muodostamassa kiitoksessa. Mariel ei voi vaatia enempää.

”Namyria”, Avani sanoo. Sana pyyhkii ilon naisen äänestä. ”Sen nimi oli Namyria. Tulen ja kiven maa.”