Jonne taivaat eivät näe: luku 26

Luku 26: Kajastus

Adamantia, viisitoista Adamantian vuotta sitten

Päivän jättämä kajo, hento valon harso lepää aavikon yllä lämpimänä muistona. Florian kulkee hiekalla varomatta jalkojaan. Yön tullessa hiekka viilenisi, sallisi hänen kulkea yllään ilman polttavaa kipua. Päivät kuluvat loppuun niin nopeasti. Hiekka pyyhkii askeleet pois, tekee ne tyhjiksi, kuin Florian ei olisi koskaan hiekalla kävellytkään.

Tyhjää. Florian pysähtyy. Taivaanranta on hennon viininpunainen, oranssi kehä on jo kaikonnut. Aurinko nukkuu. Florian on yksin, ilman tähteä otsallaan, ilman ainuttakaan merkkiä kuninkuudestaan. Nuori Fanira lepää palatsissa pieni Mariel rinnallaan, kuningatar ei ole sysännyt äidillistä velvollisuuttaan palvelijoille. Vaimo. Vaimo ja lapsi. Valtakunta. Kaikkea, mistä tavalliset miehet Adamantiassa haaveilevat. Elämä täynnä vastuuta, vakaa ja helppo sellaiselle, joka tietää, mitä tekee.

Kultainen välähdys aavikolla. Florian havahtuu mietteistään, näkee linnun oikovan kullanhohtoisia siipiään. Ensimmäinen aruni kuukausiin. Kultasiipiset ovat viihtyneet omissa oloissaan, metsien siimeksessä, veden ja väriloiston keskellä. Merkki. Arunin näkeminen on aina merkki.

”Minne menet, auringonlintu?”

Kultasiipi kohottaa päätään, tervehtii Floriania kurottamalla pitkää kaulaansa häntä kohti. Linnun päässä on tummempia, punertavia sulkia. Florian ei ole koko elämänsä aikana nähnyt auringonlintua yhtä läheltä.

Kun Florian astuu lähemmäs, lintu nostaa siipensä ja pyristelee tummenevalle taivaalle, levittää kultansa sen punertavalle kankaalle. Pitkä pyrstö ja suuret, ihmisen mittaiset siivet kiiltävät, kun aruni lentää pois Florianin ulottuvilta. Lintua ei enää näy. Florian pysähtyy uudelleen, hengittää raskaasti, yrittää ymmärtää näkemäänsä.

Lapsena Florian kuuli isältään aruneista. Ne linnut elävät vanhemmaksi kuin me ihmiset. Niillä on viisautta, josta me emme tiedä mitään. Isän vaitonaiset, joskus ankaratkin kasvot. Florian muistaa, miltä arunien kuvat palatsin katoissa näyttivät. Ikuisilta. Kauniilta.

”Ota minut mukaasi.”

Sanat ovat kuin rukous. Ne kumpuavat suoraan ytimestä, paikasta, jonka Florian on kieltänyt jo vuosia. Mieleen palaavat valkeassa palatsissa odottavat Fanira ja Mariel. Toisin kuin auringonlintu, Florian ei voisi ottaa siipiä alleen ja kadota taivaalle, jättää vastuutaan nukkumaan seuraavaan aamuun.

Hiekka on lämmin jalkojen alla. Yö taittaa taivasta kohti indigoa. Florian on tehnyt kaikkensa Adamantian eteen. Hänellä on pieni poika, kaunis, nuori vaimo. Hän sulkee silmänsä. Jokin huutaa sisällä, jokin ihonalainen, ymmärtämätön, joka tahtoo kaivaa tiensä ulos.

Florianin nuoremmat veljet matkaavat ympäri kehää, ne, jotka eivät päässeet kuninkaaksi asti. Portit tekevät heille kodin minne vain. He tuskin koskaan palaavat Adamantiaan. Florian huomaa ajatustensa kaartuvan kohti heitä, kohti isää, lapsuutta ja arunien kuvia palatsissa. Jonnekin hän on jättänyt itsensä, palatsin koristeellisiin käytäviin, avonaisiin tiloihin, vaimonsa kirkkaisiin silmiin. Mihin meni se lapsi, joka katsoi maailmaa avoimin silmin? Se, joka oli vapaa kulkemaan hiekalla ilman vastuuta harteillaan?

Jokainen kokee sen joskus, Florian kertoo itselleen. Jokainen, joka nousee hallitsijaksi, tekee suuria päätöksiä ja saa jälkikasvua. Kaikki sellaiset ihmiset kokevat joskus jääneensä paikoilleen, menettäneensä itsensä, koska eivät voi enää lentää.

Silti jokin kaihertaa sisällä. Kulkee ihon alla syöden pois sitä, mitä on luotu. Florian ei saa sitä menemään pois. Aruni lensi pois hänen luotaan, hän jäi paikalleen, seisomaan kuumalle hiekalle. Entä, jos hän ei voisikaan lähteä pois? Jos vaimon lämpö, pojan rakkaus eivät riittäisikään hänelle, ja hän tahtoisi nähdä kehän? Hän olisi silti Adamantian hallitsija, sidottu paikkaansa, toisin kuin muualle liihottaneet veljet ja aruni, joka lensi hänen luotaan.

Florian valahtaa polvilleen. Jokin menee rikki. Jokin sisäinen. Florian ei tiedä, mitä tekee, kun haukkoo ilmaa haroen hiekkaa kuin etsien jotakin. Pelko on vihdoin saanut hänet kiinni. Se roikkuu kiinni hänessä ja muistuttaa häntä siitä, ettei hän voi koskaan enää elää itselleen. Valtakunta, vaimo, poika, kahleita kaikki, pelkkiä yrityksiä olla jotakin muuta kuin mies, joka pelkää pakoon juoksevaa aikaa.

Vasta auringon värjätessä toisen puolen taivaasta punallaan, Florian nousee ylös. Päivä on tullut hakemaan häntä. Hymy leviää huulille. Aamu saapuu. Niin sen täytyy olla. Nyt Florian ymmärtää.

Palatsissa Fanira on jo herännyt. Mariel nukkuu vielä lapsen untaan, lepää sängyllä värikkäiden tyynyjen keskellä. Fanira toivottaa miehensä, kuninkaansa tervetulleeksi ja suutelee Floriania. Florian hymyilee vaimolleen. Aivan kuten siihenkin asti.

Kun Mariel herää, poika kertoo näkemistään unista. Tansseista, väreistä, Florian ei kuuntele lainkaan. Nyökkäilee vain, nyökkäilee ja hymyilee. Tätä se on. Jatkuvaa myötäilyä, teeskentelyä. Tyhjyys huutaa rintakehässä. Miten hän ei ymmärtänyt aiemmin? Kuinka voi olla näkemättä, ettei rakasta, ettei tunne enää mitään muuta kuin kasvavaa, kaikkialta kalvavaa pelkoa?

Fanira ja Mariel menevät pois. Päivä käynnistyy, Florian ei tiedä, mitä he menevät tekemään. Se on hänelle yhdentekevää. Kerran sisimpäänsä kuunneltuaan hän ymmärtää vihdoin, että hänen elämänsä on ollut pelkkää pakoilua. Aika juoksee, hän ei ehdi elää. Vaimo on vielä nuori, mutta Mariel kasvaa silmissä. Muistutus siitä, että Florian ei voi enää lentää omilla siivillään.

Niin yksinkertaista. Yksinkertaista ja rumaa, auki revittyä. Florian kävelee palatsin suurimmalle parvekkeelle vastaanottamaan aamun ensiauringon. Se lämmittää, mutta ei tunnu miltään. Nauru pakenee Florianista, eikä hän osaa aloitettuaan enää lopettaa. Ääni ravistelee, muuttaa, tekee kaltaisekseen.

Mutta Florian ymmärtää. Se on tärkeintä. Arunin siipien välähdys oli merkki. Florian tietää, ettei voi juosta pelkoaan pakoon, ellei halua elämänsä haihtuvan kuumaan ilmaan. Naurun lakattua sisin pysyy hiljaa. Se tietää.