Heijastus

Usva on laskeutunut pellolle, aika kuluu, kun kuuntelen illan viimeisiä ääniä. Mustat linnut kohoavat taivaalle, parvi pakenee minua. Vilja seisoo ääneti pellossa, maailma kietoutuu sumuun. Yön laita lähenee, seison sen alla odottaen, että joku sano jotakin, puhkaisee hämärän peiton alle käpertyvän hiljaisuuden. Maailma valmistautuu nukkumaan.

Näin kesäisin sen voi tuntea – jonkin menneen, tavoittelemattoman, kun linnut lentävät pelloilta puiden suojiin ja viileys laskeutuu maahan, joka muistaa vielä menneen talven. Hengitän sitä sisääni, nimetöntä muistoa. Tällaisina hetkinä ihmiset päästävät irti itsestään. Päättävät muuttaa maalle, lukea Raamatun, käydä Pohjoisnavalla. Mitä vain, joka estää heitä hukkumasta hiljaisuuteen.

Katson mustasiipisten lintujen parvea. Ohjelmoituja, älykkäitä eläimiä. Vaistoihinsa sidottuja. En sulje silmiäni, siipien hakkaava ääni kiertelee ilmaa. Lilansininen taivas kaartuu ylleni enkä juokse sitä pakoon, en kohota käsiäni siiviksi kuin linnut. Hiljaisuus laskeutuu, yö saapuu. Minä seison pellon reunassa ja kuuntelen.

*

Heinäkuu, 2016

”Olen siellä aivan pian”, sanon puhelimeen, ”asema näkyy jo.”

”Olemme Raunon kanssa vastassa.”

”Se sama vanha Toyota?”

”Se sama vanha”, Helmin nauru jää kaikumaan linjalle. ”Nähdään pian.”

Juna pysähtyy kirskuen, asema hohkaa lämpöä. Laukkuni on täynnä, hihani käärityt. Vedän aurinkolasit otsaltani silmille ja oikaisen selkäni. Helmi sanoisi ryhdistäni kuitenkin jotakin. Kävelen kuumalta laiturilta läheiselle parkkipaikalle, kaikki on ennallaan. Vanha kyläkauppa seisoo paikallaan, ihmisiä kulkee sen ohitse. On kuin maalaus olisi pysähtynyt, taitelija ei tahtonut enää vuosien päästä korjata sutaistuja vetojaan.

”Elias!” Tuttu, lämmin ääni. Helmi seisoo punaisen Toyotan edessä heiluttaen kättään reippaasti. Isoäidilläni on raidallinen paita ja aurinkolasit, tutumpaa näkyä en tiedä. Rauno hänen vierellään on työsaappaissa liikenteessä. Päivettyneet kasvot katsovat minuun kuin olisin yhä Helmin kaksitoistavuotias tyttärenpoika, joka ei osaa kylvää perunoita maahan.

Helmi kietoo minut pehmeään syleilyyn. Hän on lyhempi kuin muistin, vuodet ovat kirineet välillemme.

”Jestas, poika, oletpa sinä pitkä nykyään”, Helmi sanoo taputtaen minua selkään. Hymyilen.

”Syökö se muka mitään”, Rauno murahtaa autonsa viereltä, ”tuollainen rimppakinttu.”

”Hei vain, Rauno, mukava nähdä sinuakin”, sanon hymyillen isoäitini miehelle. Rauno ojentaa kouransa, vetää minut miehiseen halaukseen ja taputtaa rivakasti olkaani.

”Joudut kuule poika töihin.”

”Totta kai.”

Tunnelma autossa on tuttu. Radiosta soi iskelmää, asema ja vanha kauppa jäävät taa. Isoäiti ajaa hiljaa, minulle jää aikaa katsella peltoja. Lapsena yritin laskea, kuinka monta peltoa ohitimme matkalla isoäidin tilalle, kuinka monta punaista saunarakennusta ja pihalla loikovaa koiraa. Nyt maisemat hukkuvat ilta-auringon kullanpunaan.

”No niin, ennen kuin olemme perillä, lienee parasta selittää se Kaisan tilanne”, Helmi sanoo madaltaen ääntään. Pehmeys on poissa, tiedän, mitä seuraavaksi tulee. ”Äitisi on hirvittävän huolissaan, ja niin olemme mekin.”

”Ei syö mitään. Katselee päivät pitkät peltoja. Ei tule öisin sisälle, vaikka kuinka pyytäisimme. Se puhuu kissallekin enemmän kuin meille.”

”Siskollasi on sellainen tyhjä katse silmissään, aivan kuin se näkisi jotain, jota me emme voi tavoittaa”, Helmi selventää. ”Emme tiedä, nukkuuko se enää ollenkaan. Eihän me sinua muuten vaivattaisi, mutta Kaisan takia, kun ei sitä voi kotiinsakaan tuollaisena laittaa.”

Nyökkään hiljaa. Puhelinsoitto isoäidiltä yllätti minut kesäkuun lopussa. Olin ehtinyt tehdä portfolioni valmiiksi, joten ajatus maaseudusta, lapsuuteni kullatuista maisemista tuntui lohduttavalta. Sisareni piti olla Helmin ja Raunon luona koko kesä, kuntoutua, toipua hiljalleen. Niin he vanhempiemme kanssa sopivat.

”Niin että puhu sille likalle järkeä, sinua se varmaan kuuntelee”, Rauno jatkaa vielä. Ääni on närkästykseen verhoiltu, mutta erotan huolen sen takana.

”Mitenkäs ne puheet? Mummi sanoi puhelimessa, että Kaisa oli puhunut levottomia. Jotain jostakin, mistä se nyt oli, menneistä?”

”Niin sanoinkin”, Helmi sanoo ratista, ”ja pahemmaksi ovat puheet käyneet. Silloin, kun tyttö puhuu meille, se puhuu niin merkillisiä, ettemme Raunon kanssa tiedä, pitäisikö sille tehdä jotakin.”

Kaisalla ei ole ollut lääkitystä yli puoleen vuoteen. En enää muista, miltä siskon silmät näyttivät ilman lääkkeiden tuomaa apatiaa, sameutta koko olemuksessa. Minun ei ole vaikeaa kuvitella Kaisaa istumaan talon portaille ja tuijottamaan tyhjyyteen.

”Millaisia juttuja se sitten puhuu?”

Auto kääntyy soratielle. Ollaanko jo kohta perillä, lapsi sisälläni kysyy laskevalta auringolta.

”No kun sehän meitä kummastuttaakin”, Helmi sanoo hiljaa, vaihtaa katseita Raunon kanssa. Sanomattomat sanat haihtuvat lämpimään kesäilmaan. ”Älä nyt säikähdä, mutta…”

”Hulluja se puhuu”, Rauno töksäyttää. ”Likka kertoo, että Markku-vaari seisoo aina iltaisin pellonreunassa ja kertoo sille tarinoita menneistä ajoista.”

Kylmä virtaus putoaa lävitseni, katoaa vatsanpohjalle.

”Markku-vaari?”

”Siitä se puhuu taukoamatta”, Rauno jatkaa. Helmi ratissa pysyy aivan hiljaa. ”Sillä on jokin päähänpinttymä siitä, että vaari tahtoo muka kertoa sille jotain. Aivan kuin Markku nyt haudan takaa enää mitään puhelisi.”

Minun ei tarvitse katsoa Helmiä nähdäkseni, että hän on kielonkalpea. Ajatus hänen kuolleesta miehestään kaihertaa minua yhtä lailla.

Helmi kääntää pihaan, puut seisovat yhä paikallaan. Punainen aitta on maalattu uudelleen, muuten pihamaa on juuri sellainen kuin muistankin. Lapsuuteni juoksee puiden alla, keinuu yhä puiden välissä riippuvassa keinussa. En sulje silmiäni kaikkialla toisiaan vasten ryntäileviltä muistoilta.

”Missä Halla on?” kysyn, kun tuttu, kippurahäntäinen ruskea eläin ei juokse jalkoihini kuistilta.

”Halla menehtyi viime talvena”, Rauno sanoo raskaasti, ”sen hauta on tuolla takapihalla.”

Koiralla oli lämmin kieli ja ruskeat, pohjattomat silmät. Yksi osa lapsuuttani juoksee ohitseni, saatan miltei kuulla koiran haukunnan, joka katoaa kuumaan kesäiltaan, haihtuu pilvettömän taivaan alle.

Katseeni niittää pihaa, etsii merkkejä muista muutoksista. Keinu, aitta, maalin saattaa miltei haistaa. Lopulta pihamaan raja, avautuva pelto. Pellon reunassa pieniraajainen, ruskeatukkainen tyttö, nuori nainen. Katse pellossa, heiluvassa viljassa. Hän kääntää kasvonsa kuin huomaisi minun katsovan, heinähatun alla on huolestuneet, sameat silmät ja sievät kasvot.

”Kaisa! Elias tuli!” Helmi huutaa pellonreunassa seisovalle tytölle, jonka korennonhauras olemus on aiempaakin vieraampi, kuin katselisin jonkun muun siskoa. Muistojeni lapset juoksevat pellolle, katoavat pois, kun ymmärrän, että minä ja Kaisa emme enää koskaan ole niitä lapsia, jotka tekevät toisilleen kukkaseppeleitä ja rapsuttavat koiraa korvien takaa.

Kaisa kääntää katseensa pois.

”Tuollainen se on”, Rauno tuhahtaa, viittoo minua tulemaan sisälle. Tartun matkalaukkuuni ja kiskon sen kaksin käsin sisälle, jätän Kaisan seisomaan yksin kuin muiston, jonka päästän tietoisesti irti, annan tuulen vietäväksi.

*

Seinäkello tikittää uneni rikki. Tuvassa tuoksuu vanhalta talolta ja hunajalta. Nostan paljaat jalkani puulattialle, hiljainen hämärä leijuu talossa. Jossakin vetää. Kävelen keittiön halki huomatakseni oven olevan raollaan. Kesäilma pääsee virtaamaan sisään.

Hetken mielijohteesta kävelen odottavaan yöhön paitasillani, vedän oven kiinni perässäni. Se ei naksahda lukkoon kuitenkaan, täällä luonnon helmassa olemme vain me ja hiljainen yö. Kaisa istuu kiviportailla, nojaa polviinsa katse tyhjänä.

”Yöt täällä ovat sitten kauniita”, sanon sisarelleni, joka ei ole koko illan aikana tullut sisään tervehtimään minua. Siskoni tummat hiukset kehystävät väsyneitä kasvoja. Miten rauhalliselta hän näyttääkään hämärässä.

”Mummi sanoi joskus, ettei häntä löydetty”, Kaisa kuiskaa lehvänohuella äänellä, ”että hauta on tyhjä, siellä on vain mummin kutomat sukat ja eräkirja. Oikeasti hän on muualla, hänen päälleen on kasvanut jo jotakin muuta.”

”Mistä sinä puhut?” kysyn, vaikka tiedän, missä Kaisan katse kulkee. Kaisa nostaa päätään, kallistaa sitä kuin lintu. Kohtaan hänen katseensa, hetken ajan näen kauniit, elävät silmät, eivät enää lääkkeiden sumentamat. Sitten katse on taas poissa. En enää tunne omaa siskoani.

”Elias?”

”Minä tässä.” Siirrän kättäni viileällä kivellä kohti Kaisan omaa. Kaisa ei reagoi, mutta en siirrä kättä enää pois.

”Oletko sinä koskaan nähnyt, kuinka madot syövät ruumiin? Siitä jää niin vähän jäljelle. Iho on ohutta kuin paperi, huokoista. Luonto ottaa omansa takaisin.”

Kaisa ei kertaakaan käännä katsettaan minusta, mutta hän ei silti katso minua, en tavoita hänen sisintään. Siskon lamppu on sammunut. Pihassa palaa vanha, tuttu valo, mutta se ei hehku enää Kaisalle.

”Enpä ole tainnut koskaan nähdä”, sanon hiljaa, käännän katseeni puiden välissä roikkuvaan keinuun.

”Hän elää nyt muualla.”

”Niinkö?”

Kaisa nyökkää. Hänen katseensa osoittaa pellonreunalle. Pellolla ei ole muuta kuin usvaa.

”Ihminen tulee osaksi luontoa, kun hän kuolee”, Kaisa jatkaa, ”mutta hänelle ei käynyt niin. Hänen hautansa on tyhjä.”

Tartun Kaisaa kädestä. Puristan, kuin voisin sillä tavalla pitää hänet kiinni meitä kiertävässä yössä.

”Kenen hauta on tyhjä, Kaisa?” kysyn, vaikka tiedän.

Katse. Jälleen samea.

”Enkö minä sanonut?” sisko kysyy kuin ei muistaisi puhumastaan mitään. ”Sen miehen. Sen, joka seisoo katsomassa peltoa aina, kun yö tulee.”

Yö on sittenkin kylmä. Värähdän, mutta pakotan itseäni pitämään katseeni sisaressani. Hän ei enää edes yritä pysyä kiinni ihmisyydessään, tässä maailmassa, jonka me muut toimme hänen eteensä sen jälkeen, kun hän menetti omansa. Kenties äiti oli väärässä. Maaseutu ei helpota Kaisaa, se siirtää hänet kauemmas itsestään.

”Miksi se mies siellä seisoo?”

”Reikiä. Ruumiiseen tulee aina reikiä, kunnes lopulta on vain luut jäljellä.”

Nielaisen. En käännä katsettani, en varmasti.

”Aivan, Kaisa, niinhän se menee. Mutta se mies. Miksi mies on pellon reunalla?”

”Hänen ruumistaan ei koskaan löydetty. Niinhän mummikin sanoi. Tyhjä hauta, hautajaiset ovat aina eläville.”

Ja minä irrotan käteni. Nousen ylös, kävelen viileälle nurmelle paljasjaloin kuin lapsena. Yllätyksekseni kuulen askeleet takaani, Kaisa seuraa minua, kalvakka ja haalistunut sisareni ei tahdo jäädä yksin portaille. Hiljaa kävelemme pellonreunalle, sinne, missä ei ole miestä, ei edes lintuja. Pelkkää öistä, hapertuvaa usvaa.

”Hän ei ole täällä tänään”, Kaisa kuiskaa. ”Hän on puhunut minulle kaikenlaista.”

En sano mitään. Sanani voivat rikkoa sen, mitä Kaisa yrittää rakentaa. Annan hänen puhua nyt, kun hän on siinä, melkein vierelläni.

”Markku-pappa. Sehän hänen nimensä oli. Sen miehen. Meidän isoisämme. Mummin entinen mies.”

Lähemmäs. Kaisa on yhä siinä, hän pääsee kiinni asiaan, en uskalla edes kohdistaa katsettani suoraan häneen, ettei hän lopeta puhumista.

”Minä näin hänet ensi kertaa täällä”, Kaisa sanoo ja osoittaa muutaman metrin päähän. ”Hän seisoi tässä ja sanoi, että tämä on hänen suosikkipaikkansa. Muistatko sinä häntä?”

Isoisä. Hymyileväiset kasvot, paksut viikset ja aina hattu peittämässä kaljuuntuvaa, harmaata tukkaa. Markku oli onnellinen mies, kunnes maa vei hänet. Kaisa on oikeassa, isoisän ruumista ei koskaan löydetty. Sitten Helmi otti Raunon, eikä mistään enää puhuttu. Isoisä sai jäädä luonnolle, emme voineet tehdä muuta kuin muistaa tyhjää hautaa, viedä kivelle kynttilöitä.

Nyökkään siskolleni. Muistan minä Markun.

”Hän ei ole päässyt lepoon. Miksi niin moni jää levottomana kulkemaan tänne?” Nyt Kaisan puhe on nopeampaa, kiihkeämpää. ”Ruumis on jo kauan sitten mädäntynyt, luonto on rikkonut sen. Mutta luut. Ne ovat vielä jossakin. Hän ei nuku.”

Sisareni alkaa täristä. Vien käteni hänen harteilleen, pidän tiukasti kiinni.

”Kaisa, Kaisa rakas, sinä näit unta”, minä sanon yöhön. ”Ei hätää. Se oli pelkkää unta, isoisä on kuollut kamalan kauan sitten.”

”Luut ovat varmasti vielä kovat ja ehjät. Multaiset.”

”Kaisa, ole kiltti, yritä edes…” Ääneni katkeaa. Siskon silmät ovat suuret ja kehonkieli jännittynyt.

Kaisan silmissä välähtää, vauhkoontunut saaliseläin repii itsensä otteestani ja perääntyy kuin kynteni ja hampaani olisivat aikeissa uppoutua lihaan. Kaisa pudistaa päätään, en tiedä, tekeekö hän niin itselleen vai minulle.

”Hän ei saa nukkua kuten me muut”, Kaisa sopertaa vaikealla äänellä. ”Hän on jumissa. Katso peltoa, katso Elias, se muistaa, mutta ei kerro meille.”

”Kaisa…”

”Minä… minä tahdon vain auttaa.”

”Tule, mennään sisälle nukkumaan. Mummi ja Raunokin ovat jo unessa.”

Kaisa pudistaa päätään. Eleissä on vielä jotakin maanista, liian nopeaa ja katkonaista, jotta uskaltaisin koskettaa sisartani jälleen. Ojennan sormeni varovasti häntä kohti, maanittelen kuin kissaa.

”Olen niin pahoillani siitä, mitä sinulle kävi. Olen pahoillani, etten ollut siellä. Mutta me olemme nyt molemmat täällä, tule, mennään jo sisälle, ole kiltti, Kaisa.”

Sisko kääntää peuramaisesti päätään.

”Elias?”

”Kyllä, se olen minä, Elias vain. Isoisä on kuollut. Mennään me nukkumaan.”

”Luut hapertuvat nopeasti.”

”Eivät haperru, Kaisa, nyt me menemme sisälle taloon.”

Astun lähemmäs, mutta Kaisa väistää, pakenee kuin aikoisin satuttaa häntä, omaa siskoani. Minä tiedän, mitä hän ajattelee, miksi hän näkee palasia menneestä. Jokin asetus hänen päänsä sisällä on mennyt kamalalla tavalla väärin, muistot hänen omasta elämästään ovat asettuneet päällekkäisiksi. Kolari, hänen onnettomuutensa ja isoisän kuolema lapsuudessa ovat yhtä ja samaa, siskoni ei enää erota niitä toisistaan. Kenen luita hän ajattelee puhuessaan niistä? Miehensäkö, miehensä ja heidän ystäviensä?

”Kaisa…” Haluaisin pahoitella sadasti, kertoa, kuinka paljon rakastan häntä ja kuinka pahoillani olen siitä, että hän menetti kolarissa kaiken. En kuitenkaan sano mitään. Käännyn vain. Pelkäävälle eläimelle ei saisi kääntää selkäänsä, mutta käännyn kohti taloa. Hennot askeleet juoksevat vierelleni.

Yllättäen Kaisa tarttuu minua kädestä, aivan kuten ennenkin. Hän vilkuilee vuoroin minua, vuoroin taakse jäävää pellonreunaa.

”Hän on siellä jälleen, Elias, katso! Hän tahtoo kertoa minulle jotakin.”

”Varmasti”, menen leikkiin mukaan, ”mutta niin tahtovat unetkin. Katsopas, siinä ovi jo onkin.”

Avaan oven, vedän levottoman siskon mukanani. Hän jää katselemaan ikkunasta ulos, kiskon hänet kohti hänelle pedattua vierasvuodetta, joka on lojunut tyhjänä jo ties kuinka monta yötä. Asettelen ja peittelen kuin lapsen eikä aikuisen naisen, jolla oli hetken oma elämä ennen kaiken rikkoutumista. Vasta, kun Kaisan silmät ovat kiinni ja rinta kohoilee, kävelen takaisin tupaan. Seinäkello tikittää, minä en nuku. Katseeni harhailee ikkunaan, pellonreunalle. Käännän pääni. Jos pellolla on joku, jos isoisäni seisoo siellä odottaen siskoani, kesäyö saa viedä odotuksen mennessään.

*

Heinäkuu kuluu verkkaisesti. Autan pihatöissä, korjaan verstaan oven ja rakennan kissalle uuden kiipeilypaikan. Hakkaan halkoja, tuon lämmön tupaan. Kesäyöt pimenevät kohti elokuuta, utuisuus pellolla pysyy, samoin hämärä siskoni katseessa.

Eräänä yönä uni ei saa minua kiinni, kävelen paljasjaloin ulos kuten yönä, jona saavuin tänne. Moni yö on sitä seurannut, moni epätoivoinen yritys palauttaa hehku siskoni silmien taa. Kävelen ulos, hämärä on laskeutunut kattojen ylle. Pellonreunassa seisoo valkea hahmo, hiukset tummina vasten valkoista, paljasta selkää. Kaisa.

Kun Kaisa kääntää katseensa, aika laskostuu harteilleni, pysähdyn. Tiedän, että se, mitä näen sisareni kasvoilla, pinttyy verkkokalvoilleni lopuksi ikääni. Vapisen, vien kädet keholleni, en enää tiedä, mitä teen. Hetki on ohi nopeasti, Kaisa kääntyy, osoittaa kädellään pellon takana kohoavaan metsään. Kuljen hänen vierelleen, vapisten vieläkin. En uskalla kohdata hänen kasvojaan. En ole koskaan nähnyt mitään sellaista ihmisen piirteillä.

Katson sisareni osoittamaan suuntaan. Metsä kohoaa pellonreunasta tummempana kuin yö.

”Tuollako?”

Kaisa nyökkää. Silloin minä tiedän.

”Mennään.”

Lähden kävelemään pellon halki, siskoni seuraa minua merkillinen ilme kasvoillaan. Me kävelemme, kunnes menemme metsään, kunnes Kaisa pysähtyy ja käskee kaivaa.

”Oletko varma?”

”Olen. Hän tietää nyt.”

”Hyvä on.”

Minä uskon, koska se, mitä siskoni kasvoilla näkyi, ei lähde mielestäni koskaan. Sen vuoksi minä uskon mitä tahansa todeksi. Kaivan pehmeää maata pelkillä käsilläni, multaa on kynsieni alla, maa haluaa minut omakseni. Mutta minä kaivan, ja Kaisa kaivaa kanssani.

Aamun ensimmäiset linnut laulavat jo, valo sirottuu kuusien välistä, kun kynteni kohtaa jotakin kovaa. Tiedän katsomattakin, mikä se on. Kaisa katsoo minua. Aamun hennossa valossa uskallan katsoa häntä jälleen, näen hymyn hänen kasvoillaan. On kuin verho olisi vedetty siskoni yltä, hänen silmänsä säkenöivät ja väri on palannut hänen ihoonsa.

”Se on Markku”, Kaisa kuiskaa. ”Nämä ovat hänen.”

Käteni lepää hieman tummuneen, yhä kovan luun päällä. Nyökkään. Isoisä jäi niin lähelle kotia, niin lähelle rakastamaansa peltoa, jolta linnut lensivät pois yön tullen.

”Minä pidin hänelle seuraa. Hän ymmärsi minua, ja nyt minä autoin häntä.”

Ilo paistaa siskoni kasvoilta. Kumarrun lähemmäs, vien multaiset käteni hänen ympärilleen. Öinen ilme ei palaa enää, tiedän sen. Mitä onkaan tapahtunut, on jäänyt taakse, kesäiseen, pimenneeseen yöhön, joka on vetänyt painonsa yltämme. Halaan Kaisaa, hän halaa minua, ja me nauramme, vaikka en ymmärrä, mitä on tapahtunut, miksi me olemme siinä. Kaisa on lämmin minua vasten. Enkä minä voi lopettaa nauramista.

*

Kun Markku-papan luut haudataan asianmukaisesti, kun Helmi on itkenyt, kiitellyt ja itkenyt lisää, kesä on ohi. Linnut ovat alkaneet koota siipiään ja lähteä, jättää lämpöään menettävän maan. Elokuu pakkaa tavarani pieneen matkalaukkuun. Löydän itseni juna-asemalta, Helmin ja Raunon vanha Toyota seisoo parkkipaikalla ja he edessäni.

”Kiitos, Elias, aivan kaikesta”, Helmi sanoo pyyhkien kyyneliä silmäkulmastaan. ”En tiedä, miten sinä ja Kaisa sen teitte, mutta…” Helmin ääni murtuu. Hänen entinen miehensä on vihdoin haudattu kunnolla. Kesä saa lähteä, sen työ on tehty.

”En minäkään”, sanon hiljaa, ”mutta Kaisa on nyt parempi. Paljon parempi. Te voitte viedä häntä ympäri kylää vielä elokuun, näyttää vähän elämää. Sitten kun hän on valmis, hän palaa kotiin.”

”Sinä pelastit siskosi.”

Rauno kävelee vaimonsa vierelle, hymyilee minulle vaivalloisesti. Kiitos lepää hänenkin silmissään.

”Teit miehen työn”, Rauno sanoo taputtaen minua olkapäälle, ”enkä nyt tarkoita sitä verstaan ovea.”

Minä nauran. Nauramme yhdessä, Helmi yhä kyyneleet silmissään. Halaan heitä kumpaakin, käsken viedä Kaisalle viimeiset terveiset. He kiittelevät vuolaasti, Raunokin. Minä päästän irti, kun juna saapuu.

Junassa on kuuma, ilta-aurinko häikäisee, kun katson ikkunasta ulos heiluttaakseni laiturilla seisoville Helmille ja Raunolle. Ajattelen kesää. Ajattelen heitä ja Kaisaa, siskoani, jonka sain takaisin. Multaa on kynsieni alla vieläkin.

Kun juna lähtee, minä katson viimeisen kerran Helmiä ja Raunoa. On kuin heidän takanaan seisoisi kolmaskin seuralainen, mies hattu päässään. Räpytän silmiäni, heijastus estää minua näkemästä enempää. Juna lähtee, ihmiset jäävät heijastukseen, ja minä tiedän, että mitä ikinä näinkin, on vain osa elämää täällä. Osa iltoja, jotka taittuvat yöksi usvan laskeutuessa pellolle ja lintujen lentäessä kohti lähestyvää talvea.