Luku 28: Vihreä tuli
Enfallan väritön taivas tummenee
iltaa kohti. Larusin kohdatessa isänsä läheltä, katsoessa tätä
tämän väsyneisiin, ajattomiin kasvoihin, hän tuntee kylmän ja
hämärän kiertyvän ympärilleen. Larus tietää, miksi kukaan ei
pakene hämärän turvin. Enfallassa ei ole ainuttakaan paikkaa,
jonne mennä.
”Voisit vain tappaa minut”, Larus
sanoo hiljaa.
”Niin voisin, mutta haluan tietää,
oletko vielä riittävän ihminen pelastaaksesi jonkun toisen
hengen.”
”Sinä haluat vain nähdä minun
alistuvan.”
”Kenties.” Falon ei edes hymyile.
”Sinä olet kaiken tämän ajan
odottanut minun hyökkäävän, eikö niin?”
Falon ei tee elettäkään
vastatakseen.
”Olet ilmeisesti tiennyt
kapinallisistakin.”
Hymynkare. Varovainen, melkein kuin
aito.
”Vastaa minulle. Miksi olet jättänyt
heidät eloon, jos olet tiennyt?”
”Minä halusin nähdä, mihin he
pystyvät.”
Larus muistaa yhä illat, joina Falon
hajosi pelkoihinsa valtansa menettämisestä. Miehen silmissä paloi,
hänen kätensä olivat jännittyneet eikä hänen lähelleen saanut
mennä. Isää pelättiin. Larus ei muista elämää ilman pelkoa
isäänsä kohtaan. Miksi mies, joka inhosi ajatusta vallan
menettämisestä, leikittelisi alamaisillaan?
Sitten Larus ymmärtää. Falonilla on
ylivalta. Enfalla on hänen silloinkin, kun hän kuolee. Ei ole
mitään syytä yrittää mitään, sillä ydin on rikki ja maa
kylmenee jatkuvasti. Falonin mielettömyyttä ei pyyhitä pois hänen
kuolemallaan. Siksi mies kykenee yhä hymyilemään, leikittelemään
saaliillaan ilman iskua. Larus miltei tukehtuu omaan epätoivoonsa,
niin raskaana se hänen kurkullaan istuu.
”Miksi minä? He saisivat sinut
potentiaalisemmin hengiltä kuin minä.”
”Älä naurata, sinä tiedät yhtä
hyvin kuin minäkin, mikä heitä liikuttaa. He olisivat pelkkiä
pelkääviä raukkoja ilman ajatusta sinusta johtajanaan.”
Avanin isku tuntuu yhä helottavalla
poskella. Larus ymmärtää nyt, miksi Avani reagoi hänen sanoihinsa
lyömällä häntä.
”Isä, sinä pelkäät enemmän kuin
kukaan heistä.”
Falon kohottaa päätään, siristää
silmiään. Larus tietää isänsä ajattelevan samaa kuin hänkin.
Kaikkia iltoja, joina huuto täytti linnan seinät. Ääni kierteli
kosteita ja kylmiä huoneita, seurasi Larusia kaikkialle. Poika ei
vieläkään tiedä, mitä kaikkea Falon on elämässään pelännyt.
Hänen ei enää tarvitse.
”Miten tämä loppuu?”
”Tämä?”
”Kun sinä tapat minut.”
”Enfalla on kuolemaisillaan. Sitä
ei voi enää pelastaa. Se kuolee kanssani.”
”Kaikki tämä tapahtuu vain, koska
pieni Falon ei kestänyt ajatusta siitä, ettei saa, mitä haluaa.”
Isku. Eri poskelle kuin Avani löi.
Tällä kertaa Larus kaatuu maahan asti, Mariel ja Ebba ovat aikeissa
juosta luokse. Falon estää heitä nostamalla kätensä ylös.
Kevyesti luminen kiveys ottaa Larusin vastaan. Prinssi nostaa
katseensa. Päässä tykyttää, vatsan haavaan sattuu, mutta Larus
ei suostu makaamaan maassa isänsä jalkojen juuressa.
Kun Larus nostaa ruumiinsa horjuen
ylös, hän ymmärtää tämän olevan ensimmäinen kerta, kun Falon
kohottaa kätensä lyödäkseen häntä. Enfallan kuninkaan väkivalta
on aina ollut toisenlaista. Se ulottuu sisimpään asti, tukkii
suonet, kiertyy sydämen ympärille.
”Sinä et tiedä siitä mitään”,
Falon sihisee.
”Olet täysin oikeassa.”
”Älä puhu sellaisesta, josta
sinulla ei ole oikeutta puhua. Olet paennut minua toisen kuninkaan
maailmaan, kiintynyt hänen poikaansa, kenties kuvitellut kuuluvasi
sinne. Sinulla ei ole enää oikeutta kutsua itseäsi Enfallan
prinssiksi. Olet jo tehnyt päätöksesi, tänne palaaminen ei tule
aiheuttamaan enfallalaisille kuin murhetta.”
On Larusin vuoro nostaa leukaansa.
Hänen kasvojaan polttelee iskujen jäljiltä. Koko keho on kylmän
vuoksi lähes turta, mutta hän ei saata murtua Falonin edessä. Ei
varsinkaan, kun Enfallan viimeinen maagi seisoo Falonin takana tyhjä
ilme vihreissä silmissään. Darlangan. Nainen on Larusin
viimeinen mahdollisuus.
”Mitä sinä häneen päin katselet?
Hän on minun. Hän ei auta sinua”, Falon sanoo saadessaan Larusin
katseen kiinni. ”Keskity minuun. Minä voin koska tahansa tappaa
yksisilmäisen ystäväsi.”
Mariel. Ei ikinä Marielia. Enfalla
saa sortua itseensä, jäätyä kuoliaaksi, mutta Marielin on
päästävä pois, nähtävä vielä aurinko.
”En luota sinuun tarpeeksi
jättääkseni Marielin henkeä sinulle. Antaisin henkeni koska
tahansa, mutta tiedän, ettet jätä ketään henkiin, vaikka
lupaisit. Siispä minä puhun suoraan sinulle, Darlangan.”
Darlangan kääntyy Larusiin päin.
Nainen on kuin unessa, etäinen ja hidas liikkeissään.
”Darlangan, sinä olet auttanut
minua aiemminkin. Jos minulle tapahtuu jotakin, varmista, että
Mariel pääsee pois täältä.”
Darlangan kallistaa päätään kuin
nuori peura.
”Sinä olet ainoa, joka minulla
vielä on.” Larus ei päästä naista otteestaan.
”Minähän käskin keskittyä vain
minuun.”
Falon astelee Larusin ja Darlanganin
väliin, estää naista näkemästä Larusia. Larus seisoo jälleen
voimattomana isänsä edessä.
”Darlangan on saanut tuntea luissaan
auttaneensa sinua. Anna hänen olla.”
”Minä en voi luottaa Marielin
henkeä sinun käsiisi.”
”Larus, älä”, kuuluu heleä ääni
Larusin takaa. ”Älä käytä aikaasi minuun. Minä pärjään
kyllä. Avani ja isäni ovat täällä. Olen päässyt pitkälle.”
Larus ei uskalla kääntyä
kohdatakseen Marielin, hän ei saata kääntää Falonille selkäänsä
kuolemantuomion leijuessa hänen yllään. Falon on liian
arvaamattomassa tilassa. Kun Larus on aikeissa avata suunsa ja sanoa,
että tekisi Marielin eteen mitä tahansa, aivan kuten on tehnyt
Enfallankin, vihreä hohde syttyy Falonin taakse.
Vihreä kuin revontulet Enfallan
yötaivaalla silloin, kun Larus oli vielä lasi. Vihreä kuin
Darlanganin silmät. Viimeinen maagi seisoo Falonin takana hohde
sormiensa päissä. Larus näkee naisen kasvot, vihreä tanssii
niillä piirtäen kuvioitaan. Darlangan on valinnut puolensa. Portit
ovat auki.
Falon ei ehdi reagoida. Huuto irtoaa
ensin yhdestä ihmisestä, sitten kokonainen joukkio alkaa juosta
kohti hohdetta. Larus pelkää jäävänsä jalkoihin, kun
kapinalliset juoksevat kohti vihertävää kurimusta. Ajatus
Enfallasta katoaa, kun Darlangan avaa portit, antaa mahdollisuuden
paremmasta.
Enfallan kuninkaan silmät suurenevat,
kun hän ymmärtää, mitä hänen maaginsa on tehnyt. Darlangan ei
katso Faloniin, nainen pitelee valoa käsissään kuin hänen
voimansa riittäisivät pitämään portit auki vain hetken.
Ensimmäinen portteja kohti juokseva
on Florian.
”Flo, odota, älä –” Larusin
ääni katkeaa keskeltä.
”Minä odotan sinua, pikkuinen.”
”Flo! Älä!”
”Isä!” Marielin ääni pysäyttää
veren Larusin suonissa. Huuto on murtunut. Tämän ei pitänyt mennä
näin.
Larus oli alusta alkaen oikeassa.
Enfallan kansan silmissä ei pala enää toivo. Kiihko leviää
kasvoilta toiseen, ajatus paremmasta maailmasta, mistä tahansa,
jossa elämä yhä kukkii, pakottaa kulkijat liikkeelle. Larus
tuijottaa kauhuissaan, kuinka tilanne riistäytyy käsistä. Florian
on ainoa, joka on päässyt portille, Mariel juoksee isänsä perään
Avani kannoillaan. Larus päättää sekunnin murto-osassa, mitä
tehdä.
Larus juoksee Marielin ja Avanin
perään, suoraan kohti vihreää nielua. Se tapahtuu vain hetki
ennen kuin hän kuulee ensimmäisten ihmisten kaatuvan. Falonilla on
aina veitsiä kaapunsa liepeissä. Larus ehtii kuulla ensimmäiset
huudot ennen kuin valkeus täyttää kaiken.
Muotoja. Häilyväisiä, reunoistaan
hentoja, valo peittää osan alleen. Larus erottaa Marielin avoimina
heiluvat kiharat ja Avanin kirkkaan keltaiset hihat. Florianin
jossakin kaiken sen keskellä, suuren selän ja lyhyemmät tummat
kiharat kuin Marielilla.
Välitila. Mitä ikinä tapahtuikin,
he ovat nyt ajan ja paikan ulottumattomissa, Portinvartijan luona.
Darlangan päätti auttaa, mutta eri tavalla, väärällä,
odottamattomalla. Larus tahtoo takaisin, hän ei voi jättää
kansaansa yksin, ei sen jälkeen, kun kuuli heidän huutavan ensi
kertaa.
Valon keskellä on tumma hahmo, jonka
valkoiset hiukset leijailevat painottomassa tilassa.
”Te olette saapuneet välitilaan.
Valitkaa, minne kulkea.”
Larus näkee Florianin kurottavan
kohti Portinvartijaa. Ei. Älä. Larus haluaisi huutaa, mutta
välitila ei tottele häntä, ääni jää kurkkuun kiinni.
”Tahdon jumalten luo”, Florian
sanoo, ”tahdon katsoa heitä suoraan silmiin, vaatia heiltä
elämääni. Se on ainoa mahdollisuuteni.”
Ääni kaihertaa kurkussa. Larus ei
saa sitä irti, hän yrittää huutaa, mitä tahansa, jotta Florian
lopettaisi. Mies ei saa. Ei voi. Larus on nähnyt nimettömät, ne,
jotka katsoivat jumalia silmiin.
Portinvartija nauraa. Ääni kaikuu
kaikkialla tilassa, kimpoilee keskellä tyhjyyttä, ottaa kiinni
siitä, mihin voi tarttua.
”Moni kuolevainen on sitä yrittänyt
selviytymättä. Sekö on toiveesi?”
”Sinä pystyit siihen. Minä pystyn
samaan.”
Nauru lakkaa. Larus erottaa hymyn
Portinvartijan punaisiksi maalatuilla huulilla.
”Hyvä on. Jos se on toiveesi, minä
toteutan sen.”
Kullalla koristellut kynnet tarttuvat
Floriania harteista. Miehen ääriviivat haihtuvat valkeuteen, Larus
tietää Adamantian kuninkaan lähteneeksi. Kysymyksiä on turha
esittää, kauhu jähmettyy kasvoille. Larus näkee, kuinka Mariel ja
Avani avaavat suunsa huutaakseen aivan kuin hänkin. Äänetön,
ymmärtämätön pelko jää sisälle, ei löydä tietä ulos. Kun
Portinvartija kääntyy kolmikkoon päin, hänen suunsa on vääntynyt
hymyyn.
”On teidän vuoronne.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti