Jonne taivaat eivät näe: luku 29

Luku 29: Näytän sinulle auringon

Huuto ei tule ulos. Avani pitelee kurkkuaan, ääni on juuttunut. Vasta, kun Portinvartija – Javir – tulee lähemmäs, ojentaa kultakynsisiä käsiään kohti Avania ja kahta prinssiä, Avani tuntee äänen palaavan. Se ei lähde huutona ulos, mutta Avani kykenee jälleen puhumaan.

”Me emme voi antaa hänen mennä. Emme voi.”

”Avani on oikeassa, minun isääni ei voi päästää –”

”Hänen vuokseen me olemme täällä!” Larus sähähtää väliin. ”Meidän pitäisi olla Enfallassa, kansani ei voi jäädä yksin, me emme voi jäädä tänne. Antaa Florianin mennä.”

”Minä ja Mariel olemme tällä matkalla etsimässä sitä miestä. Nytkö me vain luovuttaisimme, antaisimme periksi Florianin suhteen?”

Välähdys. Avani ei tiedä, mistä se johtuu. Portinvartijan taakse syttyy valoja. Kuinka kirkkaaksi välitila voi käydä ennen kuin se polttaa ihmissilmät tyhjiksi, valuttaa niiden sisällön kuumina kyynelinä poskille?

”Kuunnelkaa”, Portinvartija sanoo. Ääni ei ole korkea, mutta tila on kaikkialla ja ääni täyttää sen. Avani tuntee Portinvartijan äänen kylkiluittensa alla, varpaankynsissään, poltteena suussa. ”Täällä jokainen saa kokeilla onneaan. Hän teki valintansa.”

”Hän on minun isäni, maailmani tarvitsee häntä.” Marielin ääni on miltei murtunut.

”Ja minun kansani tarvitsee minut takaisin”, Larus sanoo.

Portinvartija hymyilee.

”Sittenhän sinä voit pyytää minua palauttamaan sinut maailmaasi. Et ole kuitenkaan vielä tehnyt niin.”

Valkeudessa on mahdotonta erottaa ilmeitä täydellisesti. Avani on erottavinaan kivun Larusin kasvoilla. Jokin pitää Larusia kiinni heissä, tämä ei saata lähteä ilman heitä. Avani ei kadu hetkeäkään sitä, että löi poikaa.

”Javir.” On Avanin aika saada äänensä kuuluviin. Toisin kuin Portinvartijan kaikkialle ulottuva, voimakas ääni, Avanin oma ääni pysyy hänellä itsellään.

”Javir, minä tahdon vain heidän parastaan.” Heidän. Marielin, mutta myös toivottoman, surullisen Larusin. Avani on ymmärtänyt välittävänsä pojasta katseltuaan tätä tarpeeksi Marielin silmien kautta.

”Sinä”, Portinvartija henkäisee, ”sinä tiedät nimeni.”

Avani ei tiedä, hymyileekö hän. Suupielet vain kohoavat ylemmäs.

”Tiedätkö sinä, mistä minä olen?”

”Siitä ei ole epäilystäkään.” Ensimmäistä kertaa Portinvartija kuulostaa ihmiseltä. Täysin inhimilliseltä ja nuorelta. Häntä voisi pitää Avanin ikäisenä namyrialaisena naisena.

”Minä tunnistan omani koska tahansa. Sinä olet selviytyjä. Vielä kaiken jälkeenkään et osaa pyytää mitään itsellesi. Se tekee minut surulliseksi, sen verran muistan yhä, miltä suru tuntuu.”

Avani nyökkää. Hän ei näe Javirin silmiä. Kukaan ei enää koskaan näe, sillä kuten jumalienkin kohdalla, myös Portinvartijan silmät tulee pitää peitettynä. Niihin katsominen olisi ihmiselle liikaa. Avani ei tahdo vaeltaa mielensä menettäneenä varjona lopun ikäänsä. Hänen ajatuksissaan Javirin silmät ovat kullanruskeat ja kirkkaat, se riittää hänelle.

”Sinä olet syy siihen, että selvisin”, Avani sanoo hiljaa. Hän ei tunnista omaa ääntään. Kiitollisuus ei ole koskaan aiemmin tehnyt kotiaan siihen samalla tavalla.

”Sinä selvisit, koska tahtosi palaa kirkkaalla liekillä. Tahdon suojella sitä. Tule lähemmäs, kansani viimeinen. Namyrian paino lepää sinun harteillasi, vaikka sen ei pitänyt jäädä yhdenkään naisen kannateltavaksi.”

”Tahtosi on elänyt minussa siitä lähtien, kun kuulin sinusta.” Avani on tekevinään kumartavan liikkeen, mutta Javirin kultainen, pitkä kynsi ohjaa hänen painetun leukansa takaisin ylös.

”Älä, sinun ei tarvitse kumartaa minun edessäni. Sinä olet samaa verta. Kuten minä. Voisin tarjota sinulle paljon. Pyydä mitä tahansa, ja minä toteutan sen.”

Avani henkäisee.

”Onko se… onko se mahdollista?”

”Se oli mahdollista minullekin. Suoraan jumalten edessä. Jotkut meistä saavat mahdollisuuden, ja minä tarjoan sen sinulle, kansani viimeiselle. Selviytyjälle.”

”Hetkinen.” Larusin ääni. ”Meidän pitää saada Flo pois sieltä, minne hän meni, meillä ei ole aikaa tällaiselle.”

Portinvartija kääntyy Larusiin päin, ääretön valkeus kirkastuu entisestään. Larus siristää silmiään.

”Sinä voit koska tahansa lähteä. Tämä on välitila, jossa ei ole koskaan pakko olla.”

”Mutta Flo –”

”On tehnyt valintansa. Hän on nyt siellä, minne harva yrittää.”

Avani on katsellut Adamantian kuningas Floriania vain hyvin lyhyen ajan, mutta tietää pelkästä vilkaisusta, millainen mies tämä on. Jos Florian palaa takaisin jumalten luota, hänen kunnianhimonsa on sokaissut hänet. Avani ei tahdo katsoa Marieliin, pettymys hehkuu nuoresta prinssistä jopa välitilassa. Larusin haavoja Avani ei sitoisi, poika on aiheuttanut ne itse sallimalla vanhemman miehen sulkea itsensä syliinsä. Marielin ainoa rikos sen sijaan on vain hänen hyvä sydämensä.

”Javir, minä tiedän, mitä minä tahdon.”

Portinvartija hymyilee.

”Tule lähemmäs.”

”Itselleni en tahdo mitään, minä en osaa haluta samalla tavalla kuin monet muut, mutta…” Avani kumartuu lähemmäs. Koko ikänsä hän on kannatellut itseään Javirin avulla. Nyt nainen, Portinvartija, on lähempänä häntä kuin tulee kenties koskaan olemaan. Hän päästää sanansa vapaaksi.

”Oletko täysin varma?” Se, mitä Avani kirkkaudessa erottaa Portinvartijan kasvoista, näyttää tyyneltä.

”Olen. Se on minun toiveeni.”

”Se käyköön toteen, kun jalkanne seuraavan kerran koskettavat maata. On aika päättää suunta, jonne lähteä.”

Avani tuntee Larusin ja Marielin levottoman liikehdinnän vierellään. Hän on tyyni kuten Javir, hänen ei tarvitse huolehtia toiveensa painosta. Joku pettyy aina. Päätökset on tehtävä nopeasti, jotta kukaan ei ehdi vastustaa tai katua.

”Minun on palattava kotiin”, Larus sanoo kysymättä Marielilta tai Avanilta mitään. Avani ei olettanut nuoren miehen huomioivan toisia päätöksenteossaan.

”Minä menen, minne Laruskin”, Mariel vastaa. ”Lähdinhän hakemaan sinua.”

”Mariel, älä. Mene kotiin. Enfallassa mahdollisuutta ei välttämättä tule. Ajat minut vain ahtaalle.”

”Nämä eivät ole hyvästit. Minä tulen mukaasi. Avani?”

”Minä tulen mukaanne. Olemme jättäneet kaaoksen taaksemme jo kerran, en suostu siihen enää toistamiseen.”

Avani yllättyy omista sanoistaan. Hän, joka on taistellut koko ikänsä pysyäkseen hengissä, valitsee seurata ystäviään, vaikka todennäköisyydet selvitä hengissä takaisin ovat lähes olemattomat. Mielikuvat Khindasta Ildarienissa ovat kuitenkin liian kivuliaat. Enfallan ihmiset ovat kärsineet jo kauan, Avani ei voi sallia heille käyvän samalla tavalla kuin namyrialaisille tai Khindalle.

Älä, kuiskaa pieni ääni Avanin tajunnan laitamilla. Älä anna sydämesi pehmetä. Kiltteys ei ole pelastanut ketään, katso Marielia ja sano, että hän on onnellisempi lempeänä kuin olisi kovana.

Avani ravistelee äänen pois. Ei. On aika halkaista graniitti, rikkoa kova kivi, joka estää Avania uskomasta hyvään. Toivo on aiemminkin pelastanut henkiä. Avani etsii sormet, pujottaa omansa niiden lomaan. Mariel puristaa lujaa, Larus hätkähtää kuin kukaan ei olisi koskaan aiemmin ottanut häntä kädestä.

”Mennään”, Avani kuiskaa.

”Entä isäni? Hän…”

”Muistathan järjestyksen? Larus. Enfalla. Sitten isäsi. Me puhuimme tästä.”

Avani uskoo Marielin hymyilevän. Hyvä. Älä koskaan lopeta hymyilemistä.

”Mennään”, Mariel vahvistaa. ”Saatetaan tämä loppuun.”

Tila katoaa ympäriltä, ääriviivat haihtuvat. Avani tuntee kädet omillaan, erottaa puristuksen vielä silloinkin, kun kaikki muu tuntuu hajoavan valoon. Kun Avani seuraavan kerran saa silmänsä auki, hän erottaa hatarasti kiviset seinät ja portaat. Vieras tuoksu. Sen täytyy olla meri. He ovat linnassa.

Larus nousee liian nopeasti pystyyn ja nojautuu seinää vasten. Ilme pojan kasvoilla on sekoitus järkyttynyttä ja helpottunutta. Larus hengittää raskaasti. Avani kääntyy Marielin puoleen. Side kasvoilta on poissa. Avaniin katsoo kaksi kullanruskeaa silmää, jotka täyttyvät suurista kyynelistä heti, kun niiden omistaja ymmärtää, mitä Avani toivoi.

”Miksi sinä tekisit mitään tällaista minun vuokseni?” Mariel kysyy kyynelten valuessa poskille. ”Miksi sinä tuhlaisit oman toiveesi minuun…”

”Minä halusin, että sinä näet vielä auringon molemmin silmin.” Lämpö Avanin äänessä ei enää pelota häntä itseään. Hän on ehtinyt tottua itseensä lempeänä.

Mariel ei kykene puhumaan, hän painaa tumman päänsä Avanin olalle ja vapisee hetken. Itku ei kysy aikaa eikä paikkaa. Larus raahautuu portaikkoon, selkeästikin aikeissa palata takaisin isänsä ja omiensa luo. Hetken Avani sallii Marielin itkeä kaikkea sitä, mitä on itkettävänä. Sitten poika nostaa päätään, hymyilee, muodostaa huulillaan kiitoksen kykenemättä saamaan ääntä ulos.

”Ei mitään hätää”, Avani kuiskaa. ”Vähän vielä. Menkäämme Larusin mukana, tule, Enfallan kohtalo ratkeaa nyt. Sitten me tapaamme sinun isäsi. Nyt me tiedämme, missä hän on.”

Mariel nyökyttelee. Kyyneleet valuvat jo leualle. Avani pyyhkii ne paljain käsin.

”Tule, minä pidän sinusta kiinni”, Avani kuiskaa.

”Kiitos, minä pystyn kävelemään. Minä pystyn…” Marielin ääni hajoaa jälleen. Tällä kertaa itkun sekaan mahtuu hymy, leveä, hampaat paljastava.

Mariel ja Avani nousevat ylös, kävelevät varovasti Larusin perään. Pysähtyvät portaikossa suuren ikkunan kohdalla. Veren hajun haistaa sisälle asti. Avanin aistit terästäytyvät. Hän lukee tilanteen Larusin kasvoilta ennen kuin näkee.

”He ovat…” Avani sanoo hiljaa nähdessään useita ihmisiä raajat luonnottomissa kulmissa makaamassa maassa. Osasta näkee suoraan, että henki ei lepää enää heidän rinnoissaan. Veitsiä sojottaa selistä, kurkuista. Avani vetää syvään henkeä.

”Osa on vielä hengissä.”

”Mennään”, Larus kuiskaa. Pojan ääni on kaukana hennosta. Viha sykkii sen kautta. ”Minä teen tästä lopun.”

Larus astelee edellä, Mariel suo Avaniin vielä yhden kiitollisen katseen. Siihen sekoittuu huolta. Mariel ei ehdi kysyä ennen kuin Avanilla on jo vastaus kultasilmien esittämään kysymykseen.

”Minä kestän tämän”, Avani sanoo. ”En käyttänyt Javirin antamaa toivetta turhaan siihen, että saisit vielä nähdä auringon. Se on samalla myös lupaus. Minä tuon sinulle auringon.”

Mariel nyökkää. Poika ei kykene sanomaan enempää, hän tapailee sanoja. Avani kääntyy ja seuraa Larusia sisäpihalle ennen kuin Mariel ehtii sanoa mitään. Avani on jo saanut kiitoksensa – Mariel kykenee yhä hymyilemään.

Sisäpihalla haju iskee vasten kasvoja. Falon seisoo keskellä pihaa ympärillään polvistuneita ihmisiä. Avani erottaa heidän rukoukseen painetut kätensä ja tuntee kylmyyden ujuttautuvan luihinsa asti. Darlangania ei näy heti.

Kun Avani näkee Darlanganin, hän erottaa maassa makaavan tumman, pitkän hahmon. Darlangan istuu – jumalille kiitos – ruhjeetomana kivillä ja pitää sylissään vakavasti tärisevää miestä. Mies on lämpimän tumma niin iholtaan kuin hiuksiltaankin. Avanin sisällä on täydellisen kylmää, kun hän tunnistaa vapisevan miehen Marielin isäksi. Kuningas Florian on nähnyt jumalat ja palannut siihen maailmaan, josta lähtikin. Avani ei uskalla katsoa Marielia nyt, kun näkee, kuinka tämän isä kouristelee viimeisiä minuuttejaan.