Luku
1: Aavikolla
Aurinko on huipussaan, sen säteet
lankeavat suoraan aavikolle. Mariel astelee valkeista kivistä
tehdyllä tiellä tervehtien vastaantulevia kuin he olisivat hänen
sisariaan. Nuoren miehen hymy leviää poskiin saakka, mutta tarttuu
vain harvaan.
Mariel ei ole suojannut päätään
lainkaan. Tie kulkee korkealle kohoavan kaupungin, kupolikattojen ja
suihkulähteiden rinnalla. Se on reitti syvemmälle, lähelle metsien
rajaa. Aavikko nuolee tietä sen vasemmalta puolelta, Mariel saattaa
tuntea hiekan hehkuvan kuumuuden. Päiväsaikaan hän ei uskaltaisi
asettaa paljaita jalkojaan sille.
Marielin kullankeltainen katse pyyhkii
dyynejä. Aavikko on loputon, sen olemus käy päivä päivältä
kuumemmaksi kestää. Kaukana, näkökentän äärillä Mariel
erottaa muodon. Hän siristää silmiään, pysähtyy, vaikka ihmiset
pyrkivät hänen ohitseen. Taivaanrannassa heiluva muoto ei ole
kangastus, se on todellinen näky, joka piirtyy Marielin
verkkokalvoille. Ilma väreilee kuumuudesta, mutta muoto tulee
lähemmäs. Ihminen. Keskellä avaraa aavikkoa, kuuman hiekan
armoilla.
Hahmo alkaa kallistua. Muutama
hoiperteleva liike, askeleeksi tulkittava. Sitten muoto kallistuu ja
kaatuu, tömähtää suoraan hiekalle. Mariel hengähtää.
”Tulkaa mukaan!” Mariel lausuu
lähimpänä kulkeville ihmisille. ”Tulkaa mukaan, siellä on
ihminen.”
”Prinssi Mariel, tekö siinä?”
”Näittekö te varmasti oikein?”
Mariel ei jää odottamaan. Hän
juoksee aavikolle, ottaa vastaan lämmön aallon. Hän kestää sen.
Hiekalle kaatunut ihminen ei. Mariel juoksee, jotta kuumuus ei polta
reikiä hänen tanssimaan tarkoitettuihin jalkoihinsa.
Lyyhistynyt muoto paljastuu ihmiseksi
Marielin saapuessa lähemmäs. Mariel kuulee, kuinka hänen mukaansa
käskemänsä miehet seuraavat häntä. Silti vain hän uskaltaa
lähestyä kaatunutta olentoa.
Nainen. Hiekalla makaa nainen, jonka
tumma iho on samaa sävyä kuin Marielinkin. Hiukset ovat
syvänmustat, kasvot herkkäpiirteiset ja kauniit. Mariel tarttuu
naiseen hetkeäkään epäröimättä ja lähtee kuljettamaan tätä
kohti tietä, kohti kaupunkia.
”Hakekaa vettä”, Mariel sanoo,
”ja sinä, vie edeltä palatsiin tieto siitä, että palaan
tajuttoman naisen kanssa. Tarvitsen lääkintäjoukot oitis paikalle,
hänet täytyy saada tajuihinsa.”
”Kyllä, teidän korkeutenne”,
miehet sanovat ja juoksevat takaisin tielle. Mariel seuraa perässä.
Valkeista kivistä rakennettu tie kuljettaa hänet takaisin
palatsiin. Nainen hänen sylissään painaa hälyttävän vähän.
Tämän keho hehkuu kuumana, Mariel kävelee niin nopeasti kuin
kykenee.
Miehet ovat menneet edeltä, tehneet
niin kuin Mariel käski. Palatsin porteilla Marielille tuodaan vettä.
Mariel ei laske naista käsistään. Vettä valutetaan naisen
kasvoille, mutta tämä ei virkoa. Mariel kiittää miehiä. Heillä
ei ole pääsyä palatsiin, Mariel ilmoittaa lähettävänsä heille
henkilökohtaiset kiitokset palvelijoidensa kautta.
Valkokultaan hukkuva palatsi ottaa
prinssin sisuksiinsa. Kirkkaana loistavat kankaat peittävät seiniä,
mattojen koristeet tanssivat kilpaa Marielin vaatteiden
yksityiskohtien kanssa. Nuori prinssi laskee naisen varovasti
otteestaan pitkälle rahille. Lääkintäjoukot kieppuvat jo heidän
ympärillään.
”Minä näin, kuinka hän kaatui”,
Mariel sanoo lääkintäjoukkojen tutkiessa naista kaikkialta. ”Hän
kulki yksin aavikolla.”
”Teidän korkeutenne, oletteko te
varma? Aavikko on päivisin tappavan kuuma.”
”En epäile tarkkanäköisyyttänne,
teidän korkeutenne, mutta Adamantian kansa tietää, kuinka
vaarallista…”
Lääkintämiesten sanat putoavat
tyhjyyteen. He vaihtavat katseita, nopeita ja varomattomia. Mariel
vain hymyilee.
”Niin”, nuori prinssi lausuu,
”Adamantian kansa tietää. Tämä nainen…”
Lääkintämiehet nyökkäävät.
”Hän näyttää kyllä
paikalliselta, mutta…”
”Paikallisena hän ymmärtäisi
vaaran.”
”En ole aistinut mitään
epätavallista porttien tienoilta”, Mariel sanoo hiljaa, ”mutta
tämä nainen ei ole kotoisin Adamantiasta. Minä tiedän sen.”
”Mitä täällä riehutaan?”
Korkea miehen ääni katkaisee keskustelun. Mariel ja lääkintämiehet
kääntyvät ja näkevät nuoren miehen, joka on kuin varjo heistä.
Mies on lyhyt, kauttaaltaan valkea ja mustasilmäinen. Hänen hauras
olemuksensa on aavistuksen sairaalloinen palatsin hohdossa.
”Hei, Larus”, Mariel sanoo
nuorelle miehelle kohottaen kätensä ylös.
”Mariel, kuka hän on?” Valkean
nuorukaisen katse kohdistuu naiseen Marielin takana. Tämä on
noussut pystyasentoon. Valkea silkki verhoaa naisen vartaloa,
olkamittaiset hiukset liimautuvat kuumaan otsaan. Mariel kääntyy
hätkähtäen vain havaitakseen naisen katsovan suoraan häneen.
Naisen silmät ovat kuin Marielilla.
Kullanhohtoiset. Toisin kuin nuorella prinssillä, vieraalla naisella
kultasilmien katse on terävä, vailla lämpöä. Mariel aistii
levottomuuden naisen rauhallisen kuoren alla. Pelko kuplii
rintakehässä. Naisen katse on kuin villin, mutta väsytetyn, ansaan
ajetun tiikerin.
”Tervehdys”, Mariel lausuu
kuljettaen kätensä rinnalleen tervehtiäkseen naista vertaisenaan.
”Sinulla ei ole hätää. Olet Adamantiassa, maailmojen välisessä
turvapaikassa. Täällä sinä saat levätä. Minun nimeni on Mariel
Akhil An-Edil, ja minä olen Adamantian hallitsijan poika.”
Lääkintämiehet ja kalpea nuori mies
Marielin takana katsovat prinssiä kuin tämä olisi tehnyt jotakin
tavatonta. Auringon säteiden levitessä palatsin lattioille kauhu
naisen silmissä saa vallan. Hän vetäytyy taaksepäin, vie kädet
kehonsa suojaksi.
”Minä toistan: sinulla ei ole
hätää”, Mariel sanoo hiljaa. ”Poistuisitteko hetkeksi? Voitte
tarkistaa hänen tilansa aivan pian.”
Lääkintämiehet katoavat käytäville.
Larus pysyy Marielin takana äänettömänä kuin varjo.
”Millä nimellä minä saan kutsua
sinua?”
Lämpö Marielin äänessä sulattaa
pelon naisen silmissä. Hän pitää yhä kädet kehonsa suojana,
mutta nyökkää Marielille varovaisesti. Prinssin silmissä eleessä
on jotakin alistuvaa.
”Avani”, nainen sanoo. Hetken hän
empii, kuin aikoisi sanoa enemmän. Sanat jäävät naisen sisälle,
hän nielee niiden päät. ”Nimeni on Avani.”
Mariel nyökkää naisen sanoille. Hän
pitää varovaisen, tuttavallisen hymyn kasvoillaan.
”Tervetuloa Adamantiaan, Avani. Voit
kutsua minua vain Marieliksi”, hän sanoo. ”Tämä nuori mies
takanani on nimeltään Larus. Aivan kuten sinäkin, hän on kotoisin
porttien takaa, toisesta maailmasta. Täällä hän on minun
veljeni.”
Marielin lempeä johdattelu ei saa
Avania puhumaan. Nainen ei räpäytä silmiään, kulta leiskuu
niissä odottaen hetkeä, jolla räjähtää katsojan silmille.
”Mistä sinä olet kotoisin? Täällä
kaikki ovat tervetulleita, sinun ei tarvitse pelätä.”
Mariel ei kumarru lähemmäs. Hän
pitää etäisyyden, mutta ei irrota katsettaan naisen silmistä.
Avani raottaa huuliaan, varoen, hitaasti.
”Minun maailmani on palanut
tuhkaksi.”
Avani painuu kaksin kerroin, painaa
pään syliinsä. Vain hartioiden hienoinen värähtely paljastaa
Marielille, että naiseen sattuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti