Luku 20: Häpeä
Valkean valon jälkeen seuraa kylmyys.
Lumihiutaleet mustia suortuvia vasten, huuruava hengitys. Veri
putoilee tummalle kivelle, jolle lumi ei koskaan ehdi tehdä kotiaan,
sillä meri nuolee kalliota armoa antamatta.
Larus saa happea. Portinvartija ja
välitila ovat kaukana, päässä jyskyttää. Yö ottaa prinssinsä
takaisin kotiin. Linna seisoo yhä liikahtamattomana merta vasten,
Larus onnistuu saamaan irvistyksen kaltaisen hymyn kasvoilleen. Kipu
keskivartalossa vihloo yhä, veri putoilee kalliolle, mutta hän
kykenee hengittämään kotimaailmansa kirpeää ilmaa.
Kotiinsa palannut prinssi nostaa
itsensä kylmältä kiveltä. On vain yksi, jonka luo hän saattaa
mennä. Falonin valta ulottuu kaikkialle, kansa elää pelossa.
Heille Larus ei voisi puhua, ei vielä, ei ilman, että kysyisi apua
siltä, joka auttoi hänet eteenpäin. Darlanganin torni on linnan
korkein. Larus tietää reitin sinne välttyen kaikilta vartijoilta.
Hänen isänsä ei osaa enää yllättää. Falon ei ole vaihtanut
vartijoiden paikkoja, vaikka uhka Larusin paluusta on leijunut hänen
yllään.
Larus pääsee portaat ylös asti.
Linna on kylmä ja hiljainen, vain meri pauhaa ulkona. Pimeys on
käsinkosketeltavaa, Larus suunnistaa sen läpi ääneti, jotta
kukaan ei herää hänen askeliinsa. Haava leviää, Larus tietää,
että hänen tulee pitää kiirettä.
Portaiden yläpäässä on hiljaista.
Darlanganin täytyy nukkua. Larus astuu tornihuoneeseen varovasti,
tarkkailee askeliaan siltä varalta, että joku kuulee hänet.
Alkeellisessa sängyssä lepää tuttu ihminen. Larusin sydän on
pysähtyä. Kipu keskivartalossa yltyy. Sängyssä makaa Enfallan
viimeisen maagin sijasta Adamantian kuningas Florian.
Florian ei ole unessa. Miehen silmät
ovat auki. Kehonkieli on rento, kasvot raukeat. Larus perääntyy,
mutta Florian on jo ehtinyt kääntää päätään häneen päin.
Miehen silmät suurenevat, huulet raottuvat. Kun Florian nousee ylös
sängystä kuin pakon vetämänä, Larus havaitsee miehen olevan
huonossa kunnossa. Jonkun on täytynyt satuttaa häntä, sillä
tummat läikät kulkevat kasvojen toisella puolella saaden kuninkaan
näyttämään sairaalta.
Adamantian kuningas ei kykene sanomaan
sanaakaan. Larus tietää, ettei voi paeta vakavasti haavoittuneena.
Hänen ainoa mahdollisuutensa on käytetty. Hän ei löytänyt
Darlagania. Musta verho laskeutuu hänen ylleen, hän ei kykene enää
hengittämään normaalisti.
Ilme Florianin kasvoilla murtuu. Larus
ajattelee kaikkea sitä, mitä ei koskaan kertonut Marielille. Hänen
ystävänsä on Avanin kanssa maailmassa etsimässä miestä, jota
Larus ei aikonut enää koskaan tavata. Miestä, joka kuljettaa
kätensä hänen kasvoilleen ja painaa kaipaavan, pehmeän suudelman
hänen kylmille huulilleen. Larus ymmärtää, ettei jaksa
vastustella. Hän on pelannut pelinsä eikä voi enää kääntyä.
Epätoivo lepää hänen sisällään mustana ja painavana. Hän on
jo tottunut.
”Rakkaani, sinä olet haavoittunut”,
Florian kuiskaa vetäytyessään Larusin huulilta. Miehen äänestä
huokuu huoli. Tämän kädet kulkeutuvat Larusin keholle. Silmät
suurenevat.
”Rakkaani? Mitä sinä olet tehnyt
itsellesi?”
”Nimetön maailma”, Larus
hengähtää kivun lävistäessä punaisena hänen tajuntansa, ”sinä
tiedät kyllä.”
”Mitä sinä siellä teit?
Pikkuiseni, miksi sinä olet nyt täällä?”
Holtiton, raskas nauru pakenee
Larusista. Hän ei kykene pitämään sitä sisällään. Kivusta
irvistäen hän vetäytyy kauemmas Florianin luota. Miehen vahvoilla
piirteillä lepäävä huoli pahentaa hänen kipujaan.
”Sitä pitäisi kysyä sinulta”,
Larus naurahtaa, ”petturi.”
”Rakkaani, sinä tiedät kyllä,
miksi minä lähdin.” Hetken Florianin kasvot pysyvät
rauhallisina. Sitten silmät suurenevat jälleen.
”Mariel. Minun poikani. Missä hän
on? Ei kai hän ole lähtenyt etsimään minua?”
”Minä jätin hänet nimettömään
maailmaan. Me lähdimme yhdessä etsimään sinua.”
Florianin ilme saa Larusin
naurahtamaan uudelleen.
”Ei, minä en lähtenyt etsimään
sinua, en tietenkään. Minähän tiesin jo. Lähdin vain Marielin
mukaan voidakseni samalla palata kotiin.”
”Mariel siis…”
”Mariel ei ole hyväksynyt totuutta
sinusta, vaikka tietää sen ainakin osittain.”
Florianin silmät kiiltävät kuin
miehellä, joka on menettänyt itsensä.
”Hän siis tietää meistä?”
”Ei meistä. Tavoitteestasi vain.”
”Hyvä. Poikani ei koskaan tarvitse
tietää meistä.”
Kipu tanssii yhä kaikkialla
Larusissa. Florian on oikeassa. Jos Larus voi koskaan välttyä
kertomasta Marielille, missä kaikkialla tämän isän kädet ovat
käyneet, hän tekee sen. Hän ei halua koskaan liata Marielille
tämän kuvaa isästään. Hän itse on jo kääntänyt veljelleen
selkänsä. Sinä et näe häntä enää koskaan, Larusin
alitajunta laulaa, säestää kipua kehossa. Kenties Larusin ei
tosiaan tarvitse enää nähdä Marielia. Poika pärjäisi ilman
häntäkin. Hänen epätoivonsa vain sotkisi Marielin hehkun.
”Miksi sinä olet täällä?
Enfallan aikarakenne ei ole hitain mahdollinen. Nimetön maailma oli
hidas. Tavattoman hidas, minä tunsin sen. Mikset jäänyt sinne?”
”En voinut. Huomasit varmasti, että
se maailma poikkeaa kaikista maailmoista kehällä. Jumalat eivät
ole tarkoittaneet sitä kuin valituille.”
”Viis minä jumalista, he eivät ole
aiemminkaan katsoneet minuun päin.”
Larus sulkee hetkeksi silmänsä. Hän
on lakannut kauan sitten rukoilemasta ja katsomasta tähtiä kuin
niiden takana olevat jumalat kuulisivat.
”Miksi me molemmat olemme
Enfallassa?” Larus kysyy enemmän itseltään kuin Florianilta.
”Miksi minä päädyin jälleen sinun luoksesi?”
Florian hymyilee ja painautuu jälleen
Larusia vasten. Prinssin veri sotkee hänen valkean kaapunsa.
”Pikkuiseni, meidät on tarkoitettu
elämään yhdessä”, Florian kuiskaa. ”Minä lähdin etsimään
ikuista elämää. Paikkaa, jossa elää sinun kanssasi ilman pelkoa
ajasta. Tulin tänne vain levätäkseni. En ole vielä valmis. Minun
piti hakea sinut vasta paljon, paljon myöhemmin. Mutta siinä sinä
olet.”
Jokin Florianin pehmentyvässä,
ylpeydestä riisutussa äänessä saa Larusin sulkemaan silmänsä
tiukasti, kuin luomien takainen pimeys auttaisi häntä unohtamaan
tilanteen, johon on itsensä ajanut.
”Mariel lähti etsimään sinua.
Minä menin hänen mukaansa, vaikka tiesin, miksi sinä lähdit. Sinä
et palaa enää Adamantiaan, enkä palaa minäkään. Minä petin
Marielin, mutta en palatakseni sinun luoksesi. Minä en etsinyt
sinua. Minä olen palannut kotiini ja aion suorittaa velvollisuuteni
tämän kansan prinssinä.”
”Et tarkoita sitä.”
”Aion syöstä isäni vallasta ja
korjata Enfallan rikkoutuneen ytimen. Siksi minä täältä lähdinkin
– jotta ymmärtäisin, kuinka tehdä mitä minun tulee tehdä.”
”Kapinaanko sinä nousetkin? Sinä
vannoit inhoavasi tätä maailmaa, kun suljin sinut syliini ja sain
sinut kertomaan kaiken entisestä elämästäsi.”
”Minä inhoan isääni ja sitä,
mitä hän on tehnyt Enfallalle. Mutta minä voin korjata sen.
Sinusta ei kenties ole enää pelastamaan omaa maailmaasi, mutta jätä
minut rauhaan, anna minun auttaa kansaani.”
Epäuskoisuus saa Florianin työntämään
Larusin kauemmas itsestään. Hyvä. Jos mies koskee Larusiin,
prinssi jää tämän lämpöön, tukehduttaa itsensä sen tuttuuteen
ja unohtaa tehtävänsä, kuten Adamantiassa kävi.
”Minä lähdin hakemaan apua”,
Larus sylkee suustaan. ”Lähdin täältä liian nuorena, koska
pelkäsin ottaa vastuuta ja nousta kapinaan. Minun piti etsiä apua
muualta, mutta sinä halusit pitää minut. Otit minut perverssiin
sotkuusi.”
Larus ei ole vieläkään unohtanut
ensimmäistä auringonlaskuaan Adamantiassa. Aikaa ennen Florianin
käsiä hänen kehollaan. Hän kuvitteli hyötyvänsä miehestä.
Saavansa tältä apua maailmansa pelastamiseksi. Sitten Florian ei
halunnutkaan enää päästää irti.
”En enää palaa luoksesi. Minun
paikkani on täällä, omieni luona”, Larus jatkaa. Hän tarkkailee
Florianin jokaista elettä ymmärtäen, ettei oikeastaan tiedä, mitä
mies voi hänelle tehdä, jos tämä suuttuu. Sitten hän ymmärtää
olevansa jo liian irti maallisesta pelosta pelätäkseen Floriania.
Mies ei ole koskaan satuttanut häntä.
”Matkatessani Marielin kanssa tiesin
palaavani kehältä tänne. Täällä minä nyt olen, enkä aio enää
perääntyä. Meidän tiemme erkanevat nyt. En tiedä, miksi sinä
olet täällä ja kuinka isäni on kohdellut sinua, mutta minulla on
tehtävää.”
Florianin ilme ei värähdäkään.
Kuninkaallinen ylpeys on palannut teräviin piirteisiin. Silmät ovat
pelkät kullanruskeat viirut. Väriltään kuin Marielin silmät.
Larusia vihloo. Hän ei ole enää lainkaan varma, johtuuko kipu
haavasta vai siitä, että hän on jättänyt Marielin pysyvästi
taakseen.
”Rakkaani”, Florian sanoo
pehmeästi, ”sinä vuodat verta.”
Larus tunnustelee vatsaansa. Sakea
neste sotkee hänen kätensä. Hetken Larus vain katsoo Floriania,
odottaa miestä sanovaksi jotakin, mitä tahansa, joka syyllistäisi
häntä. Florian ei kuitenkaan sano mitään. Mies vain katsoo hänen
vuotavaa kehoaan ja hymyilee surumielisesti.
Larus kääntyy ympäri, etenee
portaisiin kivun levittäytyessä hiljalleen koko kehoon.
”Larus.” Enfallan prinssi ei
muista, milloin Florian olisi edellisen kerran kutsunut häntä
nimeltä. ”Me molemmat tiedämme, ettet sinä ole oikeasti
kävelemässä viimeistä kertaa minun luotani.”
On Larusin vuoro vaipua hiljaisuuteen.
Florian on vienyt tilan naiselta, jota Larus tuli tapaamaan. Hän
kävelee portaat alas jättäen Florianin miettimään, mitä hänen
mielessään kulkee. Näkökenttä alkaa heilua, veri maistuu suussa,
Larus pakottaa itsensä kävelemään, kunnes pääsee linnasta
kaupungin mukulakivikaduille.
Tumma neste kastelee kivet, lumi
kieppuu yhä ilmassa. Larus on liian irti itsestään tunteakseen
kylmää. Veri vatsan tienoilla on lämmintä. Kadut ovat yhä
samanlaisia. Hiljaisia, elämästä riisuttuja. Falonin vallan
murhaamia, vailla maageja ja iloisia ihmisiä. Kun Larusin jalat
pettävät, hän ei enää tiedä, mitä pelastettavaa hänelle enää
on. Kylmä maa ottaa vastaan. Verta on kaikkialla, prinssi ei ole
enää varma, onko vahinko hänen sisällään kuolemaksi.
Kun kädet nostavat Larusin ylös, hän
ei ole enää tuntemassa sitä. Larus häilyy tajuntansa rajamailla,
kaukana kylmästä, kaukana verestä tahmeasta kehosta. Hetken hän
on Adamantiassa, Mariel, Avani ja Florian seisovat hänen vierellään.
Aurinko laskee punaisen ja keltaisen kymmenissä eri sävyissä.
Larus huomaa hymyilevänsä. Sen jälkeen on vain mustaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti