Luku 24: Isku
Päässä jyskyttää Larusin
herätessä. Muutama päivä on kulunut kivun ja väsymyksen
turruttamina. Ebban luona on käynyt ihmisiä. Kapinan kasvot ovat
palanneet. Ebba ei ole kertonut Larusista kenellekään sellaiselle,
joka on jo alistunut kuolemalle. Vain vastarintaa sydämessään
kantavat ovat kulkeneet Ebban tuvassa ja tuoneet mukanaan niin paljon
toivoa, että Larus on miltei tukehtunut siihen.
Päivä alkaa laihalla keitolla ja
leivällä. Ebba on uuttanut yrttiteetä, jonka tarkoitus on
palauttaa Larus takaisin voimiinsa. Larus on ollut ruumiiltaan heikko
ja kivuissa siitä lähtien, kun joutui totuttautumaan uuteen
aikarakenteeseen Adamantiassa. Hän tietää, ettei hänen kehonsa
toivu oitis, mutta juo hymyillen Ebban teen joka kerta, kun vanha
nainen sitä hänelle tarjoaa.
”Oletko sinä jo siinä kunnossa,
että jaksaisit nähdä koko joukon?” Ebba kysyy keittoa
särpiessään. Larus hätkähtää.
”He odottavat minulta paljon.”
”Sekö sinua pelottaa?”
Larus ei sano mitään. Hänenhän
pitäisi olla toivon symboli.
”Kuulehan”, Ebba sanoo topakasti
ja lyö kätensä yhteen. ”Sinulta odotetaan vain sitä, mitä
pystyt ja jaksat. Sinähän haluat tuhota isäsi vallan aivan yhtä
paljon kuin mekin, etkö niin?”
Kysymyksen asettelu korventaa Larusin
sisintä.
”Haluan minä.”
”Älä pelkää. Kukaan ei odota,
että sinä osaisit johtaa meidät taisteluun. Sinun hengissäolosi
merkitsee meille yrittämistä. Me jaksamme, koska sinä elät.”
Koska sinä elät. Ensimmäistä
kertaa elämässään Larus ymmärtää, mitä Darlangan tarkoitti
silloin, kun kertoi hänelle, ettei ole elänyt useaan vuoteen. Sen
täytyy tuntua juuri tältä. Sisintä korventaa, mutta
tunne kolisee vasten laitoja. Sisällä ei ole enää mitään
kunnollista. Pelkkiä yritelmiä pitää rakennus pystyssä.
Larus
suostuu. Hän ei voi muutakaan. Hän muistaa Narukin kyyneleet
nimettömässä maailmassa. Mies oli paennut Falonia aivan kuten
hänkin. Kaikista Enfallasta lähteneistä vain Larus oli
velvollinen palaamaan. Velvollisuus on kirjoitettu syntymässä hänen
luihinsa.
Syötyään Larus seuraa Ebbaa
mutkittelevilla mukulakivikaduilla tiukasti verhoiltuna. Huppu
peittää hänen päänsä, pitemmiksi kasvaneet mustat suortuvat on
sidottu kiinni. Kokoontumispaikassa haisee kalalta ja pölyltä.
Vanha kapakka on sivussa. Se riittää Larusille. Falonin miehet
pääsevät kaikkialle, mutta kalanhajuiseen kellariin ei eksy
kukaan.
Osa kasvoista ovat Larusille jo
entuudestaan tuttuja. He ovat käyneet katsomassa häntä jo Ebban
luona. Nainen kulkee aivan lähellä Larusia. Larusille suojelevasta
eleestä tulee mieleen ainoastaan Mariel. On väärä aika ajatella
Marielia tai mitään muutakaan taakse jätettyä.
”Meidän
toivomme on saapunut.”
”Minä uskoin aina tämän päivän
koittavan.”
”Rukoilin joka ilta hänen palaavan
luoksemme.”
”Kauan eläköön prinssi Larus!”
Suosionosoitukset jäävät vaisuiksi,
pelko on luikerrellut ihmisten keskelle ja pakottanut heidät
vaitonaisiksi. Larus ymmärtää sen. Ihmisten katseet kertovat
tarpeeksi. Kyyneleet kihoavat silmiin, jotkut joutuvat viemään
käden suunsa eteen, etteivät päästäisi nyyhkytystä vapaaksi.
Hämärään kellariin kokoontuneet ihmiset ovat todella odottaneet
prinssiään saapuvaksi. Larusin kehoa pistelee.
”Minä olen täällä”, Larus
naamioi väsyneen äänensä haikeaksi. ”Olen vihdoin täällä
teidän luonanne. Te ette ole yksin. En anna teidän kuolla.”
Lupauksia. Niin paljon, että ne
polttavat merkkinsä Larusiin. Lisää. Enemmän ja enemmän, hän
tahtoo hukkua kansansa toivon alle, jotta voi nauraa itselleen
lopuksi. Jotta kansa voi syyttää häntä kaikesta eikä uhrata
kyyneliään ajatukselle kuolemasta. Ennemmin viha kuin suru ja
pelko. Mikä tahansa ennen surua ja pelkoa.
”Miten
me etenemme, teidän korkeutenne?”
”Arvon prinssi, tiedättekö te jo,
kuinka me voimme voittaa isänne?”
”Kuninkaalla on vartijoita
kaikkialla. Kehenkään on vaikeaa luottaa.”
Larus nyökkäilee ihmisten
innokkaalle puheelle. Hänen olonsa on vieläkin heikko, näkökenttä
keinuu paikoitellen, mutta hän pakottaa itsensä pysymään
pystyssä.
”Minä aion voittaa Darlanganin
puolellemme”, Larus sanoo.
”Viimeisen maagin?”
”Hän on kuninkaan leikkikalu!”
”Se
petturi ei koskaan auttaisi ketään meistä.
Nainen on puolensa valinnut.”
Ihmiset
sylkevät sanoja suustaan. Larus tietää heidän olevan ehdottoman
tosissaan. Leimuavat silmät
ja louskuttavat suut eivät valehtele.
Hän pitää kasvonsa ilmeettöminä. Hän ei ole unohtanut yötä,
jona jätti Enfallan. Darlangan toivoi hänen paluutaan.
”Isäni
linna ei ole voittamaton”, Larus sanoo rauhallisesti. Äänen
korottamisesta ei ole mitään hyötyä täällä. ”Jos me saamme
jonkun sisälle, meidän tarvitsee vain päästä
sisälle ja tappaa Falon.
Muuta ei tarvita.”
”Vain tappaa kuningas? Silläkö me
saamme Enfallan takaisin aiempaan kukoistukseensa?”
”Entä jatko? Teistäkö tulee
meidän kuninkaamme?”
Jokin läikähtää Larusin sisällä,
hankautuu laitoihin kiinni. Larus ei halua tunnistaa tunnetta
omakseen. Hän huokaisee syvään ennen kuin avaa suunsa.
”Emme
saa Enfallaa koskaan takaisin sellaisena kuin se oli”, Larus
tiputtaa ja seuraa ihmisten ilmeitä ennen kuin jatkaa. Osa silmistä
siristyy. ”Minun isäni tapatti kaikki
maagit, tuhosi kokonaisen kulttuurin sen mukana. Uusia maageja ei ole
syntynyt, sillä teko järisytti maailman tasapainoa. Vanhat ammatit
eivät enää kukoista, sillä jäätynyttä maata ei voi viljellä.
Köyhyys leviää. Enfallaa ei saa ennalleen.”
Larus odottaa huutoja, vihan aaltoa,
joka ryöppyäisi pelokkaista ihmisistä hänen ylleen. Sen sijaan
hän saa hiljaisia kasvoja ja itkeviä silmiä. Enfallalaisten toivo
on paperinohut. Larus sulkee hetkeksi silmänsä, muistelee Marielin
valovoimaisuutta. Veli on itse aurinko. Larus ei koskaan pysty
samaan, mutta hän kykenee puhumaan kansalleen totta.
”Se
ei kuitenkaan tarkoita, että meidän tulisi alistua lähestyvään
kuolemaan ja tuhoutuvaan Enfallaan. Minä en palannut tänne
katsomaan, kuinka maa jäätyy
lopullisesti. Me tapamme isäni, estämme hänen mädäntynyttä
sieluaan
tuhoamasta kaikkea ympäriltään.” Larus pitää tauon ja odottaa,
että hänen sanansa uppoavat kuulijoihinsa. Kellarin seinustalla
seisoo Ebba hymy kasvoillaan. Ylpeys saa hänet näyttämään
levolliselta. Se valaa Larusiin voimaa.
”Minä
en tiedä alkuunkaan, mitä tapahtuu sen jälkeen, kun isäni on
kuollut.” Totuus. On kerrottava totuus sellaisena kuin se on.
Rumana ja keskeneräisenä. ”Minulla
ei ole suunnitelmaa. En edes tiedä, kykenenkö toimimaan Enfallan
arvoisena hallitsijana. Minä en tiedä muuta kuin sen, että tämä
maailma tekee kuolemaa ja se on estettävä. On edettävä päivä
kerrallaan. Me emme ehdi suunnitella, lähtölaskenta on alkanut jo
kauan sitten. Enfalla ei odota ainuttakaan suunnitelmaa.”
Kuulijat ovat hetken hiljaa. Larus on
antanut heille vain sen, mikä on totta. Yhdessä he eivät ole
yhtään mitään. Pelkkä kasallinen pelokkaita ihmisiä, jotka
haluavat pelastaa sen, mitä heidän maailmastaan on jäljellä.
Silti sen pitäisi riittää. Larus tietää, että jos he eivät
yritä, Enfalla tuhoutuu. Epätoivonsa vimmalla Larusin on selvittävä
eteenpäin, improvisoitava.
Kun ensimmäinen ihminen kumartuu,
Larus tuntee jonkin liikahtavan itsessään. Ihmiset kumartuvat hänen
edessään yksi kerrallaan, ääneti, hurraamatta. Kaikki ovat
polvillaan hänen edessään. Larus tuijottaa heitä mustat silmät
suurina ja ymmärtämättöminä. Hän ei pelottanut kansaansa pois.
Pieni kourallinen ihmisiä kumartaa häntä, seuraa häntä kohti
jotakin, josta kukaan ei vielä tiedä.
Juuri, kun Larus on aikeissa avata
suunsa, portaikosta saapuu pitkä nainen taluttaen kahta henkilöä
matkassaan. Lämpö Larusin rinnassa muuttuu pistoksi. Hän tuntee
tulijoiden kasvot. Tunsisi ne missä tahansa.
”Löysin nämä kaksi ulkoa
kyselemästä prinssi Larusia”, nainen sanoo katsellen vuoroin
Larusia, vuoroin Ebbaa. ”Vaarallista touhua, ei käy päinsä
nykyisessä Enfallassa.”
Larus on varma, että hänen sydämensä
jättää kierroksia välistä. Hän tuijottaa naisen mukanaan
raahaamaa kaksikkoa silmät suurina. Mariel ja Avani.
Marielin silmä on sidottu ja vaatteet
repaleiset, mutta se on yhä hän. Lämpimän maailman prinssi,
aurinko itse. Marielin valo ei kuulu Enfallaan. Larus ei tiedä,
kuinka epäuskoiselta näyttää astuessaan ystäväänsä kohti.
”Larus, minä voin selittää”,
Mariel avaa suunsa. ”Me –”
”Mariel halusi välttämättä
lähteä sinun perääsi”, Avani keskeyttää.
Ei. Niin ei pitänyt käydä. Marielin
piti viedä valonsa omalle kansalleen, pois täältä, kauas
Larusista.
”Minä en voinut antaa sinun mennä.”
Pisto syvenee. Larus tietää,
millaiseksi se voi kehittyä.
”Teidän korkeutenne, tunnetteko te
nämä kaksi?”
”Ovatko he vaarallisia?”
”Miksi he puhuvat teille niin
vapaasti?”
Larus huitaisee kädellään ilmaa.
Ihmiset vaikenevat. Hurrauksien kaiku kaihertaa Larusin rintakehää.
Hän ei aio unohtaa sitä, mutta sallii sen painua kauemmas.
Marielilla ei ole toista silmää. Larus tietää, mitä se
tarkoittaa ja puree hampaitaan yhteen, jotta ei läimäyttäisi
kättään ystävänsä poskelle.
”Minä tunnen heidät”, Larus
sanoo, ”ei syytä huoleen.”
”Larus? Keitä nämä ihmiset ovat?”
Hymy. Mariel uskaltaa hymyillä, vaikka on tullut näin pitkälle
Larusin vuoksi. Enfallan prinssi puristaa kätensä nyrkkiin.
”Nämä ovat Enfallan kapinallisia,
joiden avulla minä pelastan maailmani.”
Marielin ilme muuttuu. Suupielet
painuvat alas.
”Mutta…”
Larus läiskäyttää kätensä
yhteen. Hän tuntee Avanin katseen polttavana ihollaan, nainen on
arvioinut häntä alusta asti. Enää ei ole mitään syytä leikkiä.
Larus katkaisee pelin kerralla, sitten Mariel ei enää jää
haikailemaan hänen peräänsä.
”Minä en halunnut sinun tekevän
mitään tällaista minun vuokseni”, Larus sanoo hiljaa pitäen
katseensa silmäpuolessa Marielissa. Miten itsekästä. Miten
yliampuvaa.
”Minun oli pakko. En jatka ilman
sinua.”
”Luulin, että äkkilähtöni oli
riittävä merkki siitä, etten aio enää jatkaa matkaa teidän
kanssanne.”
Marielin näkevä, kultainen silmä
kiiltää. Nuori mies ei ole antanut periksi. Epämukava pistely
leviää Larusin ruumiiseen, kun hän ymmärtää, ettei Mariel aio
päästää häntä enää pakoon. Hänen on käytävä koko
keskustelu loppuun, seliteltävä, perusteltava itsensä kaikkien
häntä seuraavien ihmisten katsellessa vierestä. Larus maistaa
sappinesteet suussaan.
”Mene kotiisi, Mariel, ja vie uusi
ystäväsi mukanasi. Tämä retki päättyy tähän. Minä en tule
mukaanne, etsi isäsi, jos katsot sen vielä tarpeelliseksi”, Larus
jatkaa raskaaksi käyneellä äänellä. Hän voisi sanoa nähneensä
Florianin. Ei vielä. Ei tässä. Ei, sillä Florianin näkeminen ei
todella auttaisi Marielia.
Marielin ilme ei muutu. Hänen ei
tarvitse sanoa mitään. Larus kohottaa kätensä, osoittaa hämärää
kellaria, sen kosteiden seinien sisälle pakkautuneita ihmisiä.
”Antakaa minun olla”, Larus
sihisee hampaidensa välistä. ”Jättäkää minut mätänemään
tähän kuolevaan maailmaan. Minä en ole niin kuin te kaksi.”
Side Marielin kasvoilla puhuu
Larusille. Syyllistää häntä. Veli luopui osastaan päästäkseen
hänen luokseen. Larusin pieni keho vapisee raivosta. Kenenkään ei
koskaan pitänyt välittää hänestä niin paljon, että tekisi
hänen vuokseen jotakin niin hirvittävää, niin ajattelematonta.
”Sinun maailmasi ei kuole. Nämä
ihmiset uskovat sinuun, ja niin uskon minäkin”, Mariel sanoo
pehmeästi. Kipu ei ole vielä samentanut hänen ääntään. ”En
tiennyt, että sinä halusit yhä auttaa Enfallaa. En tiennyt, että
yhä välitit. Olen niin pahoillani, Larus.”
”Älä. Ei ole sinun asiasi olla
pahoillasi mistään. Palaa kotiisi, tämä ei ole sinun taistelusi.”
”Sinun taistelusi on minun
taisteluni. Minä haluan auttaa, kuten sinä olet auttanut minua
kaikki nämä vuodet.”
Larusin on pakko sulkea silmänsä
Marielin avoimilta, pyyteettömän rakastavilta kasvoilta. Hän ei
kestä katsoa silmästään luopunutta ystäväänsä. Kun Larus avaa
silmänsä, hän hengittää syvään ja muotoilee sanansa
mahdollisimman selkeästi.
”Minä en aio palata takaisin
Adamantiaan. Sinä et voi auttaa minua. Katso ympärillesi ja sano,
näyttävätkö nämä ihmiset sinusta uskovilta ja kykeneviltä.”
Napsahdus. Larus saattaa miltei kuulla sen. Päässä suhisee.
”Katso heitä ja kerro minulle,
kuinka moni heistä näyttää taistelijalta! Enfallasta ei ole enää
mihinkään! Kaikki, mitä olen koskaan yrittänyt, valuu hukkaan,
sillä isäni on jo rikkonut ytimen, enkä voi korjata sitä pelkällä
uskolla. En pysty sellaiseen. Näiden ihmisten usko on jäänhauras,
enkä minä ole todellinen johtaja, en kyennyt edes pakenemaan
kunnolla. Anna minun olla, aurinkosi ei yletä tähän maailmaan.”
Isku. Muutama hento huudahdus pakenee
enfallalaisista, kun Avanin avokämmen halkoo ilmaa jättäen
jälkensä Larusin poskeen. Prinssi horjahtaa taaksepäin iskun
voimasta, ei ehdi reagoida äkilliseen iskuun.
”Mitä sinä oikein kuvittelet
puhuvasi”, Avani sanoo matalalla, raivosta särisevällä äänellä.
”Nämä ihmiset ovat sinun omaa kansaasi. He luottavat sinuun,
vaikka et ansaitsisi sitä. Katso heitä! Sinulla on enemmän kuin
monella maailmalla yhteensä – ihmisiä, jotka uskovat sinuun.
Kokoa itsesi ja tee, mitä sinun tarvitsee, äläkä halvenna heitä
vain, koska et kykene luottamaan itseesi.”
Avanin kirkkaat silmät säkenöivät.
Larus, joka on useasti nähnyt isänsä suuttuvan, hajoavan palasiksi
hänen edessään, ei ole koskaan nähnyt mitään, mikä herättäisi
hänessä vastaavaa pelonsekaista kunnioitusta. Avanin käsivarret
vapisevat raivosta, hänen silmissään palaa tuli.
”Mariel uhrasi silmänsä sinun
vuoksesi, ja sinä kohtelet häntä näin. Eikö sinussa ole lainkaan
kunnioitusta? Niin moni ihminen on valmis uskomaan sinuun yhä
uudelleen. Minua sinä et hämää. Kerää itsesi, todista olevasi
näiden ihmisten luottamuksen arvoinen.”
”Minä en halunnut tätä!” Larus
kiljuu. Hän tietää, että äänen kohottaminen on virhe nykypäivän
Enfallassa. Päässä suhisee liikaa, hän ei jaksa välittää.
”Minä en pyytänyt ketään tekemään minusta toivon symbolia. En
halunnut kenenkään menevän näin pitkälle vuokseni.” Larus
katsahtaa silmästään luopunutta Marielia. ”Minä en koskaan
halunnut mitään tällaista…” Ääni ei enää kanna.
Avani on aikeissa avata suunsa,
kenties pudottaa seuraavat sanansa Enfallan prinssin niskaan, kun
yleisön keskeltä nousee huppupäinen mies. Hetken Larus kuvittelee
miehen olevan isänsä ja on valmis etsimään ensimmäisen aseeksi
kelpaavan esineen. Sitten mies vetää hupun alas, paljastaa lämpimän
ruskean ihon ja tummat, lyhyet kiharat.
Larus ehtii nähdä, kuinka Mariel
horjahtaa. Avani tarttuu tästä kiinni, estää kaatumasta. Omaa
kehoaan Larus ei enää tunne, miehen läsnäolo pyyhkii sen rajat
pois yksi kerrallaan antamatta armoa.
”Florian.”
”Tervehdys jälleen, Larus, Mariel.”
Miehen katse kiertää omasta pojastaan nuoreen prinssiin, jonka
kehon on ottanut omakseen. Hymy tämän kasvoilla vaientaa Larusin,
saa hänet perääntymään. Hän ei tiedä pitävänsä ääntä
ennen kuin yksi hänen omistaan tartuu häntä olkapäästä.
”Prinssi Larus? Oletteko te
kunnossa?”
Larus ei tunne enää omaa ruumistaan.
Florianin kullanruskeat silmät ja terävät piirteet ovat liian
elävät, liian lähellä. Mariel on samassa huoneessa. Larusin
tajunta alkaa hämärtyä. Vapinan hellitettyä hän huomaa
maistavansa veren suussaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti