perjantai 21. kesäkuuta 2019

Jonne taivaat eivät näe: luku 24


Luku 24: Isku

Päässä jyskyttää Larusin herätessä. Muutama päivä on kulunut kivun ja väsymyksen turruttamina. Ebban luona on käynyt ihmisiä. Kapinan kasvot ovat palanneet. Ebba ei ole kertonut Larusista kenellekään sellaiselle, joka on jo alistunut kuolemalle. Vain vastarintaa sydämessään kantavat ovat kulkeneet Ebban tuvassa ja tuoneet mukanaan niin paljon toivoa, että Larus on miltei tukehtunut siihen.

Päivä alkaa laihalla keitolla ja leivällä. Ebba on uuttanut yrttiteetä, jonka tarkoitus on palauttaa Larus takaisin voimiinsa. Larus on ollut ruumiiltaan heikko ja kivuissa siitä lähtien, kun joutui totuttautumaan uuteen aikarakenteeseen Adamantiassa. Hän tietää, ettei hänen kehonsa toivu oitis, mutta juo hymyillen Ebban teen joka kerta, kun vanha nainen sitä hänelle tarjoaa.

Oletko sinä jo siinä kunnossa, että jaksaisit nähdä koko joukon?” Ebba kysyy keittoa särpiessään. Larus hätkähtää.
He odottavat minulta paljon.”
Sekö sinua pelottaa?”
Larus ei sano mitään. Hänenhän pitäisi olla toivon symboli.

Kuulehan”, Ebba sanoo topakasti ja lyö kätensä yhteen. ”Sinulta odotetaan vain sitä, mitä pystyt ja jaksat. Sinähän haluat tuhota isäsi vallan aivan yhtä paljon kuin mekin, etkö niin?”
Kysymyksen asettelu korventaa Larusin sisintä.
Haluan minä.”
Älä pelkää. Kukaan ei odota, että sinä osaisit johtaa meidät taisteluun. Sinun hengissäolosi merkitsee meille yrittämistä. Me jaksamme, koska sinä elät.”

Koska sinä elät. Ensimmäistä kertaa elämässään Larus ymmärtää, mitä Darlangan tarkoitti silloin, kun kertoi hänelle, ettei ole elänyt useaan vuoteen. Sen täytyy tuntua juuri tältä. Sisintä korventaa, mutta tunne kolisee vasten laitoja. Sisällä ei ole enää mitään kunnollista. Pelkkiä yritelmiä pitää rakennus pystyssä.

Larus suostuu. Hän ei voi muutakaan. Hän muistaa Narukin kyyneleet nimettömässä maailmassa. Mies oli paennut Falonia aivan kuten hänkin. Kaikista Enfallasta lähteneistä vain Larus oli velvollinen palaamaan. Velvollisuus on kirjoitettu syntymässä hänen luihinsa.

Syötyään Larus seuraa Ebbaa mutkittelevilla mukulakivikaduilla tiukasti verhoiltuna. Huppu peittää hänen päänsä, pitemmiksi kasvaneet mustat suortuvat on sidottu kiinni. Kokoontumispaikassa haisee kalalta ja pölyltä. Vanha kapakka on sivussa. Se riittää Larusille. Falonin miehet pääsevät kaikkialle, mutta kalanhajuiseen kellariin ei eksy kukaan.

Osa kasvoista ovat Larusille jo entuudestaan tuttuja. He ovat käyneet katsomassa häntä jo Ebban luona. Nainen kulkee aivan lähellä Larusia. Larusille suojelevasta eleestä tulee mieleen ainoastaan Mariel. On väärä aika ajatella Marielia tai mitään muutakaan taakse jätettyä.

Meidän toivomme on saapunut.”
Minä uskoin aina tämän päivän koittavan.”
Rukoilin joka ilta hänen palaavan luoksemme.”
Kauan eläköön prinssi Larus!”

Suosionosoitukset jäävät vaisuiksi, pelko on luikerrellut ihmisten keskelle ja pakottanut heidät vaitonaisiksi. Larus ymmärtää sen. Ihmisten katseet kertovat tarpeeksi. Kyyneleet kihoavat silmiin, jotkut joutuvat viemään käden suunsa eteen, etteivät päästäisi nyyhkytystä vapaaksi. Hämärään kellariin kokoontuneet ihmiset ovat todella odottaneet prinssiään saapuvaksi. Larusin kehoa pistelee.

Minä olen täällä”, Larus naamioi väsyneen äänensä haikeaksi. ”Olen vihdoin täällä teidän luonanne. Te ette ole yksin. En anna teidän kuolla.”
Lupauksia. Niin paljon, että ne polttavat merkkinsä Larusiin. Lisää. Enemmän ja enemmän, hän tahtoo hukkua kansansa toivon alle, jotta voi nauraa itselleen lopuksi. Jotta kansa voi syyttää häntä kaikesta eikä uhrata kyyneliään ajatukselle kuolemasta. Ennemmin viha kuin suru ja pelko. Mikä tahansa ennen surua ja pelkoa.

Miten me etenemme, teidän korkeutenne?”
Arvon prinssi, tiedättekö te jo, kuinka me voimme voittaa isänne?”
Kuninkaalla on vartijoita kaikkialla. Kehenkään on vaikeaa luottaa.”

Larus nyökkäilee ihmisten innokkaalle puheelle. Hänen olonsa on vieläkin heikko, näkökenttä keinuu paikoitellen, mutta hän pakottaa itsensä pysymään pystyssä.
Minä aion voittaa Darlanganin puolellemme”, Larus sanoo.
Viimeisen maagin?”
Hän on kuninkaan leikkikalu!”
Se petturi ei koskaan auttaisi ketään meistä. Nainen on puolensa valinnut.

Ihmiset sylkevät sanoja suustaan. Larus tietää heidän olevan ehdottoman tosissaan. Leimuavat silmät ja louskuttavat suut eivät valehtele. Hän pitää kasvonsa ilmeettöminä. Hän ei ole unohtanut yötä, jona jätti Enfallan. Darlangan toivoi hänen paluutaan.

Isäni linna ei ole voittamaton”, Larus sanoo rauhallisesti. Äänen korottamisesta ei ole mitään hyötyä täällä. ”Jos me saamme jonkun sisälle, meidän tarvitsee vain päästä sisälle ja tappaa Falon. Muuta ei tarvita.”
Vain tappaa kuningas? Silläkö me saamme Enfallan takaisin aiempaan kukoistukseensa?”
Entä jatko? Teistäkö tulee meidän kuninkaamme?”

Jokin läikähtää Larusin sisällä, hankautuu laitoihin kiinni. Larus ei halua tunnistaa tunnetta omakseen. Hän huokaisee syvään ennen kuin avaa suunsa.
Emme saa Enfallaa koskaan takaisin sellaisena kuin se oli”, Larus tiputtaa ja seuraa ihmisten ilmeitä ennen kuin jatkaa. Osa silmistä siristyy. ”Minun isäni tapatti kaikki maagit, tuhosi kokonaisen kulttuurin sen mukana. Uusia maageja ei ole syntynyt, sillä teko järisytti maailman tasapainoa. Vanhat ammatit eivät enää kukoista, sillä jäätynyttä maata ei voi viljellä. Köyhyys leviää. Enfallaa ei saa ennalleen.”

Larus odottaa huutoja, vihan aaltoa, joka ryöppyäisi pelokkaista ihmisistä hänen ylleen. Sen sijaan hän saa hiljaisia kasvoja ja itkeviä silmiä. Enfallalaisten toivo on paperinohut. Larus sulkee hetkeksi silmänsä, muistelee Marielin valovoimaisuutta. Veli on itse aurinko. Larus ei koskaan pysty samaan, mutta hän kykenee puhumaan kansalleen totta.

Se ei kuitenkaan tarkoita, että meidän tulisi alistua lähestyvään kuolemaan ja tuhoutuvaan Enfallaan. Minä en palannut tänne katsomaan, kuinka maa jäätyy lopullisesti. Me tapamme isäni, estämme hänen mädäntynyttä sieluaan tuhoamasta kaikkea ympäriltään.” Larus pitää tauon ja odottaa, että hänen sanansa uppoavat kuulijoihinsa. Kellarin seinustalla seisoo Ebba hymy kasvoillaan. Ylpeys saa hänet näyttämään levolliselta. Se valaa Larusiin voimaa.

Minä en tiedä alkuunkaan, mitä tapahtuu sen jälkeen, kun isäni on kuollut.” Totuus. On kerrottava totuus sellaisena kuin se on. Rumana ja keskeneräisenä. ”Minulla ei ole suunnitelmaa. En edes tiedä, kykenenkö toimimaan Enfallan arvoisena hallitsijana. Minä en tiedä muuta kuin sen, että tämä maailma tekee kuolemaa ja se on estettävä. On edettävä päivä kerrallaan. Me emme ehdi suunnitella, lähtölaskenta on alkanut jo kauan sitten. Enfalla ei odota ainuttakaan suunnitelmaa.”

Kuulijat ovat hetken hiljaa. Larus on antanut heille vain sen, mikä on totta. Yhdessä he eivät ole yhtään mitään. Pelkkä kasallinen pelokkaita ihmisiä, jotka haluavat pelastaa sen, mitä heidän maailmastaan on jäljellä. Silti sen pitäisi riittää. Larus tietää, että jos he eivät yritä, Enfalla tuhoutuu. Epätoivonsa vimmalla Larusin on selvittävä eteenpäin, improvisoitava.

Kun ensimmäinen ihminen kumartuu, Larus tuntee jonkin liikahtavan itsessään. Ihmiset kumartuvat hänen edessään yksi kerrallaan, ääneti, hurraamatta. Kaikki ovat polvillaan hänen edessään. Larus tuijottaa heitä mustat silmät suurina ja ymmärtämättöminä. Hän ei pelottanut kansaansa pois. Pieni kourallinen ihmisiä kumartaa häntä, seuraa häntä kohti jotakin, josta kukaan ei vielä tiedä.

Juuri, kun Larus on aikeissa avata suunsa, portaikosta saapuu pitkä nainen taluttaen kahta henkilöä matkassaan. Lämpö Larusin rinnassa muuttuu pistoksi. Hän tuntee tulijoiden kasvot. Tunsisi ne missä tahansa.

Löysin nämä kaksi ulkoa kyselemästä prinssi Larusia”, nainen sanoo katsellen vuoroin Larusia, vuoroin Ebbaa. ”Vaarallista touhua, ei käy päinsä nykyisessä Enfallassa.”
Larus on varma, että hänen sydämensä jättää kierroksia välistä. Hän tuijottaa naisen mukanaan raahaamaa kaksikkoa silmät suurina. Mariel ja Avani.

Marielin silmä on sidottu ja vaatteet repaleiset, mutta se on yhä hän. Lämpimän maailman prinssi, aurinko itse. Marielin valo ei kuulu Enfallaan. Larus ei tiedä, kuinka epäuskoiselta näyttää astuessaan ystäväänsä kohti.

Larus, minä voin selittää”, Mariel avaa suunsa. ”Me –”
Mariel halusi välttämättä lähteä sinun perääsi”, Avani keskeyttää.
Ei. Niin ei pitänyt käydä. Marielin piti viedä valonsa omalle kansalleen, pois täältä, kauas Larusista.
Minä en voinut antaa sinun mennä.”

Pisto syvenee. Larus tietää, millaiseksi se voi kehittyä.
Teidän korkeutenne, tunnetteko te nämä kaksi?”
Ovatko he vaarallisia?”
Miksi he puhuvat teille niin vapaasti?”

Larus huitaisee kädellään ilmaa. Ihmiset vaikenevat. Hurrauksien kaiku kaihertaa Larusin rintakehää. Hän ei aio unohtaa sitä, mutta sallii sen painua kauemmas. Marielilla ei ole toista silmää. Larus tietää, mitä se tarkoittaa ja puree hampaitaan yhteen, jotta ei läimäyttäisi kättään ystävänsä poskelle.

Minä tunnen heidät”, Larus sanoo, ”ei syytä huoleen.”
Larus? Keitä nämä ihmiset ovat?” Hymy. Mariel uskaltaa hymyillä, vaikka on tullut näin pitkälle Larusin vuoksi. Enfallan prinssi puristaa kätensä nyrkkiin.
Nämä ovat Enfallan kapinallisia, joiden avulla minä pelastan maailmani.”
Marielin ilme muuttuu. Suupielet painuvat alas.
Mutta…”

Larus läiskäyttää kätensä yhteen. Hän tuntee Avanin katseen polttavana ihollaan, nainen on arvioinut häntä alusta asti. Enää ei ole mitään syytä leikkiä. Larus katkaisee pelin kerralla, sitten Mariel ei enää jää haikailemaan hänen peräänsä.

Minä en halunnut sinun tekevän mitään tällaista minun vuokseni”, Larus sanoo hiljaa pitäen katseensa silmäpuolessa Marielissa. Miten itsekästä. Miten yliampuvaa.
Minun oli pakko. En jatka ilman sinua.”
Luulin, että äkkilähtöni oli riittävä merkki siitä, etten aio enää jatkaa matkaa teidän kanssanne.”

Marielin näkevä, kultainen silmä kiiltää. Nuori mies ei ole antanut periksi. Epämukava pistely leviää Larusin ruumiiseen, kun hän ymmärtää, ettei Mariel aio päästää häntä enää pakoon. Hänen on käytävä koko keskustelu loppuun, seliteltävä, perusteltava itsensä kaikkien häntä seuraavien ihmisten katsellessa vierestä. Larus maistaa sappinesteet suussaan.

Mene kotiisi, Mariel, ja vie uusi ystäväsi mukanasi. Tämä retki päättyy tähän. Minä en tule mukaanne, etsi isäsi, jos katsot sen vielä tarpeelliseksi”, Larus jatkaa raskaaksi käyneellä äänellä. Hän voisi sanoa nähneensä Florianin. Ei vielä. Ei tässä. Ei, sillä Florianin näkeminen ei todella auttaisi Marielia.

Marielin ilme ei muutu. Hänen ei tarvitse sanoa mitään. Larus kohottaa kätensä, osoittaa hämärää kellaria, sen kosteiden seinien sisälle pakkautuneita ihmisiä.
Antakaa minun olla”, Larus sihisee hampaidensa välistä. ”Jättäkää minut mätänemään tähän kuolevaan maailmaan. Minä en ole niin kuin te kaksi.”

Side Marielin kasvoilla puhuu Larusille. Syyllistää häntä. Veli luopui osastaan päästäkseen hänen luokseen. Larusin pieni keho vapisee raivosta. Kenenkään ei koskaan pitänyt välittää hänestä niin paljon, että tekisi hänen vuokseen jotakin niin hirvittävää, niin ajattelematonta.

Sinun maailmasi ei kuole. Nämä ihmiset uskovat sinuun, ja niin uskon minäkin”, Mariel sanoo pehmeästi. Kipu ei ole vielä samentanut hänen ääntään. ”En tiennyt, että sinä halusit yhä auttaa Enfallaa. En tiennyt, että yhä välitit. Olen niin pahoillani, Larus.”
Älä. Ei ole sinun asiasi olla pahoillasi mistään. Palaa kotiisi, tämä ei ole sinun taistelusi.”
Sinun taistelusi on minun taisteluni. Minä haluan auttaa, kuten sinä olet auttanut minua kaikki nämä vuodet.”

Larusin on pakko sulkea silmänsä Marielin avoimilta, pyyteettömän rakastavilta kasvoilta. Hän ei kestä katsoa silmästään luopunutta ystäväänsä. Kun Larus avaa silmänsä, hän hengittää syvään ja muotoilee sanansa mahdollisimman selkeästi.

Minä en aio palata takaisin Adamantiaan. Sinä et voi auttaa minua. Katso ympärillesi ja sano, näyttävätkö nämä ihmiset sinusta uskovilta ja kykeneviltä.” Napsahdus. Larus saattaa miltei kuulla sen. Päässä suhisee.
Katso heitä ja kerro minulle, kuinka moni heistä näyttää taistelijalta! Enfallasta ei ole enää mihinkään! Kaikki, mitä olen koskaan yrittänyt, valuu hukkaan, sillä isäni on jo rikkonut ytimen, enkä voi korjata sitä pelkällä uskolla. En pysty sellaiseen. Näiden ihmisten usko on jäänhauras, enkä minä ole todellinen johtaja, en kyennyt edes pakenemaan kunnolla. Anna minun olla, aurinkosi ei yletä tähän maailmaan.”

Isku. Muutama hento huudahdus pakenee enfallalaisista, kun Avanin avokämmen halkoo ilmaa jättäen jälkensä Larusin poskeen. Prinssi horjahtaa taaksepäin iskun voimasta, ei ehdi reagoida äkilliseen iskuun.

Mitä sinä oikein kuvittelet puhuvasi”, Avani sanoo matalalla, raivosta särisevällä äänellä. ”Nämä ihmiset ovat sinun omaa kansaasi. He luottavat sinuun, vaikka et ansaitsisi sitä. Katso heitä! Sinulla on enemmän kuin monella maailmalla yhteensä – ihmisiä, jotka uskovat sinuun. Kokoa itsesi ja tee, mitä sinun tarvitsee, äläkä halvenna heitä vain, koska et kykene luottamaan itseesi.”

Avanin kirkkaat silmät säkenöivät. Larus, joka on useasti nähnyt isänsä suuttuvan, hajoavan palasiksi hänen edessään, ei ole koskaan nähnyt mitään, mikä herättäisi hänessä vastaavaa pelonsekaista kunnioitusta. Avanin käsivarret vapisevat raivosta, hänen silmissään palaa tuli.

Mariel uhrasi silmänsä sinun vuoksesi, ja sinä kohtelet häntä näin. Eikö sinussa ole lainkaan kunnioitusta? Niin moni ihminen on valmis uskomaan sinuun yhä uudelleen. Minua sinä et hämää. Kerää itsesi, todista olevasi näiden ihmisten luottamuksen arvoinen.”
Minä en halunnut tätä!” Larus kiljuu. Hän tietää, että äänen kohottaminen on virhe nykypäivän Enfallassa. Päässä suhisee liikaa, hän ei jaksa välittää. ”Minä en pyytänyt ketään tekemään minusta toivon symbolia. En halunnut kenenkään menevän näin pitkälle vuokseni.” Larus katsahtaa silmästään luopunutta Marielia. ”Minä en koskaan halunnut mitään tällaista…” Ääni ei enää kanna.

Avani on aikeissa avata suunsa, kenties pudottaa seuraavat sanansa Enfallan prinssin niskaan, kun yleisön keskeltä nousee huppupäinen mies. Hetken Larus kuvittelee miehen olevan isänsä ja on valmis etsimään ensimmäisen aseeksi kelpaavan esineen. Sitten mies vetää hupun alas, paljastaa lämpimän ruskean ihon ja tummat, lyhyet kiharat.

Larus ehtii nähdä, kuinka Mariel horjahtaa. Avani tarttuu tästä kiinni, estää kaatumasta. Omaa kehoaan Larus ei enää tunne, miehen läsnäolo pyyhkii sen rajat pois yksi kerrallaan antamatta armoa.

Florian.”
Tervehdys jälleen, Larus, Mariel.” Miehen katse kiertää omasta pojastaan nuoreen prinssiin, jonka kehon on ottanut omakseen. Hymy tämän kasvoilla vaientaa Larusin, saa hänet perääntymään. Hän ei tiedä pitävänsä ääntä ennen kuin yksi hänen omistaan tartuu häntä olkapäästä.
Prinssi Larus? Oletteko te kunnossa?”

Larus ei tunne enää omaa ruumistaan. Florianin kullanruskeat silmät ja terävät piirteet ovat liian elävät, liian lähellä. Mariel on samassa huoneessa. Larusin tajunta alkaa hämärtyä. Vapinan hellitettyä hän huomaa maistavansa veren suussaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti