Luku 11: Kuolevat maailmat
Enfalla
Haavoitettu mies seisoo kuninkaan
edessä silmät häpeilemättömän avoimina. Falon pitää ryhtinsä,
hänen musta laahuksensa korostaa hänestä huokuvaa arvovaltaa.
Kaksi kuningasta, kumpikin eri tavalla vastuussa omasta maailmastaan
ja täysin tietämätön toisesta.
”Minä en ole koskaan kuullutkaan
Adamantiasta”, Falon sanoo aloittaen hiljaa, ”mutta uskon sinun
tietävän, missä olet, sillä Enfallaan eivät käy
ymmärtämättömien tiet.”
Toinen hallitsija nyökkää.
”Kuljen täällä teidän
ehdoillanne, kuningas Falon”, Florian sanoo hymyillen rikotulla
suullaan. ”Olen kuullut teistä paljon ja ymmärrän pysytellä
armossanne.”
Falonin silmät siristyvät. Kädet
hakeutuvat lähemmäs ruumista, miehen tapa elehtiä herättää
Florianissa muiston. Vaikka maailmojen risteilevät ajat ovat
sotkeneet hänen käsityksensä todellisuudesta, hän osaa yhä
kaivata. Hän tunnistaa sukulaisuuden Falonin aistikkaasta tavasta
kantaa itsensä. Jokainen osa kuninkaassa huutaa tämän poikaa
Larusia, nuorta miestä, joka kasvoi aikuiseksi Florianin helmoissa.
”En tiedä, millaisesta armosta olet
kuullut, mutta voin taata sinulle, että puhuja ei ole tiennyt, mistä
puhuu”, Falon sanoo pehmeästi, pitäen kapeat huulensa hymyssä,
”sillä armoni on yhtynyt aaltojen kuohuun jo kauan sitten. Minussa
on jäljellä enää hyvin vähän mitään sellaista, jolla
pystyisin ymmärtämään tapaasi saapua maailmaani kutsumattomana
vieraana.”
Falonin leukaperät kiristyvät
Florianin hymyn leventyessä. Hymy halkoo tumman kuninkaan kasvoja.
”Oma poikanneko ei tiedä, mistä
puhuu?”
Välähdys, lähes silmin nähtävä.
Falonin herkkä ja aistikas olemus murtuu, jokin musta ja arvaamaton
sykähtää pintaan.
”Sinä olet siis Larusin lähettämä”,
Falon sihisee hampaidensa välistä. ”Meillä ei ole puhuttavaa.
Vartijani voivat heittää sinut kallioille oitis.”
Florian polvistuu Falonin eteen,
painaa päänsä alas kuin mies, joka katuu. Ele ei kuitenkaan kieli
katumuksesta. Kuningas alistuu toisen edessä, ymmärtää tämän
vallan omassa maailmassaan.
”Poikanne ei suinkaan ole lähettänyt
minua, teidän armonne”, Florian sanoo pää painettuna. ”Minä
saavun tänne pitkän matkani uuvuttamana, sillä uskon sydämestäni,
että täällä tunnetaan yhä vieraanvaraisuuden käsite sellaisena
kuin se on syntynyt. Olen huolehtinut pojastanne viisi oman maailmani
vuotta, katsonut hänen varttumistaan ja kohdellut häntä kuin omaa
lastani. En oleta teiltä kiitollisuutta toimistani, sillä olen
toiminut täysin omien moraalieni ohjaamana. Sen sijaan kuvittelen
saavani täältä sen verran armoa, että saan levähtää hetkisen.
Vain sen verran, että saan keskustella kanssanne ja levähtää.
Matkani on ollut pitkä.”
Hiljaisuus istuu Florianin selällä,
painaa kyykistynyttä ruumista entistä pahemmin lysyyn. Florian ei
nosta itseään ennen kuin Falon avaa suunsa. Hän pitää ylpeytensä
kurissa, sanansa sidottuina.
”Nosta pääsi”, Falon käskee.
”Millainen hallitsija myy ylpeytensä toisen edessä?”
Florian nousee. Hän on lähes yhtä
pitkä kuin Falon, mutta erilainen niin katseeltaan kuin
eleiltäänkin. Mikä on Falonissa nopeaa ja kovaa, ilmenee
Adamantian kuninkaassa maltillisena ja kunnioittavana.
”Sellainen hallitsija, joka rakastaa
poikaanne hyvin syvästi”, Florian sanoo kohottaen päänsä
arvonsa mukaisesti, ”sillä kuten sanoin, otin oikeudekseni kiintyä
poikaanne kuin omaani tämän saapuessa luokseni.”
Naurahdus. Falon on aidon huvittunut
Florianin rehellisyydestä.
”Puhua sinä ainakin osaat”, Falon
sanoo. ”Jää. Istu yöksi. Enfallalla on kyllä aikaa.”
Florian nyökkää. Kultaisissa
silmissä hehkuu kiitollisuus.
”Teen, kuten teidän armonne
sallii.”
Falon kääntää Florianille
selkänsä, kävelee parvekkeelle, joka paljastaa päivän taittuneen
illaksi. Tähdet hehkuvat himmeinä taivaalla, yön kansi ei ole
vielä kohdannut syvintä sineään. Falonin ei tarvitse käskeä
Floriania seuraamaan itseään. Hallitsija osaa lukea toista
kaltaistaan.
”Poikani saapui siis maailmaasi”,
Falon sanoo kuullessaan Florianin lähestyvät askeleet. ”Onko hän
siellä edelleen?”
”Minä olen ollut kauan pois”,
Florian sanoo, ”mutta toivon koko sydämestäni, että hän on yhä
auringon maassa.”
”Määrittele minulle, paljonko on
kauan sinun tuntemasi ajan mukaan.”
”Olen kulkenut ajasta toiseen,
lipunut hitaa matavien minuuttien matkassa. En saata tietää, kuinka
monta vuotta maailmassani on kulunut.”
”Lähditkö sinä saapuaksesi
lopulta tänne?”
”Tarkoitukseni oli vain viivähtää
täällä. Levätä hetken. Olen kulkenut niin usean maailman
välillä, että uupumukseni alkaa käydä myös hengelle raskaaksi.”
Florian astelee Falonin viereen, nojaa
kivisiin kaiteisiin. Laskeutuva yökään ei poista lämpöä hänen
piirteistään. Florian hehkuu satutettunakin kuin aurinko.
”Poikanne on kertonut Enfallasta
jokin verran”, Florian sanoo hiljaa. ”Koska en voi palata vielä
kotiin, saavuin tänne lepäämään. Oletukseni vieraanvaraisuudesta
pohjasi valintani hetkellä täysin siihen, että olette syvästi
rakastamani pojan isä.”
Enfallan kuninkaan mustat silmät
pysyvät ilmeettöminä. Toinen mies on ottanut hänen jälkeläisensä
omakseen, kasvattanut tätä auringon kuluttamissa helmoissaan. Miltä
Larus näyttää nyt? Mitä toisen kuninkaan välitys on tehnyt
kylmyyden keskellä kasvaneelle pojalle? Pystyisikö tämä yhä
palaamaan, kohoamaan isäänsä vastaan? Falon pitää mielensä
kirkkaana. Tähdet syttyvät taivaankannelle. Ne ovat kuin portteja
toisiin todellisuuksiin. Falon ei sulje silmiään.
”Suostun vieraluusi niin kauan, kun
siitä ei koidu Enfallalle harmia”, Falon vastaa lopulta. ”Miksi
et voi palata vielä takaisin maailmaasi?”
Florianin olemukseen syntyy särö.
Tähtien valkea valo paljastaa sen, täyttää sen hehkullaan.
Varmuus halkeilee.
”Minun maailmani tekee kuolemaa.”
”Vai niin”, Falon sanoo hiljaa,
miltei ymmärtäen. ”Etkö ole vielä löytänyt keinoa sen
pelastamiseksi?”
Florian pudistaa päätään. Falon ei
ole vieläkään tehnyt elettäkään järjestääkseen jonkun
puhdistamaan miehen haavat. Florian ei ole kysynyt. Tämä ei tunnu
edes muistavan kantavansa kipua kehossaan.
”Aika on minua vastaan”, Florian
vastaa. ”En vielä tiedä, mitä tehdä, vaikka matkani on kestänyt
pienen ikuisuuden.”
”Haluatko sinä edes pelastaa
maailmasi? Jos ydin on rikki, mitään ei ole tehtävissä.”
Falon hätkähtää huomatessaan
Florianin hymyilevän. Miehen silmät ovat kiinni, huulet leveässä
virnistyksessä.
”Ehkä niin”, Florian sanoo
hymyillen yhä, ”ehkä Adamantia kuolee, enkä voi tehdä sille
mitään. Minulla on kuitenkin kaksi poikaa. Sinun lapsesi ja minun
omani. Mies, joka rakastaa, ei voi lakata yrittämästä.”
Falonista pääsee tukahtunut
naurahdus. Rakkaus, jälleen kerran. Voima, joka ei puhu hänen
kieltään, mutta joka tuntuu liikuttavan maailmoja. Rakkaudestako
jumalat tanssivat kehän olevaksi, yhdistivät maailmat toisiinsa
porteilla? Tähtien kylmässä valossa Falon on niin kaukana sisimmän
täyttävästä rakkaudesta, että sen muisteleminen tuntuu
vaivalloiselta, kuin pistelyltä raajoissa.
”Vai rakastat sinä Larusia”,
Falon sanoo hymyillen ajatukselle. ”Miltä se mahtaa tuntua?”
Florian kääntää päätään
hieman, veriset kasvot katsovat Faloniin vailla syyllistystä. Aivan
kuin Florian tuntisi toisen kuninkaan sydämen jo ennalta.
”Ei rakkautta voi selittää”,
Florian naurahtaa. ”Minä en voi kertoa teille, miltä oman
poikanne rakastamisen kuuluisi tuntua.”
”Olet merkillinen kuningas,
Adamantian Florian An-Edil. Erittäin merkillinen.”
”Tuskin sen merkillisempi kuin
kukaan muukaan jotakin rakastava mies.”
Falon kohottaa kätensä ylös, tähdet
sykkivät Enfallan taivaalla kirkkaina ja ihmeellisinä, samaan
aikaan kaukaisina ja läheisinä. Ne ovat täysin ihmiskäsien
ulottumattomissa, mutta Falon omistaa ne kaikki. Ne ovat hänen,
aivan kuten kaikki niiden alla. Sellaisen rakkauden Falon tuntee
parhaiten.
”Nauti vierailustasi Enfallasta”,
Falon sanoo kurottaen yhä kohti tähtiä. ”Tämä maailma ei ole
lainkaan sen elävämpi kuin oma kuolemaa odottava maailmasi. Mutta
se on minun ja se kuolee kanssani.” Florian nojaa yhä kaiteeseen,
antaa kevyen merituulen pyyhkiä ylitseen, kun Falonin huulet
kaartuvat autuaasen hymyyn tähtien valossa.
”Viivy täällä niin kauan kuin
katsot tarpeelliseksi. Läsnäolostasi on hyötyä, sinä tunnet
Larusin paremmin kuin minä. Voit kertoa minulle hänen
mielenliikkeistään.”
”Pelkäättekö omaa poikaanne?”
Falon kääntää päänsä. Valkea
hiuspilvi heiluu tuulessa, reunustaa teräväpiirteisiä kasvoja.
”Larusiako?” Nauru. Vain miltei
elävä, kuin kituva liekki lasin alla. ”Hän on ainoa, joka voi
viedä minulta taivaan tähtineen.”
”Te siis pelkäätte.”
”Kutsu sitä peloksi, nimeä se, jos
osaat”, Falon nauraa, ”minulle se on vain muistutus, haaste,
keino pitää itseni elävänä. Tähdet ovat puolellani. Kaikki
kehän taivaat tahtovat minun johtavan.”
Florianin ei tarvitse kysyä, miksi
Falonin silmät ovat tyhjät, miksi tämä takertuu valtaansa kuin
lapsi, joka ei vielä tiedä, mitä vallalla tarkoitetaan, millaisen
vastuun se sisällyttää kantajansa harteille. Florian on kulkenut
Enfallan kaduilla ennen linnaan pääsemistä. Hän on nähnyt kansan
lannistuneet olemukset, tautien runtelemat kehot. Ne ovat kertoneet
hänelle, millainen johtaja Enfallan Falon Lindarin on.
Silti Florian ei käännä katsettaan
toisesta miehestä. Ymmärtääkseen pojakseen ottamaansa Larusia
hänen täytyy katsoa Falonin mustiin silmiin, lukea tämän
piirteistä kaikki se, mikä on tehnyt Larusista itsensä. Falonin
silmien takana maailmat kuolevat, tähdet luhistuvat itseensä.
Florian ei ole koskaan ollut lähempänä jotakin kuolevaa, itseensä
hukkuvaa. Hän ei ole koskaan päässyt niin liki ymmärrystä
kuolevien maailmojen takana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti