Jonne taivaat eivät näe: luku 25

Luku 25: Ihollasi

Adamantia, viisi Adamantian vuotta sitten

Illan viimeiset säteet leikittelevät kuninkaan verhoissa. Ilma ei ole enää tuskaisen kuumaa hengittää, Florian vetää syvään henkeä ja avaa pukunsa yläosan helpottaakseen oloaan. Vasta, kun hän on jo paljastanut kiinteän ylävartalonsa, hän havaitsee liikettä näkökenttänsä laidalla.

Larus istuu kultaisena kiiltelevän peilipöydän äärellä ja katsoo suoraan kuninkaaseen peilin kautta. Poika on ollut hänen siipiensä suojassa vasta muutamia kuita, mutta tämän katse on käynyt yhä varmemmaksi. Ruumiiltaan muualta tullut poika on kuin lapsi, alati vieraasta ilmasta ja ajasta sairaana. Florian ei kykene peittämään värähdystään, kun Larus nousee ja astelee suoraa hänen luokseen.

”Hyvää iltaa, teidän korkeutenne”, Larus sanoo. Pojalla on niin kirkas ääni. Kuulas, vielä elämältä säästynyt.

”Kaunista iltaa, Larus, sinä voit jo kutsua minua Florianiksi. Haluanhan sinun pitävävän minua kuin isänäsi.”

”Sinä et ole minun isäni.” Äänessä on jotakin varmaa. Ehdotonta. Florian ei tiedä, mitä se tarkoittaa.

”Oi, en tarkoittanut loukata sinua, pikkuinen. Minä tahdon vain, että sinä voit luottaa minuun ja poikaani. Me Adamantiassa tahdomme ihmisten parasta.”

Autuas hymy leviää Larusin kasvoille. Florian tunnistaa sen, se ei voi olla aito. Hän itse on tottunut hymyilemään samalla tavalla. Jokin vieraan miehen pojassa on hirvittävän irrallaan, kuin tätä olisi satutettu pahasti ja tämä joutuisi pitämään minuutensa rippeistä kaikin voimin kiinni. Se näkyy Larusin tavassa kadota välillä sanoihinsa, nyökytellä merkityksettömästi, kun hänelle puhutaan.

Larus istuutuu alas, sängylle, aivan Florianin viereen. Kuljettaa kapeat, vaahdonvalkeat jalkansa keltaiselle peitolle. Pojan ilme pehmenee. Huulet raottuvat, Florian ei hätkähdä, vaikka ymmärtää, mitä Larus aikoo. Kun poika painautuu häntä vasten, hän ymmärtää, ettei tämä epäröi lainkaan. Verhot ovat yhä raollaan, palatsin lukuisat palvelijat voisivat koska tahansa kävellä sisään. Larus ei edes värise viedessään huulensa Florianin omille.

Kun Larus irrottautuu suudelmasta, hän säilyttää yhä ruumiinsa painon Florianin sylissä ja katsoo kuningasta mustilla, kaiken nielevillä silmillään. Florianissa palaa. Silmien katse on odottanut koko ajan, jo ensimmäisistä illoista lähtien se on piirtänyt merkkejään Florianiin. Mies sulkee hetkeksi silmänsä. Larus on nuori ja kaunis. Valkea kuin kuu yötaivaalla. Vieras.

”Sinä et siis aio työntää minua pois”, Larus sanoo antaen käsiensa hivuttautua Florianin reisille, niiltä hitaasti kapeille, paljastetuille lanteille. Florian voisi kieltäytyä. Pudistaa päätään. Mitä Marielkin sanoisi, entä Fanira, hänen oma vaimonsa? Sitten Florian muistaa. Ja kun hän on kerran muistanut, hän vetää Larusin lähemmäs itseään, sallii sirojen sormien hapuilla kosketuspintaa.

”Minä tarvitsen sinun apuasi, kuningas Florian”, Larus kuiskaa Florianin kaulalta.

”Ssh, pieni, ei vielä”, Florian hengähtää.

”Florian…”

”Flo”, Florian sanoo yllättäen, ”kutsu minua mieluummin Floksi.”

Naurunkiherrys. Miltei aito. Florian ei jaksa ajatella, miksi Larus ei osaa nauraa. He painuvat toisiaan vasten oranssien verhojen heiluessa ilmavirran mukana.

Aamulla Larus makaa yhä siinä. Palvelijat eivät tule, ellei Florian kutsu heitä. Hymy kuninkaan kasvoilla. Hän voisi antaa palvelijoidensa tulla, sallia heidän nähdä, mihin hän on alentunut. Nauru miltei pääsee ulos.

Larus on silmät suljettuina vielä nuoremman näköinen kuin onkaan. Hän lepää kuninkaan vierellä täysin hiljaisena, obsidiaaninmustat hiukset valkeiden kasvojensa kehyksenä. Florianin silmät hipovat hänen kauneuttaan, koskettavat, tahtovat niellä itseensä vain vaivoin ehjän, herkän täydellisyyden. Silmäluomien takana värisee. Millaisesta maailmasta Larus uneksii? Millainen todellisuus piirtyy valkeiden luomien taa?

Florian tietää, miksi otti Larusin palatsiinsa. Miksi salli jonkin niin nuoren ja haavoitetun kulkea palatsissaan, nyt kehollaan, vuoteessaan. Florian ei sulje silmiään. Hän katselee Larusin paljasta kehoa kuin muistuttaakseen itseään siitä, missä on. Mihin on tullut itsensä kanssa. Verho keinuu yhä. Aurinko on noussut, aika kuluu, Larus makaa yhä vierellä. Nukkukoon poika ajan keinuessa ympärillä.

*

Isä. Kapeat, haavoitetut kasvot. Mariel ei muista koskaan nähneensä haavoja Florianin kasvoilla. Enfallan tummat värit ja raskaat kankaan syövät miehen valovoimaisuutta. On kuin kehällä matkaaminen olisi kuluttanut Florianista jotakin olellista pois.

”Isä”, Mariel henkäisee. Hänen äänensä värisee. Avani on aivan hänen lähellään, mutta hän ei kykene tarttumaan naista uudelleen kädestä.

Florian ei katso poikaansa. Mies on aivan lähellä Larusia. Enfallan prinssi vapisee, eikä Mariel, joka on kasvanut aikuiseksi nuoreksi mieheksi Larusin rinnalla, ymmärrä miksi Larus näyttää siltä kuin olisi hengenvaarassa.

”Teidän korkeutenne”, vanhan naisen ääni katkaisee hetken keskeltä. ”Tämä herra ei ole tervetullut tiloihimme. Onko hän…?”

Larus nyökkää nopeasti, liian nopeasti. Marielin sydän hakkaa, mutta hän ei ymmärrä.

”Larus? Isä? Mitä tämä on?”

”Älä, Mariel. Ole kiltti äläkä sano mitään.” Puhuja on Larus. Ääni tihkuu häpeää. Kapeat hartiat tärisevät yhä.

”Minä en tiedä, mitä täällä tapahtuu, mutta tämä kellari ei ole oikea paikka puida keskinäisiä ongelmianne.” Vanhan naisen ääni madaltuu. ”Me tarvitsemme Larusia.”

Larus huiskauttaa kättään.

”Minä saan heidät lähtemään. Ebba, olkaa kilttejä ja jättäkää meidät hetkeksi.”

Ebban silmät siristyvät.

”Enfallalla ei ole energiaa muualta tulleille. Nämä kolme eivät voi lähteä, koska maageja ei ole, mutta me emme voi suojella heitä kuninkaalta ja hänen sotilailtaan.”

Maageja ei ole. Kuinka Larus on voinut unohtaa? Kaikki riippuu Darlanganista. Larus katsoo Marielia ja Avania, jotka tulivat tänne asti vain voidakseen ripustautua häneen yhä edelleen. Floriania, jonka syistä kukaan ei todella tiedä mitään. Ihmisiä, jotka hän on vetänyt maahan, josta on vain yksi reitti ulos. Jokin painaa Larusin harteita alas, hänen on pakko saada kapinalliset pois huoneesta ennen kuin hän menettää tajunsa.

Ebba ymmärtää tilanteen.

”Kaksi tuntia. Sen jälkeen me palaamme tänne muutama ihminen kerrallaan ja muodostamme nopean toimintasuunnitelman. On aika toimia.”

Tänään. Kaikki tapahtuisi sittenkin tänään. Larusin haava ja levontarve ovat lakanneet merkitsemästä. Tuli, joka Ebban väsymyksen reunustamissa silmissä palaa, ei ole syntynyt toivosta. Sen on synnyttänyt jokin paljon alkukantaisempi, raaempi. Ihmisen tahto selviytyä.

”Isä, me olemme etsineet sinua.” Marielin ääni miltei katkeilee, prinssin on vaikeaa pitää tahtonsa kasassa. ”Kolmas musta auringonnousu, se…”

”Minähän lupasin palata takaisin.” Tyhjä hymy. Mariel ei tiedä, miksi Florianin silmien takana ei näytä olevan ketään. ”Olisit vain odottanut.”

”Adamantia tarvitsee sinua. Se tarvitsee aurinkoaan.”

Aurinkosymbolista Florianin vaatteissa ei ole enää tietoakaan. Enfallan musta verhoaa miehen kauttaaltaan.

”Mariel.” Puhuja on Larus. Enfallan prinssi vapisee edelleen. ”Mariel, ole kiltti ja lopeta, sinä häpäiset itsesi tuolla.”

”Minä olen etsinyt isääni, maani kuningasta halki tulen ja jään, ja nyt hän vihdoin seisoo edessäni.” Marielin päättäväinen ilme pysyy, vaikka side peittää puolet hänen piirteistään.

”Älä…” Larusin ääni hiipuu, luovuttaa keskeltä. Marielin täytyy itse kohdata oma kipunsa, katsoa, kykeneekö kantamaan totuutta harteillaan.

”Vai olette te etsineet minua kaikkialta”, Florian sanoo huvittuneisuutta äänessään. ”Uuden toverinkin olette löytäneet. Kuka hän on, Mariel?”

”Olen Avani.” Naisen silmissä kytee yhä.

”Hän on minun ystäväni. En olisi selvinnyt tänne asti ilman häntä.”

”Kenties se on merkki siitä, ettei sinun olisi koskaan pitänyt lähteä.”

Terä leikkaa Marielia. Se leikkaa syvältä ja lujaa. Toivon reunat ovat repaleiset, Mariel pitelee niistä kaikin voimin kiinni.

”He olivat siis oikeassa. Khinda ja Vanía. Sinä et lähtenyt pelastamaan Adamantiaa. Lähdit jonkin aivan muun vuoksi, eikä sinulla ole aikomustakaan palata takaisin.”

Mariel astelee Larusin ohi, aivan isänsä eteen. Kyyneleet kihoavat jäljellä olevaan silmään. Kipu toisessa on silmitön.

”Kuka sinä olet?” Mariel kysyy katsoen isäänsä suoraan silmiin.

Sanat ottavat aikansa upota. Mariel erottaa vaikutuksen isänsä eleissä. Ne kuuluvat eri miehelle, sellaiselle, jonka kanssa Mariel ei ole koskaan keskustellut. Niissä on kuitenkin häive sitä miestä, jota Mariel on kutsunut isäkseen koko ikänsä. Se mies ei olisi näyttänyt häpeäänsä kuten nyt.

”Ikuinen”, lipeää Florianin huulilta, ”melkein ikuinen. Jumalat yksin tietävät, kuinka lähellä minä olin.”

Marielin sisin hiljenee. Hän muistaa Vanían ja Khindan sanat. Naiset olivat oikeassa. Kuka tämä mies on?

Florianin katse on Marielin takana, Larusissa, tämän vapisevassa kehossa.

”Maailmojen rakenteita oppii ennustamaan, kun kehällä liikkuu tarpeeksi. Portinvartija on itsekin lähes ihminen, häntä pystyy ymmärtämään. Hän antaa uuden maailman ymmärtäen tuntemuksiani, mutta sellaista maailmaa en ole vielä löytänyt, joka estäisi aikaa kulkemasta.”

Florian ohittaa Marielin, pojan sisällä tuulee. Hänen isänsä kävelee suoraan Larusin luo, tarttuu tätä käsistä. Mariel on hetkeksi kiitollinen, ettei näe isästään muuta kuin pitkän selän. Sivussa seisovan Avanin ilme heijastelee Florianin kasvoja. Mariel ei uskalla kävellä isänsä luo.

”Minä olen kulkenut kehällä, maailmoissa, joiden ajat ovat Adamantiaa hitaampia”, Florian sanoo puristaen yhä Larusin käsiä. Mariel näkee vain Larusin reaktion. Poika on hajoamispisteessä, sietokykynsä rajoilla. Hän näyttää ihmiseltä, joka pelkää muiden lukevan häpeää hänessä. Mariel ei vielä tiedä, mitä Larus häpeää, mutta jokin hänen isänsä kiihkeässä äänensävyssä antaa hänelle vihjeen.

”Minähän kerroin sinulle jo. Olen melkein valmis. Sitten me voimme mennä.”

”Ja minä kerroin sinulle, että minä en lähde Enfallasta mihinkään. Sinä soluttauduit tänne, tulit näin pitkälle vain nähdäksesi isäni. Puhu pojallesi. Hän sentään haluaa nähdä sinut.”

”Pikkuinen, minä en voi puhua Marielille, sillä minä en palaa Adamantiaan.” Mariel näkee, kuinka Florian kuljettaa kätensä kasvoilleen. ”Adamantia kuluttaa minut loppuun. Minä kuolen. Minä en… minä en voi kuolla.”

Ensimmäistä kertaa Mariel kääntää katseensa isästään. Tämä puhuu kuin hän ei olisi paikalla, kuin hän merkitsisi niin vähän, ettei häntä tarvitse huomioida. Avanin käsi hipaisee Marielin omaa, puristaa muutamaa sormea. He vaihtavat nopeasti katseita. Avanilta Mariel saa voiman kohdata jälleen isänsä.

”Minä en ymmärrä”, Mariel sanoo kävellessään Larusin ja Florianin luo. Hän pakottautuu katsomaan isäänsä, jonka kasvoilla loistaa tuntematon tunne. ”Mitä tämä on? Kaikki tämä.”

”Tämä”, Larus aloittaa hiljaa, ”on minun sotkuni. Minun ja Flon. Sinulla ei ole koskaan ollut pienintäkään osaa siinä. Ei sinulla eikä Avanilla. Te olette pelkkiä sivustakatsojia tässä leikissä. En koskaan tahtonut vetää sinua tähän. En koskaan halunnut sinun näkevän, kuinka ruma minä olen.”

Larus ei vieläkään kohtaa Marielin katsetta.

”Minä viettelin hänet. Sinun isäsi. Jaoin sängyn hänen kanssaan viisi Adamantian vuotta. Panin sinun isääsi, Mariel”, Larus sihisee hampaidensa välistä osoittaen Floriania. Adamantian kuninkaan ilme ei värähdäkään. Larusin hartiat tärisevät, mutta kasvot ovat vääntyneet ilottomaan hymyyn. Silmät seisovat päässä. Ottakaa häpeäni. Katsokaa sitä kuin avonaista, märkivää haavaa, katsokaa ennen kuin piilotan sen iäksi.

”Valitsin hänet, koska hän oli kuningas, koska hän valvoi yönsä kulkien aavikolla tyhjä ilme kasvoillaan. Koska hän oli helposti otettavissani. Minä tahdoin vain apua. Joko itselleni tai kansalleni, jumalten nimissä minä en tiedä.” Larus pudistaa päätään. Mariel vastustaa halua vetää veljensä lähelleen. ”En tiennyt, ettei hän ole kunnossa. Että hän oli viimeinen ihminen, jonka puoleen minun olisi pitänyt kääntyä. Hänestä ei ollut auttamaan Enfallaa, ei lopulta edes omiaan.”

Häpeä hulmahtaa Larusin läpi, Mariel saattaa nähdä sen. Hän ei vieläkään kosketa veljeään.

”Flo voi itse kertoa oman osuutensa tarinasta. Hän on elänyt pitempään kuin minä, hänellä on ollut vuosia aikaa kehittää harhojaan. Minä olen osallinen vain hyvin pieneen ajanjaksoon hänen elämässään.” Larus huokaisee syvään. ”Ehkä sinä, Mariel, ymmärrät nyt, miksi jätin sinut ja Avanin taakseni. Olen kaiken aikaa tiennyt, missä sinun isäsi on ja mitä hän etsii. Olenhan ollut osallinen siihen, miksi hän alun alkaenkin lähti.”

Mariel kävelee Larusin luo, tarttuu tätä leuasta ja kohottaa tämän kalpea kasvot katsoakseen veljeään suoraan silmiin. Larus välttelee katsetta yhä, häpeä pitää poikaa otteessaan. Mariel painaa kevyen suudelman Larusin otsalle. Minä annan anteeksi.

”Minä ymmärrän”, Mariel sanoo. Väsymys painaa hänen kielenkannattimiaan, puhuminen tuntuu vaivalloiselta. ”Sinun ei tarvitse pelätä. Olen tässä. Olen valmis kohtaamaan mitä tahansa. Me olemme nyt sinun maailmassasi, riippuvaisia siitä, mitä täällä tapahtuu.” Mariel ajattelee näkemiään ihmisiä. Mustuneita hampaita, rispaantuneita hameenhelmoja. Eläimellisiä silmiä. Selviytyjien katseita.

”Sinä et ole minulle ainuttakaan selitystä velkaa. Olet minun veljeni ja minä rakastan sinua”, Mariel kuiskaa Larusin piirteiden murtuessa. Hän kääntyy Florianiin päin. ”Sinä sen sijaan saat selittää. Sinun tarinasi minä haluan kuulla.”

Mariel pysyy isänsä ja veljensä välissä. Avani seisoo syrjässä katsoen miehiä kuin täysin vierasta rotua. Mariel kysyisi naiselta hänen ajatuksistaan vasta paljon myöhemmin. Nyt hän keskittyy suojelemaan Larusia mieheltä, jota ei ole koskaan oppinut tuntemaan. Isältään, joka hymyilee paljastaen hampaansa, vailla hiventäkään katumuksesta.

”Miltei ikuinen ei ole ikuinen”, Florian sanoo. Silmissä kiiltää. Hymy on enemmän maaninen kuin onnellinen. ”Pikkuinen on oikeassa. Hän on osa kaikkea sitä, miksi lähdin, mutta hän ei ole koko syy. Ei voisi olla. Janoan elämää hänessä, mutta haluan paljon muutakin.”

”Kerro sitten. Minä tahdon tietää, mikä ajoi sinut valheeseen, mikä sai sinut ottamaan Larusin ihollesi.” Mariel hätkähtää omia sanojaan, niiden vahvuutta. Hän on erottavinaan hymyn Avanin kasvoilla. ”Olen vihdoin löytänyt sinut. Meillä ei ole aikaa tälle, mutta ajastahan kaikessa on kysymys. Siispä kerro minulle. Kuluta kallisarvoista aikaasi kertoaksesi pojallesi, kuka sinä oikein olet.”

Florian naurahtaa. Mariel ei enää tiedä, kuka se poika oli, joka jätti kansansa odottamaan häntä ja lähti etsimään isäänsä. Ei ole enää isää, ei poikaa. On odotus, harteille laskostuva aika. Florian avaa suunsa.