Luku 9: Soihtu
Taivaiden takana on valkeaa.
Maailmojen välinen tila on keskellä valkeutta, Mariel erottaa
kaikkeudessa hahmon side silmillään. Kuparinruskea iho, valkoiset
suortuvat, toisiinsa sekoittuvat, kietoutuvat piirteet, joista Mariel
ei saa selvää. On kuin katsoisi jumalaa, mutta ei paikantaisi tämän
kasvoja.
”Olette avanneet portit”, hahmo
sanoo äänellä, joka uppoaa Marielin ihon läpi, takertuu luihin ja
sisäelimiin. Mariel erottaa vain vaivoin Portinvartijan olevan
nainen. Jumalallisessa valossa asialla tuskin on suurta merkitystä.
”Minne pyritte, nuoret etsijät?”
Marielin yllätykseksi Avani astuu
hänen ja Larusin eteen, lähemmäs Portinvartijaa. Heistä kolmesta
Avani on se, joka on viimeisimmäksi käyttänyt portteja. Mariel on
avannut ne satoja kertoja, mutta ei ole koskaan astunut kehälle
itse, antanut punahehkuisen pyörteen kuljettaa itseään valkoiseen
valoon.
”Me olemme Adamantian hallitsijan
jäljillä”, Avani lausuu. ”Mielimme maailmaan, jossa Florian
An-Edil on astellut.”
Mariel on erottavinaan hymyn
Portinvartijan välkehtivillä kasvoilla. Naisolennon kädet
liikkuvat nopeasti halkoen tyhjää tilaa, pitkät kynnet piirtävät
viivoja valoon. Jotakin avautuu, Mariel joutuu sulkemaan silmänsä
sen tieltä.
Mitä välitilassa tapahtuukin, tulee
tuntumaan myöhemmin unelta, epätodelliselta. Siltä, että Mariel
on nähnyt unta kirkkaasta valosta, joka täytti hänet sisältä.
Valosta, joka ei ollut hänen ystävänsä eikä vihollisensa vaan
täysin maallisista seikoista ulkoistettu.
”Toiveenne toteutukoon”,
Portinvartijan ääni kaihertaa uudelleen luita. Valkeus aukenee,
Mariel tuntee pistelyä kehossaan, kun ihmisruumiin ääret
taistelevat pysyäkseen olevina. Äärettömyys leviää kaikkialle,
Mariel pakottaa silmänsä uudelleen kiinni ja hukkuu kevyeen valoon.
Kun Mariel avaa silmänsä seuraavan
kerran, taivas hänen yllään täyttyy savusta. Katku leijailee
aistinelimiin, Mariel tuntee keuhkojensa vastustelevan. Yskä lähtee
syvältä kurkusta, Mariel taittuu kaksin kerroin kakoessaan tuhkaa
sisältään.
Mariel erottaa sivusilmällään
Larusin tekevän samoin. Ainoastaan Avani istuu katse valppaana,
piittaamattomana tuhkasta ilmassa. Kun yskä lakkaa, Mariel
tunnustelee istuvansa kovalla kivellä. Taivas on puhjennut tuleen,
maaperä on mustaa kiveä. He ovat korkealla, istuvat suunnattoman
vuoren rinteellä. Maisema viettää tummanpuhuvana kauas, Mariel
erottaa pelkästään mustaa, avaraa maata vailla rakennuksia tai
ihmisiä.
”Missä me –”
”Tulkaa”, Larus keskeyttää
Marielin. Hänen silmänsä verestävät ilmassa leijuvasta tuhkasta.
”Meidän täytyy päästä alas. Kuunnelkaa.”
Kova kallio värisee. Mustan kiven
alla sykkii. Marielilta kestää vain muutama sekunti ymmärtää,
että tulen lähde on heidän allaan, kalliossa. Hän nousee ylös ja
lähtee kapuamaan rinnettä alas Larusin perässä.
”Ehdimme miettiä paljon
myöhemminkin sitä, missä olemme”, Avani säestää. ”Nyt
menoksi.”
Kolmikko lähtee kapuamaan
vuorenpieltä alas, vaikka kivi luistaa. Mariel on yhä paljasjaloin
ja sokaistunut välitilan valosta, hänen askeleensa ovat haparoivia
ja varovaisia.
”Mariel, käytä enemmän käsiäsi”,
Avani huomauttaa, ”meidän täytyy päästä alas nopeasti.”
Puolessa välissä matkaa vuori alkaa
täristä. Mariel pitää tiukasti kiinni kivestä, mutta kuumuus saa
hänen kätensä lipsumaan. Jalat pysyvät kiinni maassa, mutta
vuoren vapina kaataa Marielin kyljelleen. Musta kivi viiltää
poskea, hiukset liimautuvat ihoon kiinni. Hetken Mariel näkee
pelkkää punaista kipua, joka sotkeutuu taivaan peittävään
tuhkaan.
Kun joku tarttuu Marielia ranteesta,
hän kuvittelee kosketusta harhaksi. Kuumuus ja vaarallinen ympäristö
ovat sotkeneet hänen tajuntansa, Portinvartijan repivä ääni ja
maailmojen välisen tilan valkeus ovat irrottaneet hänet itsestään.
Sitten käsi kiskaisee Marielin ylös, jalat kantavat sittenkin.
Mariel kohottaa katseensa nähdäkseen käden omistajan.
Nainen Marielin edessä voisi sanoa
olevansa jumalatar, ja Mariel tyytyisi nyökkäämään. Kasvot ovat
eteeriset, pää täysin hiukseton ja iho tumma kuin vuoren kivi.
Ilme on päättäväinen ja Marielista kiinni pitävä käsi
voimakas.
”Seuratkaa minua!” nainen sanoo
vetäen Marielin mukanaan pitkin vuoren kylkeä. Mariel ei ehdi
vastustella, nainen tietää, mitä tekee. Valtakunnastaan riuhtaistu
Adamantian prinssi ei kykene luottamaan näköönsä, mutta kuulee,
kuinka Avani ja Larus tiputtavat kiviä askeltaessaan hänen
perässään.
Vasta, kun nainen kuljettaa Marielin
vuoren toiselle reunalle, hän ymmärtää, että nainen aikoo
johdattaa heidät vuoren sisälle. Maaperä vavahtelee kuin
varoituksena, mutta nainen sukeltaa vuoren mustaan nieluun kysymättä
Marielilta mitään. Nuori mies ei ehdi vastustella. Kun pimeys
täyttää Marielin aistit, hän vetää syvään henkeä kuin
sukeltaisi.
Onkalo tärisee aikansa, kunnes Mariel
tuntee jalkojensa kantavan ja vuoren vastustelun lakkaavan.
Hengittämättömän pimeyden keskelle syttyy tulia, pieniä
soihtuja, jotka valaisevat koruttoman kiviseinän. Tunneli jatkuu
syvemmälle, Mariel huomaa miettivänsä, pääseekö tunnelista
vuoren ytimeen.
Nainen pysähtyy, päästää irti
Marielin ranteesta. Ranteeseen jää hankausjälkiä, mutta Mariel ei
kiinnitä niihin huomiota. Ne eivät ole mitään verrattuna siihen
kipuun, joka syntyy jalkapohjissa, kun tanssii polttavalla hiekalla
portit auki.
”Tämä ei ole tavallinen
tulivuori”, nainen aloittaa terävällä äänellä esittelemättä
itseään. Hänen katseensa kiertää Marielista tämän
seuralaisiin. Mariel erottaa tuhkan ja kuumuuden merkit tovereittensa
kasvoilla. Larus on selkeästi kivuissa, mutta ei tee mitään
vähentääkseen tuskaansa.
”Ette olisi selvinneet hengissä,
jos olisitte kulkeneet alas. Kun vuori purkautuu, laava peittää
kaiken alleen. Olisitte kovettuneet tuhkapatsaiksi.”
”Kiitos”, Avani sanoo astellen
Marielin rinnalle. ”Te pelastitte henkemme. Millä nimellä saamme
kutsua teitä?”
Mariel yllättyy muodollisuuteen
Avanin äänessä. Tulen ja kiven maan naisen katse on kunnioittava
toisen naisen edessä.
”Voitte kutsua minua vain
Khindaksi”, nainen sanoo suoden Avanille hienoisen hymyn. ”Te
olette saapuneet porteista, mutta ette näytä tulleen samasta
maailmasta. Keitä minun on kunnia puhutella?”
Khindan on täytynyt havaita kalliit
kirjailut Marielin ja Avanin vaatteiden helmoissa. Mariel hukkuu
kultansa painoon. Vasta tunnelin valossa hän erottaa, että kankaat,
joihin Khinda on vuorautunut, pyrkivät peittämään mahdollisimman
paljon naisesta. Miltä kulta ja koristukset mahtavat hänen
silmissään näyttää? Mariel tietää, että kuka tahansa voi
lukea toisen aseman siitä, mitä tämä pitää yllään. Hän
tuntee polttavaa tarvettaa riisua korunsa pois harmaisiin
kietoutuneen naisen edessä.
”Olen prinssi Mariel Akhil An-Edil,
kotimaani on Adamantia”, Mariel sanoo vieden käden sydämelleen.
”Larus.” Larus tekee nopean
nyökkäyksen. ”Olen asunut Marielin luona Adamantiassa edelliset
viisi vuotta Adamantian aikaa.”
Mariel pistää merkille, että
Larusin elekieli imitoi Adamantian kansalaisten tapaa kantaa itsensä.
Mikään Larusissa ei kieli Enfallasta, maailmasta, josta hän on
kotoisin. On veljen syy peittää juurensa mikä tahansa, Mariel
sallii sen. He ovat juuri saapuneet välitilasta toiseen maailmaan.
Varovaisuus harvemmin johtaa ketään kuolemaan.
Khindan katse osuu Avaniin, jonka
olemus on rennompi kuin Adamantian taivaan alla. Avanin hiukset ovat
kuumuuden otsaan liimaamat. Käsivarret ovat täynnä vuorenrinnettä
kulkemisesta aiheutuneita haavoja, mutta hän säteilee voimaa,
jollaista Mariel ei ole koskaan nähnyt.
”Kuljen nimellä Avani, ja saavun
heidän kanssaan Adamantiasta”, Avani sanoo tarkentamatta enempää.
Jos Khinda epäilee naisen sanoja, hän ei näytä sitä. Kasvot ovat
täysin ilmeettömät. Lopulta nainen nyökkää.
”Vai Adamantiasta”, Khinda
naurahtaa, ”taidankin tietää, millä asialla olette.”
Marielin silmät suurenevat. Isä.
Kuningas Florian.
”Etsittekö tekin täältä pitkää
elämää, mahdollisuutta vältellä ajan nopeaa kulkua?”
Tulet heittävät tummia varjoja
Khindan kasvoille. Äänestä on mahdotonta päätellä, mitä nainen
ajattelee.
”Emme”, Mariel sanoo oitis,
ymmärtämättä lainkaan, mistä Khinda puhuu, ”me olemme täällä
etsimässä isääni, An-Edilin suvun päätä, Adamantian
hallitsijaa.”
Khinda siristää silmiään.
Hämärässä valossa ne näyttävät lähes mustilta.
”Vai niin”, Khinda sanoo hiljaa.
”Seuratkaa minua.”
Mariel ja Avani lähtevät seuraamaan
sanaakaan sanomatta Khindaa valaistulle käytävälle, jossa vuoren
värähtely on enää pelkkä kaiku. Larus pysyy kuitenkin
paikallaan. Mariel osoittaa ystävälleen kysyvän katseen.
”Hetkinen nyt”, Larus sanoo
äänellä, jonka Mariel tunnistaa liian hyvin. Tämän äänensävyn
paikka ei ole keskellä vaaraa, toista maailmaa, jossa he ovat täysin
toisten armoilla. Hiukseton, ylväs nainen heidän edessään on
heidän ainoa mahdollisuutensa selviytyä hengissä.
”Emmehän me edes tiedä, missä me
olemme. Mikä maailma tämä on, ja miksi me tarkalleen ottaen olemme
vuoren sisällä?”
Edes Marielin katse ei hiljennä
Larusia tämän avattuaan suunsa.
”Kuinka me voimme luottaa sinuun?”
Hetken Mariel on varma, että Khindan
pinnan alla kytevä raivo nousee kurkkuun, pääsee vapaaksi.
Marielin koko keho jännittyy. Kun remakka, korkea nauru vapautuu
Khindasta ja jää kaikumaan kiviseiniin, Mariel voi vain tuijottaa
naista hämmästyksissään.
”Sinulla on oikea asenne, nuori
mies”, Khinda naurahtaa, ”mutta valitettavasti olet tilanteessa,
jossa kuolet, jos menet ulos. Suosittelisin seuraamaan minua.”
”Me luotamme sinuun”, Avani
huomauttaa väliin. ”Olemme tulleet tänne välitilasta ja olemme
kaikki hyvin väsyneitä. Olen kiitollinen kaikesta mahdollisesta
avusta.”
”Te olettekin melkoinen joukkio”,
Khinda sanoo pudistellen hymyillen päätään. ”Pidän teistä.”
Khinda avaa kätensä. Harmaat, suuret
hihat väistävät käsivarsia. Jopa heikossa valossa Mariel erottaa
kuhmuraiset, risteilevät haavaumat naisen käsissä. Ne lähtevät
kämmenistä kyynärtaitteeseen. Sellaisia jälkiä ei synny pelkästä
veitsestä. Mariel ei värähdä, hän on nähnyt Adamantiassa paljon
muualta tulleita, joiden kehot ovat olleet erilaisten jälkien
peitossa. Khindan harmaa kaapu valahtaa takaisin käsien suojaksi.
”Tervetuloa Ildarieniin”, Khinda
sanoo hymyillen eri tavalla kuin aiemmin. Hymyyn kiteytyy koko kehon
kokema kipu, vuosia vanha, uupunut. ”Minä olen kapinallisten
johtaja. Ildarien on sodan runtelema, jos menette ulos, kuolette joko
tulivuoren tuhoihin tai jäätte maan johdon hampaisiin. Näistä
vaihtoehdoista ensimmäinen aiheuttaa teille huomattavasti vähemmän
kärsimystä.”
Khinda vetää harmaan hupun päästään,
hänen kasvojensa muoto on hyvin hienostunut. Mariel huomaa katseessa
saman sävyn kuin Avanilla tämän nähdessään orjat Adamantiassa.
Satutetun, mutta valppaan.
”Kuljetan teidät nyt omieni luo.
Saatte aikaa levätä ja kertoa tarinanne tarkemmin”, Khinda sanoo.
”Suosittelen siis seuraamaan minua. Me kapinalliset olemme
vieraanvaraista, mutta tarkkaa sorttia.”
Mariel vaihtaa nopeita katseita Avanin
ja Larusin kanssa. Avani lähettää hänelle sanomattoman viestin,
hän ymmärtää, kuinka tulkita sen. Prinssi lähtee seuraamaan
tuntematonta naista välittämättä siitä, että epäilys kiiltää
yhä Larusin silmissä. Välitilan valkeus on haihtunut, tilalle on
astunut luolan hämäryys ja tieto siitä, että heitä johdattava
nainen tietää jotakin Adamantiasta. Toivo kipinöi Marielin sisällä
kuin kiviseiniä valaiseva soihtu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti