Luku
7: Matkaanlähtö
Ilma väreilee kuumuudesta. Avanin
silmät ovat vain puoliksi kiinni, kun tumma kehä kohoaa taivaan
reunalle. Hän räväyttää silmänsä kokonaan auki. Lihakset
jännittyvät, kun Avani ymmärtää, että nouseva, musta muoto on
aurinko.
”Mariel!” Avani tarttuu prinssiä
harteista, ravistelee tätä kuten on tottunut ravistelemaan ihmisiä
hereille välittömän vaaran uhatessa. ”Nouse ylös, taivas on –”
Kultaiset silmät avautuvat. Pitkät
ripset räpyttelevät, hetkessä Mariel on hereillä, pystyssä,
Avanin yläpuolella. Nuoren miehen kädet puristavat kaidetta, taivas
hehkuu helakanpunaisena mustan auringon ympärillä.
”Kolmas varoitus”, Marielin
huulilta putoaa, ”me olemme menetettyjä.”
”Ei”, Avani sanoo nousten
seisomaan miehen vierelle, ”ei se niin ole.”
”Ensimmäinen ennen isäni lähtöä,
toinen sen jälkeen”, Mariel sanoo ontolla äänellä, kuin ei
puhuisi enää kenellekään elävälle, ”tämä on kolmas,
viimeinen varoitus. Arunit kuolevat ennen aikojaan ja musta aurinko
nousee kolmesti. Adamantia on menetetty.”
Avanin kasvonpiirteet sortuvat, kun
hän erottaa kauhun leviävän Marieliin. Pelko on hiljaista, se
lepää prinssin kaidetta puristavissa sormissa ja suurentuneissa
kultasilmissä. Avani tietää, miltä pelkäävä ihminen näyttää.
On kulunut tuskin päivääkään siitä, kun hän seisoi keskellä
liekkimerta rukoillen jumalia.
”Minä en saapunut Adamantiaan vain
voidakseni nähdä sen tuhoutuvan”, Avani sanoo korottaen ääntään
mustan auringon syödessä palaa taivaasta.
Mariel kääntää päätään.
Silmissä kiiltää.
”Minun täytyy tiedottaa kansaa”,
Mariel hengähtää, ”olen aivan liian myöhässä, mutta minun
täytyy tehdä se.”
”Mitä tarkoitat?”
”Isääni”, Mariel sanoo kääntyen
kannoillaan. ”Kiitos viimeöisen, minä tiedän vihdoin, mitä
tehdä. Me saatamme kuolla, mutta minun on oltava rehellinen.”
Pelko kivettyy Marielin nopeisiin
askeliin, kauhu hiipii silmien taa. Avani todistaa nuorukaisen
kokoavan itsensä vain muutamissa sekunneissa. Kultalangalla
kirjailtu kangas seuraa prinssiä tämän askeltaessa kohti
palatsinsa sydäntä. Avani suo punertavalle, mustan kehän
koristamalle taivaalle viimeisen katseen. Kuin koti. Kuin taivas
kaikille niille, jotka eivät uskoneet huomiseen. Avani kääntyy
pois ja juoksee Marielin perään.
Prinssi seisoo keskellä käytävien
risteystä. Päättäväisyys istuu hänen harteillaan, kun hän
antaa ohjeita palvelijoille. Pitkät, Avanin vieraan silmissä
tärkeän näköiset miehet antavat hätääntyneitä katseita
Marielille, jonka ilme ei murru. Miehet lähtevät suuntiinsa, Mariel
jää seisomaan hiukset unen jäljiltä hurjina, katse kuin lapsella,
joka tietää tekevänsä oikein.
”Minä käskin heidät kaikkialle
kertomaan ihmisille, että isäni on hakemassa apua”, Mariel sanoo,
”että hän palaa Adamantiaan tuomaan meille valkean auringon.”
”Varomatonta, Mariel”, Larusin
ääni keskeyttää hetken. Nuori mies astelee verkkaisin askelin
pohjoiskäytävältä. Hänen silmänalusensa ovat tummat, väsymys
on piirtänyt merkkinsä kasvoille.
”Minun on pakko kertoa heille totuus
Florianista. Tämä on kolmas musta auringonnousu, kolmas, Larus.”
Larus pudistaa tummaa päätään.
”Kuinka sinä kuvittelet tämän
auttavan? Jos kerrot heille, että heidän hallitsijansa on poissa
tällaisena hetkenä, he romahtavat. Taivas on punainen ja aurinko
musta. He tietävät tarkalleen, mitä se merkitsee.”
”Heidän on saatava tietää totuus
nyt! Ei ole muutakaan hetkeä kertoa. Se rauhoittaa heitä.”
Larus on aikeissa avata suunsa,
kenties kohottaa ääntään, kun Avani astelee miesten väliin
nostaen kätensä ylös.
”Me puhuimme Marielin kanssa viime
yönä”, Avani lausuu hitaasti. ”Päädyimme erääseen
ratkaisuun. Me kolme voisimme avata portit ja etsiä kuningas
Florianin.”
Hetken Larusin kasvoilla käväisee
jotakin vierasta, miltei vaarallista. Avani säpsähtää. Sitten
Larus alkaa nauraa.
”Avata portit?” Nauru kestää
liian pitkään tullakseen sydämestä. Avani tuntee kylmän
pistoksen rinnassaan, hän on kuullut liian monta väritöntä
naurua. ”Tietenkin! Meidän kannattaa lähteä oitis pakoon, kun
ongelmat käyvät liian suuriksi. Toimikaamme kuten kunnianarvoisa
kuningas Florian ja jättäkäämme Adamantia nyt, kun sen tilanne on
riistäytynyt käsistä.”
Avanin katse vaientaa Larusin
pyyhkiessään nuoren miehen yli. Larusin ilme vakavoituu, nauru
lakkaa leikkaamalla. Avanin silmissä säkenöi. Marielkin huomaa
sen, prinssin olemus valpastuu kuin eläimellä.
”Nyt ei ole oikea aika laskea
leikkiä”, Mariel sanoo nyökäten pienesti Avanille kiitollisuuden
merkiksi. ”Larus, minä olen tosissani. Avataan portit. Etsitään
isäni, hän tietää, mitä tehdä.”
”Olisiko hän lähtenyt pois, jos
olisi tiennyt?” Larusin ilme on kiveä. Marielin piirteet
värisevät, Avani erottaa niiden tilalla vain hajoavaa lasia.
”Siitä on kulunut vuosi”, Mariel
sanoo aiempaa hiljaisemmin, ”ja Adamantia tarvitsee hallitsijansa.
Tästä on keskusteltu.”
”Minä kannatan ajatusta lähteä
kehälle etsimään kuningas Floriania”, Avani sanoo, pitkittää
taukoaan. Lasi hajoilee. ”Mutta entä aikarakenteet? Kuinka voimme
taata, että emme ole matkalla kahtasataa Adamantian vuotta ja palaa
takaisin tuhoutuneeseen maailmaan?”
”Hän on oikeassa”, Larus sanoo,
”meidän täytyy ottaa aika huomioon. Maailmoja on enemmän kuin
silmänräpäyksiä ihmiselämässä. Portit ja niiden vartija
ohjaavat kulkuamme kehällä, mutta aikaa emme voi unohtaa.”
Rasahduksia, eheytymisen ääniä,
hiljaista palautumista. Avani lukee tunteet Marielin kasvoilta,
luottaa siihen, ettei lasi mene täysin rikki. Prinssi kantaa itsensä
suorassa, kuninkaallisella ylpeydellä, jota ei ole tahrittu
itseriittoisuuteen. Mariel säteilee ainoastaan puhdasta energiaa,
sellaista, joka saa Avanin valvomaan pojan unta ja luottamaan siihen,
että tämän toivo kantaa loppuun saakka.
”Voimme toimia aikaa vastaan”,
Mariel sanoo lujempaa, painottaen sanojaan eri tavalla. ”Kykenemme
käyttämään ajan rakenteita hyväksemme. Jossakin tuolla aika
kulkee meidän päivämme ajassa vuoden. Aika on pelkkä illuusio
äänettömässä kaikkeudessa.”
Hiljainen hyväksyntä, nyökkäyksiä
taivaan punaista kajoa vastaan. Mariel astelee käytäviltä
sisäpihalle Larus ja Avani mukanaan, kumpikin tietää, mitä
prinssi ajattelee, mitä tämä aikoo tehdä. Kansaa on kerääntynyt
palatsin rajojen ulkopuolelle, vartijat seisovat kultaisten keihäiden
kanssa selkänsä yhtä suorana kuin keihäänsä.
Punainen taivas värittää kaiken
hehkuunsa, musta aurinko sykkii pelkoa kansaan, joka seisoo palatsin
rajojen takana. Avani erottaa kauhistuneita kasvoja, itkeviä äitejä,
pieniä lapsia hämmennys silmissään. Mariel astelee heidän
eteensä, kohtaa heidän pelkonsa. Avanin on vaikeaa olla luottamatta
nuoreen prinssiin, joka kävelee kansansa eteen varmuus askelissaan.
Vielä eilen Mariel pelkäsi kuin lapsi, itki ymmärtämättömyyttään
yötaivaan alla. Avania korventaa sisältä.
”Adamantian kansa”, Mariel
aloittaa, ”sekä kaikki ne, joille taivaamme suo suojansa.”
Mariel puhuu yleiskieltä. Avani hymyilee. Kaikkien tulee ymmärtää,
mitä prinssi puhuu, tämä haluaa ottaa jokaisen huomioon.
”Te tiedätte, mitä kolmas musta
aurinko merkitsee”, Mariel sanoo kohottaen ääntään. Kansa pysyy
hiljaa. Kuuluu vain taivaanrannan hiljainen rätinä, kun jännite
kokoaa itseään.
Odotus lepää pelokkaissa silmissä.
Kukaan ei liiku. On kuin maailma odottaisi räjähdystä, viimeistä
kaiken tuhoavaa aaltoa, joka sekoittaisi ihmisten pelon osaksi
palavaa kaaosta. Avani tuntee sen minkä muutkin, hän on kokenut sen
aiemminkin. Keho ei unohda, miltä tuntuu odottaa tuhoa tietäen,
ettei toivo välttämättä riitä kuljettamaan turvaan.
”Onko se totta?” huudahtaa nainen
uurteet kasvoillaan. Hän seisoo aivan palatsin rajoilla, maallisten
ihmisten puolella. Hän on kietonut harmaan ryysyn öisen hiekan
väristä ihoaan vasten. Avani näkee, että vaikka naista ei korista
kulta, hän ei pelkää.
”Onko totta, mitä puhutaan
kuninkaastamme, auringon kantajasta? Onko kuningas Florian poissa?”
Avanin sisällä kihelmöi. Aurinko on
puolitiessä, se ilkkuu hänen kireille lihaksilleen, sisäiselle
vapinalleen. Avani erottaa Marielista vain selän. Letti valuu
alaselkään, jalat kannattelevat. Mariel ei hajoa kansansa edessä.
”On”, Avani kuulee Marielin
sanovan. ”Se on totta. Meidän kuninkaamme ei ole enää täällä.”
Aalto hulmahtaa ihmisten yli.
Kyyneliä, vapinaa.
”Teillä ei ole aihetta pelkoon”,
Mariel sanoo. Joka sanalla prinssin ääni vahvistuu, kokoaa
voimiaan. Larus Marielin vierellä hymyilee katsoessaan veljeään.
”Aurinko nousee jälleen valona taivaalle, minä palautan sen
teille.”
Ei huutoa. Kukaan ei kohota ääntään.
Adamantian kansalaiset katsovat prinssiään, sillä nuori Mariel on
ainoa, joka voi tuoda heille valon. Avani tuntee kansan toivon
värisevän pelon alla kuin linnunsiipi.
”Minä avaan portit ja etsin isäni,
se on velvollisuuteni Adamantian kuninkaan perillisenä”, Mariel
lausuu. Vastuu laskeutuu prinssin harteille, mutta Avani ei näe
nuoren miehen värisevän sen alla.
”Minä menen hänen mukaansa”,
Larus sanoo astellen Marielin rinnalle. Kansa kohahtaa. ”Autan
häntä kulkemaan kehällä.”
Kukaan ei vieläkään huuda. Avani
erottaa epäilyn katseissa, kiristyvissä ilmeissä. Jos Larusista ei
pidetä, sitä ei sanota ääneen, ei Adamantian prinssin edessä.
Hetken Avani on erottavinaan silkkaa inhoa ihmisten olemuksissa.
Sitten harmaisiin pukeutunut nainen eturivissä puhkeaa kyyneliin.
Nainen kumartuu, painaa otsansa maahan.
”Me luotamme teihin”, nainen
sopertaa itkunsa keskeltä, ”me uskomme teihin, nuori prinssi
An-Edil.” Nainen jää toistamaan sanaa, jonka tavuista Avani ei
saa kiinni. Vasta Marielin kulkiessa naisen luo, painaessa kätensä
tämän päälaelle, Avani ymmärtää naisen kiittävän Marielia
adamantian kielellä.
”Nosta kasvosi”, Mariel sanoo.
Hänen äänensä on kuin auringosta irronnut säde, Avani tuntee sen
lämpönä ihollaan. ”Teillä ei ole hätää. Palatsi huolehtii
teistä. Jätän vastuun kuninkaan korkeimmille neuvonantajille.”
Nainen nostaa uurteiset kasvonsa,
kyyneleet piirtävät viivoja poskille, joiden iho on kuin
kiristynyt, rypistynyt kerros ohutta kangasta.
Mariel kääntyy kohti Larusia ja
taaemmas jättäytynyttä Avania.
”Seuratkaa minua”, Mariel lausuu.
”Meidän on aika lähteä.”
Mariel kääntyy takaisin naisen
puoleen, nostaa tämän ylös pitäen kädestä. Prinssin katse
pyyhkii palatsin rajoille kerääntyneen ihmismassan yli.
”Otan mukaani rakkaan ystäväni,
veljeni Larusin, sekä minut vakuuttaneen naisen, joka saapui tänne
merkikseni”, Mariel sanoo. Avani erottaa hymyn äänessä. ”Avani,
tule mukaani, opasta minua.”
Avani kävelee yllättyneiden
katseiden polttopisteeseen, Marielin vierelle. Katseet tarttuvat
hänen ihoonsa, hän tuntee niiden pistelevän, mutta ei pakene.
Mariel kulkee ulos palatsinsa rajojen luomasta suojasta. Avani ja
Larus lähtevät seuraamaan, kolmikko kulkee hiljenneen kansan
lomassa mustan auringon heittäessä varjoja heidän kasvoilleen.
Hiljaisuudessa he kulkevat kaupungin
halki, katsovat punaisen taivaan vääristämiä kojuja ja korkeita
torneja, ymmärtävät, että kaiken tulee pelastua. Mariel kulkee
pää pystyssä, Avania ei pelota seurata häntä. Kansan katseet sen
sijaan polttavat häntä. Hän ei tiedä, millaisia kysymyksiä
ihmisten mielissä syntyy, mitä he ajattelevat heitä kohtaavasta
tuhosta.
Hetken Avani kuvittelee, että kansa
hajoaa epäuskoonsa, hiljaisuutensa alle. Marielin perässä
kulkiessaan hän kuitenkin ymmärtää, millainen vaikutus nuoren
prinssin toivolla on adamantialaisiin. Ihmisten kasvoilta paistaa
kiitollisuus. Osa kumartaa, osa nyökkää. Joidenkin poskilla
valuvat kyyneleet ovat äänetön kiitos. Avanissa läikähtää.
Prinssin toivo sykkii jokaisessa vastaantulevassa, taakse jäävässä.
Punainen taivas imee pelon itseensä, loimuaa kansan yllä. Toivo
leviää kansan keskuudessa kuin nauru. Sen valo pitää Adamantian
järjissään.
Aavikon rajalla Mariel pysähtyy.
”Avani, Larus, tulkaa lähemmäs”,
hän sanoo riisuen pitkävartiset saappaat jalastaan. Prinssi astuu
suoraan polttavan kuumalle hiekalle. Avani ja Larus seuraavat, kipu
koskettaa heitäkin, mutta he tietävät, mitä tehdä.
”Rakas Adamantia”, Mariel sanoo,
”nämä eivät ole hyvästit. Tämä ei ole maailmamme loppu. Minä
avaan portit jälleen, etsin isäni, kuninkaanne.” Marie lisää
jotakin soljuvalla, nopealla kielellä. Avani päättelee ihmisten
ilmeistä, että prinssin sanat vain vahvistavat naurun lailla
kuplivaa toivoa.
Aurinko on kuin musta, kaikkeudessa
tykyttävä aukko, kun Mariel aloittaa tanssinsa sen alla. Avani ei
ole ehtinyt nähdä kenenkään tanssivan portteja auki. Marielin
askeleet alkavat kepeinä, etsivinä, kuin hiekka olisi liian kuumaa
ja pelko pitäisi nuorta miestä vielä kiinni maassaan. Sitten kädet
liittyvät mukaan, liikkeet käyvät nopeammiksi. Marielin liikeradat
ovat niin sulavia, että Avani tuntee hukkuvansa niiden hypnoottiseen
toistoon, kuvioon, joka piirtyy hänen luomiensa taa taivaan
helottaessa punaisena taustalla.
Mariel taittaa selkänsä taakse,
kääntää kätensä siiviksi. Avani huomaa ajattelevansa arunia,
sen suunnattomia kultasiipiä ja ylevästi taittuvaa päätä. Tanssi
lakkaa, liikkeet pysähtyvät selän kaartuessa. Marielin jalkojen
alla kytee, oranssinpunainen pyörre syntyy polttavan hiekan ylle.
Nuori prinssi ojentaa käsiään kohti
Avania ja Larusia. Portit ovat auki. Avani tietää, miltä porteissa
kulkeminen tuntuu, hän on astunut pyörteeseen vain hetki sitten.
Aivan kuin hän olisi ollut silloin täysin toinen ihminen, toisten
lämmöstä tietämätön. Avani kuulee itkua, toivon ja pelon
yhdessä synnyttämää. Hän ei käänny taakseen.
Avani tarttuu Marielin käteen, Larus
tekee samoin. Hehkuva pyörre on kuin merkki elämästä, se tekee
Adamantian vielä olevaksi. Avani astuu eteenpäin, pyörteen
vietäväksi. Punainen taivas ja musta aurinko lakkaavat olemasta,
hetken kaikki on pelkästään kirkasta. Aikojen välinen tila saa
Avanin tuntemaan itsensä rajattomaksi. Kevyt valo täyttää hänen
sisimpänsä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti