Luku 10: Kylmänkukka
Avanin silmien edessä avautuu onkalo
täynnä naurua. Sytytettyjä tulia, hymyileviä suita, riemusta
suljettuja silmiä. Paistetun ruoan tuoksu peittää savun käryn
alleen. Tulet suojelevat kivistä luolaa, Avani tuntee ihonsa
kihelmöivän nähdessään niin paljon liekkejä yhdessä suljetussa
tilassa.
”Tervetuloa majapaikkaamme”,
Khinda sanoo. Avani pitää soinnista naisen äänessä. ”Täällä
olemme kaikki yhdenvertaisia.”
Avani tietää, mitä Khinda
tarkoittaa. Kalaa paistavan miehen silmä on muurautunut umpeen,
ihokudos sen ympärillä näyttää kostealta ja repaleiselta. Tämän
vierellä istuvat lapset ovat identtiset kasvoiltaan, mutta
kummallakin on yksilöllisiä palohaavoja kehoissaan. Avani huomaa
nyökkäävänsä.
Khinda taputtaa kerran käsiään
yhteen, täyteen ahtautunut luola hiljenee. Nauru jää kiertelemään
kivisiä seiniä. Katseet kohoavat kohti tulijoita. Avani erottaa
ihmiset samaksi kansaksi, haavojensa yhdistämäksi. Jo uhmakas tapa
kohottaa päänsä kertoo, että he ovat ikuisesti toisiinsa
sidottuja.
”Olen tuonut mukanani kolme
vierasta”, Khinda julistaa. ”Tässä ovat Mariel, Larus ja Avani
Adamantiasta. Löysin heidät vuoren rinteeltä ja noukin mukaani.
Pyydän teitä olemaan heille suopeita, heidän vierailunsa ei tule
kestämään ikuisuutta.”
Avani huomaa, kuinka Marielin ilme
muuttuu. Prinssin huulet raottuvat vain sen verran, että Avani
kykenee erottamaan hämmennyksen tämän kasvoilta. Marielin on
täytynyt havaita sama kuin hänkin. Haavoittuneet ihmiset eivät
säpsähdä Adamantian nimeä. He ovat kuulleet sen aiemminkin.
Avanin katse pyyhkii haavoittuneiden
yli. Yhdelläkään ei ole Marielin kapeita, hienostuneita piirteitä,
pitkää nenää, selkeää leuan linjaa. Kuningas Florian ei ole
vuoren sisäisessä luolassa. Avani hengittää rauhallisesti.
”Tuo”, sanoo lapsi vailla toista
kyynärvartta, ”ei ole sieltä, mistä väittää olevansa.”
Heken Avani kuvittelee pojan ehjän
käden osoittavan vierelleen. Luunvalkea Larus seisoo
hievahtamattakaan. Avani katsoo kättä, tuntee sormien ojennuksen,
pahan tahdon sen takana. Nuori poika osoittaa häntä. Kuumassa
luolassa kylmyys tavoittaa hänet, putoaa elimistön läpi sen
pohjalle, sykkii hyhmää kaikkialle.
Mariel luo Avaniin hätääntyneen
katseen, Larus ei vieläkään liikahda. Avani suo merkittävän
katseen Marielille, prinssi pitää silmänsä kurissa. Tulkinta on
jo tehty, ihmisten keskuudessa kohahtaa. Khindan kasvoilla on ehtinyt
värähtää epäilys.
”Minä haistan sen tuosta”, poika
sanoo. Hänen lapsenkasvonsa vääntyvät inhosta, Avani tuntee
ilmeen. Se saa kylmyyden hänen kehossaan vavahtelemaan.
”Ettekö te muut näe? Tuon täytyy
olla sieltä, katsokaa, kuinka se peittää juuriaan toisen
maailman hepeneillä!” Inho hajoaa lapsen kasvoille, Avani huomaa
värinän jo alkaneen. Hänen kehonsa valmistautuu pakenemaan.
Ihmiset alkavat puhua. Kuiskauksia
rikkinäisillä huulilla. Rypistyviä otsia, kuvottuneita piirteitä.
Pahimpia ovat silmät. Ne ovat täynnä pelkoa. Avani katsoo luolan
ihmisiä ja ymmärtää, että hänen näkemisensä herättää
heissä pelkoa. Kylmä kukka kukkii vatsanpohjalla, sen rihmat
ulottuvat jo kurkkuun saakka.
”Hetkinen nyt”, Mariel sanoo
vieden kätensä Avanin eteen. Ele on sisarellinen, mutta aiheuttaa
Avanissa enemmän väristyksiä kuin ihmisten katseet. ”Avani on
kunnon kansalainen, hän ei ole tehnyt mitään, mistä häntä
tulisi syyttää. Voitte jättää syytökset sikseen.”
Voitko olla siitä varma, kysyy
Larusin tapa vaihtaa asentoaan, vetäytyä taaemmas Marielista ja
Avanista. Avani pitää katseensa luolan
ihmisissä, tuntee jääkiteiden ylettyvän sormiinsa. Hän ei kykene
liikkumaan.
”Ei
hänen ole tarvinnut
mitään tehdä, hänen koko kansansa on syy sille, miksi me istumme
nyt täällä!”
”Emme näe päivänvaloa hänen
vuokseen.”
”Ne veivät kaiken. Sisaren, veljen,
isän, äidin, kodin.”
”Vain tämä on jäljellä.”
”Sentään osa meistä pystyy yhä
kävelemään tai katsomaan liekkiä kahdella silmällä.”
Khinda
taputtaa jälleen käsiään. Jokainen kädenisku saa Avanin
säpsähtämään. Hän inhoaa sitä. Hän inhoaa omaa reaktiotaan,
ihmisistä
tihkuvaa pelkoa, Marielin
tapaa asettautua suojelevasti hänen eteensä. Joka osa Avanista
muistaa, miltä tuntuu, kun joku toinen tekee päätökset, vuoroin
suojelee, vuoroin uhkaa, asettaa jokaisella kerralla miehisen
läsnäolonsa hänen suunnatonta pelkoaan vasten. Avani ei saata
liikkua, sama pelko täyttää hänet kaikkialta. Khindan sanat
putoilevat kiveä vasten. Avani ei ymmärrä, miksi uhka kohdistuu
häneen. Hän ymmärtää vain pelkonsa.
”Emme
kohdista kehenkään syytöksiä ennen kuin puhumme halki sen, miksi
he ovat Ildarienissa”, Khindan ääni kohoaa kuiskinnan yli.
”Jatkakaa toimianne, minä hankin vieraillemme tilaa ja ruokaa.”
Kun rikotun kansan huomio alkaa
haihtua, Avani tuntee palaavansa kehoonsa. Jalat ovat kiinni maassa,
vuorenrinnettä pitkin kulkeminen on repinyt jalkapohjat hajalle.
Ihmiset katsovat yhä sivusilmällä, kiinnittävät huomiota heti,
kun kuvittelevat, ettei Khinda havaitse. Avani pysyy ääriensä
sisällä.
Khinda
istuttaa vieraansa alas. Kolmikkoa nuoremmat pojat tuovat valmiiksi
paistettua kalaa heidän eteensä. Avanin keho on kauttaaltaan liian
kylmä tunteakseen nälkää, mutta kiitollisuus valmiista ruoasta
saa hänet hymyilemään varovasti pojille.
Kun hengitys kulkee normaalisti ja
ympäristö jatkaa elämäänsä kuten siihenkin asti, Khinda
parantelee asentoaan ja kohtaa kolmikon uudelleen. Avanin on
mahdotonta sanoa Khindan ulkonäöstä naisen ikää, tämä näyttää
ajattomalta, aivan kuin maalliset lait eivät sitoisi häntä
lainkaan.
”No niin”, Khinda aloittaa, ”nyt
teillä on aikaa kertoa tarinanne. Sinä, Marielko olit, tunnut
johtavan pientä joukkoanne. Haluatko aloittaa?”
”Minä olen kiitollinen
hyvyydestänne”, Mariel aloittaa Avanin kehon jännittyessä
jälleen, ”mutta myös äärimmäisen hämmentynyt siitä, kuinka
kansanne kohteli Avania. Mistä se johtuu?”
”Minä esitän kysymykset. Saatte
vastauksenne ajallaan. Sitä ennen minun täytyy voida luottaa
teihin.”
Toisessa
tilanteessa Avani olisi kiitollinen Marielille. Arvostaisi
tämän yritystä seisoa hänen rinnallaan. Luolan himmeässä
hehkussa, irvokkaasti haavoittuneiden ihmisten seurassa hän ymmärtää
vain, miltä tuntuu, kun
tulee katsotuksi. Antaa Khinda minkä tahansa vastauksen, se ei riitä
poistamaan kylmää kukkaa Avanin sisältä.
Mariel on aikeissa avata suunsa, kun
Avani ojentaa kätensä ylös. Pienikin ele riittää vaientamaan
prinssin.
”Riittää”, Avani sanoo hiljaa
katsomatta nuorta miestä silmiin, ”kiitos, Mariel. Minä pärjään.
Kaikelle on varmasti syynsä.” Pelolle. Kylmyydelle suonissa.
Maailmat pystyvät oikeuttamaan mitä tahansa, kehälle mahtuu
lukemattomia syitä.
”Kertokaa minulle miehestä, jota
etsitte. Jos se on ainoa päämääränne, pistän saapumisenne
tietämättömyyden piikkiin.” Khindan äänensävy ei anna armoa.
”Isäni kerrotaan olevan aivan
näköiseni”, Mariel aloittaa varovasti. Larus hänen vierellään
pudistaa hivenen päätään.
”Teillä on samat värit,
sukulaisuus istuu piirteissänne, mutta auranne ovat täysin
poikkeavat”, Larus huomauttaa tarkentamatta huomautustaan.
”Adamantian hallitsijana hän on
ylväs, mutta ei tavalla, joka alentaisi toisia. Hänen silmänsä
ovat kultaiset kuten minunkin, hiuksensa tummat ja kiharat. Hän
kantaa rinnassaan auringon symbolia.” Mariel ei kiinnitä lainkaan
huomiota Larusin sanoihin.
Marielin lopetettua Khinda hymyilee.
Avani ei osaa sanoa, onko naisen hymy ymmärtävä vai merkitsevä.
Vastaus ilmiantaa itsensä Khindan avatessa suunsa.
”Kuvauksenne perusteella minulla on
syytä epäillä, että etsimänne henkilö on kuin onkin käynyt
Ildarienissa.”
Odottavia katseita. Toivon korventava
polte rikkoo Avanin huurteista sisintä.
”Täällä kävi kuukausi sitten
mies, joka vastaa kuvaustanne. Pitkä ja kovasilmäinen, kantoi
aurinkoa rinnassaan ja kutsui itseään nimellä Flo. Hän oli
erityisen kiinnostunut maailmamme aikarakenteesta.”
”Flo?” Marielin olemus muuttuu
silmissä. Jäykistyy. Avani säpsähtää. ”Isäni tuskin
käyttäisi sellaista nimeä.”
”Se oli hän”, Larus sanoo
empimättä. ”Tietenkään hän ei ole kulkenut porteista
todellisuuksiin paljastaen oikean nimensä ja sukunsa jokaiselle.”
Marielin ilme ei vaikuta
vakuuttuneelta, prinssissä liikkuu jotakin levotonta. Onko se toivon
alla lepattavaa pelkoa? Avani on nähnyt sen ennenkin.
”Tärkeämpää on miettiä, kauanko
kuukausi tämän maailman ajassa on meidän ajassamme”, Larus
jatkaa. ”Kuningas on ollut Adamantian vuosissa vain hieman päälle
yhden vuoden poissa. Kuinka kauan sitten hän on poistunut täältä?”
”Emme voi mitenkään tietää
sitä”, Avani sanoo hiljaa. ”Aika ei ole puolellamme. Khinda,
sanoit aiemmin, että tuntomerkkejä vastaava mies etsi täältä
ikuista elämää. Mitä tarkoitit sillä?” Avani puhuu vain
pakottaakseen kylmyyden pois. Raajat tottelevat häntä, hän alkaa
erottaa äärensä.
”Ystävänne havainto aikojen
eroavaisuuksista on tärkeä”, Khinda lausuu, ”sillä meidän
aikamme kulkee kaiken kuulemamme mukaan erittäin hitaasti. Monessa
muussa todellisuudessa on ehtinyt kulua vuosia meidän päivässämme.”
”Tämän on siis täytynyt olla
ensimmäinen maailma, jossa hän vieraili lähdettyään”, Avani
sanoo. ”Mariel, Larus, me emme löydä häntä täältä.”
”Minä en ymmärrä, mistä te
puhutte.” Marielin silmät ovat alkaneet seistä päässä.
Kultainen katse sumenee. ”Ikuinen elämä? Ajan hyödyntäminen?
Millä tavalla ne liittyvät siihen, miksi olemme etsimässä
isääni?”
”Mariel…”
”Kyseessä ei voi olla sama henkilö.
Minun isäni lähti hakemaan apua eikä ikuista elämää.”
”Minä en tiedä lainkaan, miksi
etsitte maanne hallitsijaa, kerron teille vain sen, mitä tiedän
kuvailunne mukaisesta henkilöstä”, Khinda sanoo. ”Ildarien on
täydessä kaaoksessa. Apuni rajoittuu tähän illalliseen ja
tietoihini henkilöstä, jonka epäilen olevan etsimänne mies.
Aikani ja voimani eivät riitä muuhun.”
”Ei, sinun täytyy olla erehtynyt.”
”Aurinkosymboli, Mariel. Hän ei ole
erehtynyt. Isäsi on käynyt täällä.”
Avani todistaa, kuinka nuoret miehet
käyvät sanattoman keskustelun hänen ja Khindan edessä. Larusissa
käväisee jälleen jotakin vaarallista, arvaamatonta, joka uhkaa
jättää Marielissa kytevän pelokkaan toivon alleen.
”Tiedättekö te mitään
Ildarienista? Ette selvästikään tiedä, miksi etsimänne mies on
ollut täällä”, Khinda sanoo kohottaen kulmiaan ja kohdaten rivin
tyhjiä silmiä. Yksikään kolmikon jäsenestä ei kykene
vastaamaan. Marielin ja Larusin välillä leimuaa yhä. Khindan tumma
katse siirtyy Avaniin.
”Syy sille, miksi kapinalliseni
ottivat sinut vihalla vastaan, on siinä, että he tunnistavat sinun
kansasi missä tahansa. Voit olla saapunut Adamantiasta tämän
kaksikon kanssa, mutta juuresi paistavat kasvoiltasi. Sinä olet
Namyriasta, etkö olekin?”
Aalto. Viileä, ei kylmä. Haalistunut
kipu. Avani tiedostaa kehonsa nyökkäävän, mutta on liian
irrallaan tunteakseen sitä. Sanat Florianista tippuvat tietoisuuden
läpi, lakkaavat merkitsemästä. Toisenlaiset muistot sykkivät
pintaan, saavat kehon kihelmöimään.
”Tämä ei ole maailma, johon kukaan
tahtoisi jäädä”, Khinda sanoo irrottaen jokaisella sanallaan
Avanin hieman kauemmas ruumiistaan. ”Etsimänne mies teki oikein
lähtiessään. Ildarienin hallinto on tuhottu, perilliset tuhottu
pieniä lapsia myöten. Avani, sinun maailmasi, sinun kansasi saapui
tänne ja tappoi kaiken, mitä näki. Ne, jotka nousivat kapinaan ja
puolustivat Ildarienia valloittajilta, saivat osakseen tämän.”
Khindan ei tarvitse osoittaa.
Luolan. Kivun, pysyvät haavat. Avani
ei pysty ajattelemaan Khindan poltettuja käsiä ilman, että hänen
kehonsa alkaa väristä.
”Namyrialaiset tuhosivat jokaisen,
joka asettui heitä vastaan”, Khinda jatkaa. ”Me olemme nyt
täällä, piilossa heidän silmiltään. Lauhkeammat saivat jäädä
kyliin.”
Khinda suoristaa ryhtinsä. Naisen
silmissä hehkuu vuosien ylpeys. Hän ei ole menettänyt sisimpänsä
kruunua. Avani ymmärtää vihdoin, mistä naisen ylpeys kumpuaa,
mistä tämä ammentaa voimansa.
”Minä olin tämän maailman
kuningatar”, Khinda sanoo menetetty valta silmissään sykkien. ”He
veivät minulta kaiken paitsi kykyni selviytyä.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti