Epilogi: Uusi aamu
Auringon kajo erottuu taivaanrannasta,
kun Mariel kulkee paljain jaloin hiekalla Avani ja Larus perässään.
Avani kävelee tottunein askelin, Larusin askellus on yhä
varovaista, hän kävelee kuin kipu kulkisi yhä joka askeleella
mukana. Mariel ja Avani odottavat häntä, Mariel ojentaa kätensä
hänen saavuttaessa heidät.
Aavikolla ei tuule vielä, Mariel
kuljettaa ystävänsä halki yön ja aamun rajan. Hiekka ei polta
vielä kunnolla, hymy kareilee Marielin kasvoilla, kun hän pääsee
dyynien päälle. Aurinko tervehtii häntä kauempaa, kohoaa kehäksi
taivaanrantaan. Avani ja Larus kävelevät hänen vierelleen,
molemmille puolelle.
Täällä Mariel ei ole kuningas.
Hänen kruununsa lepää palatsissa, valtakuntansa unen otteessa.
Tässä hetkessä Mariel on nuori poika, joka on kulkenut pitkän
matkan kahden ystävänsä kanssa ja päässyt takaisin kotiin.
”Minä halusin näyttää tämän
teille”, Mariel sanoo auringonkajon värjätessä yön reunan
punallaan. ”Tämä on kauneinta, mitä Adamantiassa on.”
”Mariel, tämä on…” Avanin
henki salpautuu. Mariel tietää, mitä nainen ajattelee. Punainen
taivas on kauniilla tavalla tuttu.
”Minulla on ollut ikävä aamuja
Adamantiassa”, Larus sanoo hiljaa, ”hirvittävä ikävä…”
Mariel vie kätensä Larusin ja Avanin
omille ja puristaa lujaa. Ei pitääkseen ystäviään ikuisesti
itsellään, vaan kiittääkseen siitä, että juuri he ovat
kulkeneet yhden matkan alusta loppuun hänen kanssaan. Pysyneet hänen
vierellään.
Aamu kohoaa taivaalle, aurinko
tervehtii kulkijoita. Mariel antaa lämpimän hehkun täyttää
sisimpänsä. Avani kohottaa kätensä ja osoittaa kajastusta.
”Katso, Mariel. Aurinko nousee
jälleen.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti