Luku 22: Minä uskon
Valkoista kipua. Muu maailma on
merkityksetön, on olemassa vain valkeus, nimetön ja väritön.
Mariel ei tiedä hapuilevansa, sortuvansa polvilleen. Joku muu lausuu
kiitokset, joku muu kuittaa veren vuodatetuksi ja portin avatuksi.
Hänet kannetaan pois, mutta hän ei tunne sitä, sillä hänellä on
valkeus, autuas, hiljainen.
Silmien takana ei ole pimeää.
Valkoinen valo on kaikkialla, Mariel haukkoo henkeään. Vasta, kun
hän tuntee jalkojensa ääret, havaitsee seisovansa kivellä, hänen
ainut silmänsä rävähtää auki.
”Mariel”, Avani kuiskaa. Nainen
seisoo aivan Marielissa kiinni, pitää häntä pystyssä. Kasvot
ovat tahrattomat, kuin välitilan valo olisi pyyhkinyt lian ja
rasituksen pois niiden pinnalta. ”Mariel, me olemme nyt
Enfallassa.”
”Vanía”, Mariel hengähtää,
”minä en kiittänyt Vaníaa…”
”Ei hätää. Hän ei tahtonut
meiltä enää mitään. Hän sanoi, että meidän oli tarpeellista
käydä nimettömässä maailmassa. Että niin oli tarkoitettu. Nyt
me olemme täällä, ja me voimme etsiä Larusin.”
Mariel hapuilee vasenta silmäänsä.
Side kulkee ruskeiden suortuvien seassa, peittää silmän kokonaan.
”Missä välissä…”
”Olen huolehtinut kaikesta. Verta ei
tule. Se on nyt tärkeintä.”
”Minä siis todella…” Maailma on
kaventunut. Valkean kivun poistuttua Mariel näkee Avanin jälleen.
Todellisuudesta on jäljellä vain puolet. Toinen silmä on poissa.
”Minä olisin voinut antaa mitä
tahansa.”
”Sen oli pakko olla minä. Jotakin,
jota tarvitsen. Muuten emme olisi päässeet pois.”
”Uskotko sinä niin?”
Mariel nyökkää hiljaa. Hän ei
muista välitilasta ja nimettömästä maasta lähtemisestä mitään.
Oli vain suunnaton kipu. Nyt samainen kipu kaihertaa yhä, mutta hän
kykenee kävelemään. Pieni ääni alitajunnassa sanoo, että hänen
pitäisi levätä, hän on menettänyt tärkeän osan itsestään.
Kylmä maailma hänen ympärillään ei ole samaa mieltä.
Avani kietoo harmaan kankaan Marielin
harteille. Vasta silloin Mariel havaitsee hihojensa repeytyneen
pahasti, kauluksensa repsottavan. Korut ovat yhä tallella. Mariel
näyttää miltei pahoinpidellyltä, ja Enfallan tuuli on purevan
kylmä. Prinssi tietää kankaan lahjaksi Vaníalta.
”Kaikki ovat olleet meille niin
ystävällisiä. Minä olisin tahtonut antaa Khindalle ja Vaníalle
jotakin vastineeksi.”
”Heillä oli omat syynsä. Olkaamme
kiitollisia siitä, että olemme yhä elossa.”
”Avani…”
Kaksikko seisoo rannalla. Linna kohoaa
kivikkoisen rannan toisella puolella tummana, tornit kirivät kohti
väritöntä taivasta. Enfalla on täysin koruton. Ainoa elämään
viittaava seikka on rannan taa jäävä kaupunki, josta kohoaa
muutama savuhahtuva taivaalle. Joku yrittää yhä pitää itsensä
ja läheisensä lämpimänä.
”Avani.” Mariel istahtaa hetkeksi
alas, vaikka kivi on kova. ”Kiitos, että olet ollut siinä tämän
matkan ajan. Ei enää paljoa. Lupaan sinulle auringonnousun sitten,
kun tämä kaikki on ohitse.”
”Sinä et ole minulle velkaa. Olen
tässä vapaasta tahdostani.”
”Saanko kysyä jotakin?”
”Sehän sujui loistavasti
edelliselläkin kerralla.” Avani hymyilee. ”Kysy pois.”
Mariel värähtää muistellessaan
iltaa nimettömässä maailmassa. Hän oli katsonut silmiin naista,
jonka joku oli joskus omistanut maailmassa, jossa naisilla ei ollut
muuta arvoa. Hän ei ollut ymmärtänyt pysyä hiljaa. Onneksi Avani
hymyilee. Muuten Mariel ei kykenisi pysymään niin lähellä tätä.
Häpeällä on terävät reunat.
”Mikä pitää sinut hengissä?”
Avani katsahtaa jälleen kultaista
korua ranteessaan. Hymy hänen kasvoillaan ei ole tarkoitettu
Marielille.
”Tahdon elää”, Avani sanoo
istuutuen Marielin viereen. Hän tulee aivan kiinni kylkeen, vetää
osan kankaasta harteidensa suojaksi. Mariel on Avanin eleestä ylpeä.
Vaatii paljon Avanin kaltaiselta naiselta tulla niin lähelle
ainuttakaan miestä.
”Minä näin paljon kuolemaa
Namyriassa. Paljon väkivaltaa, niin silmitöntä, että sen
näkeminen muutti tapaani katsoa kaikkea. Nainen, jonka kanssa kuljin
punaisella hiekalla asemasta toiseen, myytiin Talon miehelle. Hän ei
palannut takaisin. En koskaan saanut nähdä hänen ruumistaan. Hänen
nimensä oli Ivira.”
Mariel nyökkää. Hän ei kykene
muuhunkaan. Kipu jyskyttää menetetyn silmän paikalla.
”Ensin meistä tuli miellyttäjiä.
Sinä tiedät, mitä se tarkoittaa. Sen jälkeen meidät myytiin
yksityisomistukseen. Minä olin arvokas, minulla oli pitkät, kauniit
hiukset. Minusta maksettiin hyvä summa rahaa.”
Myötätunto kuvastuu Marielin
haavoitetuilta kasvoilta. Hän näyttää pelkästään onnettomalta
ilman leveää hymyä kuninkaallisen kauniilla kasvoillaan. Avani
kykenee yhä hymyilemään. Ilman sitä hän ei pystyisi edes
hengittämään.
”Sinut myytiin sille miehelle, joksi
kutsuit minua. Alyalle.”
Aallot lyövät rantakiville. Mariel
ja Avani eivät siirry, vaikka kylmyys hiipii hiljalleen kohti luita.
”Nyt taitaa olla aika kertoa tarina,
jonka kertomista olen pitkittänyt siitä lähtien, kun tulin
Adamantiaan.”
Mariel nyökkää. He eivät voi
kiirehtiä. Molemmat tietävät, että Marielin on pakko istua hetki
aloillaan Avanin lämmintä kehoa vasten kyetäkseen jatkamaan. Hän
on pahasti haavoittunut.
”Kerro minulle. Minä kuuntelen.”
”Minä kerron, Mariel. Minä
kerron.” Lämpö leviää Avanin hymyyn. Ensimmäistä kertaa
elämässään hän istuu jonkun sellaisen vierellä, jolle hän voi
kertoa kokemastaan. Jolle hän voi kertoa Alyasta, pelosta ja
häpeästä.
*
Namyria, vuosi ennen tuhoutumista
Hiekkaa lentää kaikkialle, ellei
peitä kasvojaan huivilla. Miehet kävelevät Avanin edellä,
kultainen ketju kulkee naisen kaulasta miehen käteen. Ote on tiukka,
mutta kävelytahti on siedettävä. Avani ei tukehdu, vaikka hiekka
ja kuumuus painavat päälle.
Miehet pysähtyvät. Vaihtavat
jotakin, joka kiiltää kultaisena punaisen taivaan alla. Avani ei
vaivaudu kiinnittämään huomiota. Kaksi miehistä kävelee toiseen
suuntaan. Vain yksi jää jäljelle, se, jolle Avanin ketju
ojennettiin. Avani katsoo miestä silmiin. Kultaiset. Miehen silmät
ovat kultaiset, miltei lämpimät.
”Sinun nimesi on tästä eteenpäin
Avani El-Alya”, mies sanoo ojentaen Avanille vapaan kätensä.
Sukunimi. Määrite. Avanilla ei ole koskaan aiemmin ollut sellaista.
Miellyttäjät ovat Talon omaisuutta. Avani on ensi kertaa
yksittäisen miehen oma. Koko ikänsä Avani on pelännyt sellaista
tilannetta, jossa mustat silmät voivat katsoa häneen, turpeat
huulet hykerrellä ja kutsua häntä omakseen. Avani katsoo aivan
erilaista miestä. Honteloa ja pitkää. Hiukset on kiedottu letille,
joka roikkuu toisella olalla. Pieni sänki kapeilla kasvoilla. Nuori.
Mies on korkeintaan kolmekymmentäviisi.
Avani nyökkää miehelle. El-Alya.
Miehen nimi on siis Alya.
”Sulkeudun suosioonne”, Avani
sanoo puristaen ojennettua kättä. Kuuluuko niin tehdä? Esineiksi
ylennetyt naiset ovat harvinaisuuksia. Avani ei ole koskaan nähnyt
yhdenkään naisen kättelevän miestä. Miehet kättelevät
toisiaan.
”Voit puhutella minua
tuttavallisesti”, Alya sanoo hymyillen. Hymy on miltei lämmin.
Avani hätkähtää. Millaista peliä mies oikein pelaa? Kuvitteleeko
tämä pääsevänsä hymyllä ja kultaisilla silmillä lähemmäs,
jotta voi iskeä Avanin jalat alta, kun tämä on jo oppinut
luottamaan?
”Selvä.” Miehille ei kannata
puhua paljon. He eivät pidä siitä, kun naiset puhuvat.
Alya lähtee kulkemaan hiekalla
eteenpäin. Matka jatkuu eikä mies kerran suunsa avattuaan sulje
sitä laisinkaan. Avani saa kuulla Alyan työstä pienen Hal-Gharin
kylän laitamilla. Alya ei työskentele Talolle. Siksi hän hymyilee
kuten sellainen mies, joka on joutunut elättämään itsensä.
Avani kuuntelee. Punaisenkirjava
taivas tummenee yötä myöten, mutta Avania ei väsytä, hänen
jalkansa kestävät kuuman hiekan ja pitkän matkan. Yötaivaalla
tähdet liukuvat toisiaan vasten. Yö laulaa. Edellisestä kerrasta
on pitkä aika. Ajatus Ivirasta saa Avanin hymyilemään. Alya ei
ehdi havaita sitä. Mies on keskittynyt puhumaan rakennustöistään
Hal-Gharissa. Puhe jää taakse, Avani keskittyy taivaan lauluun. Sen
hän tahtoo kantaa mukanaan, minne kulkeekin. Hän on vain esine,
vain nainen, mutta hän tietää jumalten katsovan juuri häntä.
Namyrian taivas kertoo sen hänelle.
”Avani.” Alya pysähtyy yllättäen.
Avani miltei törmää mieheen. Kultainen ketju on löysällä, Avani
tietää, että voisi riuhtoa itsensä vapaaksi koska tahansa. Hän
ei tee niin. Namyriassa ei ole ainuttakaan paikkaa, jonne hän voisi
mennä.
”Avani, tiedätkö sinä ketään,
joka olisi koskaan rakastunut?”
Avanilla ei ole aavistustakaan, miltä
hänen kasvonsa näyttävät. Rakastunut. Siitä on pitkä aika, kun
kukaan on lausunut mitään sellaista punaisen taivaan alla. Ei
rakkautta tunneta Namyrian hiekalla. Naiset eivät voi tuntea mitään
sellaista. Miesten silmissä on vain nälkää tai vihaa. Avani
pudistaa päätään.
”Etkö ainuttakaan?”
Avanin pitkät mustat hiukset
heilahtelevat puolelta toiselle, kun hän pudistaa päätään
uudelleen.
”Hyvä on.” Alya huokaa. Hän ei
jatka matkaansa. Avani ei ole koskaan nähnyt samanlaista miestä.
Vasta läheltä katsottuna Avani havaitsee syvät juovat Alyan
silmien ympärillä. Ikä ei ole aiheuttanut niitä. Aivan kuin
kärsimys olisi piirtänyt merkkinsä miehen kasvoille.
Alya jatkaa kertomuksiaan työstään
ja kohtaamistaan ihmisistä. Hän ei vieläkään ota askeltakaan
jatkaakseen matkaansa, vaikka ainuttakaan kylää ei näy edes
kangastuksena kaukaisuudessa. Avani ei sano mitään. Hän katsoo
erikoista, kultasilmäistä miestä kuin porteista tullutta
muukalaista. Avani on kohdannut paljon miehiä, hän on oppinut,
kuinka heitä kuuluu miellyttää. Alya ei ole sellainen mies. Alya
on hänen omistajansa. Hänen kuuluu vain näyttää kauniilta, mutta
mitä pitempään hän miehen seurassa on, sitä vähemmän hänestä
tuntuu siltä, että tämä haluaisi omistaa hänet perinteisellä
tavalla.
”Anteeksi”, Avani sanoo lopulta
taivaan hiljetessä hetkeksi. Laulu lakkaa, tekee hänelle tilaa. Hän
tietää, että Alya voisi koska tahansa katkaista häneltä sormia
tai syövyttää hänen kasvonsa, jos hän keskeyttää väärässä
kohdassa. Alya ei kuitenkaan tee niin. Sellainen vaikuttaisi Avanin
jälleenmyyntihintaan.
”Anteeksi, mutta emmekö me jatka
matkaa?”
Hiljainen taivas. Punaisilla läikillä,
kuin se vuotaisi verta. Tähdet ovat harvassa. Alya kääntyy Avanin
puoleen. Mies ei enää hymyile. Hetken Avani luulee näkevänsä
väärin. Alyan silmät kiiltävät.
”Se työ, josta minä puhuin”,
Alya takeltelee kuin olisi satuttanut kielensä, ”se koti, jonka
maalasin mieleesi…” Alya pudistaa päätään. Letti alkaa
näyttää sotkuiselta.
”Minulla ei ole niitä enää. Minä
valehtelin. Talo…”
Alyan ei tarvitse sanoa enempää.
Avani tietää, mitä Talo tekee niille, jotka eivät kuulu sen
monimuotoiseen organisaatioon. Tavalliset miehet joutuvat elämään
Talon armoilla. Aiemmin Alyan huulilla karehtinut hymy on nyt
pelkästään surullinen. Mies muisteli sitä, mitä hänellä oli.
”Minä olen sinulle rahaa”, Avani
lausuu oivalluksensa ääneen. Huolimatonta. Hän hätkähtää omaa
rohkeuttaan. Jos miehen tuttavallisuuden tavoitteena on tehdä
hänestä varomaton, tämä on onnistunut.
Ilme Alyan kasvoilla on lohduton.
Huulet värisevät, kulmat kaartuvat. Alya pyyhkii lempeän ruskeat
suortuvat kasvoilta ja huokaisee syvään.
”Esineistä saa mittavia summia
kultaa.” Alya ei enää katso Avania silmiin.
Taivas jatkaa lauluaan. Se hyväksyy
irvokkaan leikin allaan. Avani ei enää vaivaudu sanomaan sanaakaan,
hän tietää, että kevyet tavut eivät poista kultaista kahletta
kaulalta. Alyakin on vain mies. Epätoivoinen, erikoinen mies, mutta
pohjimmiltaan kuten kuka tahansa muukin Namyrian taivaan alla
asteleva.
Alyalla on työläisen kädet.
Haavoittuneet ja täynnä kovettumia. Alya päästää irti lieasta,
sallii kultaisen ketjun tippua hiekalle. Hetken Avani vain katsoo
miestä. He kohtaavat toistensa silmät, nainen ja mies, omistettu ja
omistaja.
”Minä en tahdo satuttaa sinua”,
Alya kuiskaa. Ääni värisee aivan kuin hän pelkäisi. ”Tiedän,
mitä te entiset miellyttäjät olette joutuneet kokemaan.”
En tahdo satuttaa sinua. Raskaita,
merkittäviä sanoja mieheltä, joka kuljettaa naista lieassa.
”Mitä sinä tiedät siitä?”
Avanin ääni ei ole ylenkatsova. Pelkästään rauhallinen.
”Minä
rakastin naista, joka kuului Hal-Gharin miellyttäjien
yksikköön.”
Aavikko on hiljaa. Hetken Avani vain
tuijottaa miestä. Sitten levoton, irrallinen nauru pakenee hänestä
punaiselle hiekalle. Alyan ilme ei muutu. Avani tuijottaa miestä
kuin tämä olisi tullut hänen luokseen kehältä, jumalten katseen
alta. Kukaan namyrialainen ei käyttäydy kuten Alya. Hän on särö
sävelessä, rikkouma kovassa kivessä.
”Rakastin
häntä niin paljon, että tahdoin ostaa hänet omakseni”, Alya
sopertaa, ”sillä vain siten olisin saanut hänet luokseni. Tässä
maailmassa naista ei voi ottaa vierelleen tasavertaisena.”
”Tasavertaisena?” Avanin äänessä
herää kiinnostus.
”Hän rakasti minua ja minä häntä.
Rakkautemme kautta ymmärsin, että kuuluimme toistemme vierelle.”
”Miksi sinä kerrot tämän
minulle?”
”Koska näen sinut tasavertaisena.
Sinäkin olet nainen, mutta en halua ajatella sinusta esineenäni.”
”Minä olen sinun esineesi.”
Avani ottaa kultaisen ketjun käteensä,
heiluttaa sitä Alyan kasvojen edessä. Mies ei enää pidä ketjusta
kiinni.
”Sinä
ostit minut ja käytät minua maksuvälineenä, kun saat sopivan
tilaisuuden. Sinä omistat minut. Älä yritä puhua sitä miksikään
muuksi.”
Alya nyökkää alistuneesti.
”Puhut aivan kuin olisit hyväksynyt
kohtalosi.”
”Minä tiedän, mikä on totta ja
mikä on kauniiksi puettua. Minä olen kahlittu. Olen sitä ilman
tätä ketjuakin. Mutta alistunut minä en ole, en hyväksy tätä.
Siipeni ovat punaiset.”
Pinnan
raapaisu. Vaarallisia sanoja sanottavaksi yhdeltäkään Talon
ulkopuoliselta. Alyalle Avani uskaltaa tiputtaa vihjeen, mies on jo
tullut häntä vastaan. Alya on yhä mies, mutta eri tavalla auki
kuin kukaan siihenastinen. Miehen silmät tunnistavat kapinavihjeen,
painavan muiston Javirista.
”Vai punaiset”, Alya sanoo naurua
äänessään. ”Minä pidän sinun rohkeudestasi, Avani. Älä
luovu toivostasi, joskus se on kaikki, mitä meillä on.”
”Javirin muisto elää minussa”,
Avani sanoo hymyillen.
”Huomaan sen.”
Alya ei rankaise Avania. Hän tarttuu
jälleen ketjuun. Kevyestä otteesta tietää, että Alya tekee niin
vain pitääkseen kulissia yllä. Kenties mies ei sydämessään
tahdo mitään pahaa Avanille. Avani ei siltikään uskalla sulkea
aistejaan, hän kulkee silmät ja korvat auki lukien vaaran merkkejä
miehen kehonkielestä.
Matka
jatkuu. Alya ei sano enää mitään. Työtön ja lyöty mies kulkee
uuden esineensä kanssa kohti pientä kylää aavikon laidalla. Talot
kohoavat valkeina, erottuvat
keskeltä tummaa yötaivasta ja tummanpunaista hiekkaa.
”Alya”, Avani sanoo ennen kuin he
ovat aivan kylän laidalla. ”Se nainen. Rakastettusi. Mitä hänelle
tapahtui?”
Pelkkää uteliaisuutta. Avani ei
tahdo satuttaa saati saavuttaa tiedolla mitään. Tämä on
ensimmäinen kerta, kun hän kuulee kenenkään puhuvan lämpimään
sävyyn naisesta, jonka olisi tarkoitus olla hänen alapuolellaan ja
käytettävissään. Heti kysyttyään Avani tietää sanansa
virheeksi. Alyan silmät kiiltelevät.
”Miellyttäjiä
ei saa ostaa”, Alya sanoo raskaalla äänellä. Avani tietää sen.
Hänet on sentään ylennetty esineeksi, koskemattomaksi. ”Minä
saatoin hänet vaaraan antamalla hänelle tämän.”
Alya heilauttaa rannettaan.
Yksinkertainen kultainen ranneke kiiltää tähtien valossa.
”Ranneke palautettiin minulle, kun
saavuin tapaamaan häntä. Sain pestä sitä kauan.”
Enempää
Alya ei sano. Hänen ei tarvitse. Avani osaa piirtää kuvan Talon
hallinnoimasta rakennuksesta, jossa miellyttäjänaiset kulkevat
huoneista toiseen, vastaanottavat asiakkaita, mutta eivät saa ottaa
heiltä mitään. Maksu ei tule naisille. Rakkautta ei tunneta. Alya
kirjoitti naisen viimeiset hetket antamalla tälle jotakin. Väristys
kulkee Avanin selkää pitkin. Hän on todistanut monien rikkovan
sääntöjä, menettävän
oikeutensa hengittää. Niitä
huutoja Avani toistaa mielessään painaessaan silmänsä öisin
kiinni, yrittäessään
nukkua kokemaansa pois.
Avani suo miehelle katseen. Se riittää
molemmille. Omistaja ja omistettu. Kylää kohti kävellessään
heistä kumpikin tietää olevansa omiensa keskuudessa poikkeava,
merkitty. Avani jaksaa yhä rukoilla jumalilta pelastusta, Alya on
herkkyydessään voimakkaampi kuin yksikään muu Avanin kohtaama
mies. Tähtitaivaan hiljentyvän laulun säestämänä he kävelevät
kohti kylän kohoavia rakennuksia.
Päivät kuluvat. Avani tottuu miehen
reippaaseen puheenparteen, varovaisiin hymyihin. Siihen, että muiden
katsellessa on pidettävä ketju tiukalla ja pää ylhäällä.
Kahden kesken Alya antaa Avanin kulkea miten hän tahtoo.
Avani tietää, että mihin tahansa
voi tottua. Silmittömään kipuun. Vääryyteen. Neuloihin ihon
alla, miesten käsiin keholla. Vain vääryyteen Avani ei tahdo
turtua. Hän kulkee päivästä toiseen pitäen Javirin mielessään.
Hän ei tahdo unohtaa naista, joka eli joskus namyrialaisten
keskuudessa ja teki kaikkensa, jotta Avanin kaltaiset naiset
kykenisivät elämään kuten ihmiset.
Päivittäin Alya sanoo Avanille
jotakin kaunista. Se ei tee Avanille kotia pieneen, täyteen
ahdettuun kylään ja sen sotkuisille kaduille. Silti, päivien ja
viikkojen kuluessa, se saa Avanin hermoston rauhoittumaan hivenen.
Koko keho ei huuda alituisesta vaarasta.
Tulee päivä, jolloin Alya ottaa
Avanin mukaansa ja lähtee matkalle. Avani ei kysy mitään, hän
vain seuraa miestä takaisin punaiselle aavikolle. Hänet on puettu
kauneimpiin vaatteisiinsa. Kulta tanssii tummaa ihoa vasten, hiukset
on kammattu auki ja harjattu suoriksi ja kiiltäviksi. Avani tietää,
mihin häntä viedään. Kun taloja ei enää näy ja ainoana
kompassina toimii Alyan suuntavaisto, Avani erottaa dyynien takaa
kolme miestä ja hevosia. Isompi joukkio.
”Avani”,
Alya lausuu naisen nimen
ennen kuin astelee toisten miesten luo. ”Minä…”
Avani pudistaa päätään.
”Älä”, Avani kuiskaa nyökäten
miehelle, ”älä sano mitään alentaaksesi itseäsi. Minä tiedän
kyllä. Tätä vartenhan sinä minut hankit. Ei surua, ei
katkeruutta. Minä en kanna sinulle kaunaa.”
”Vaikka
minä aion myydä sinut.”
Alya ilme on surkea. Mies on liian hauras. Avani tuntee suojakuorensa
olevan monin verroin paksumpi.
”Tiedän
sen. Ei hätää. Minulla on yhä siipeni. Tiesin tämän
tapahtuvan.”
”Sinä olet liian kiltti minua
kohtaan.”
”Nuo
sanat kuuluisivat kai omaan suuhuni. Mutta minä en aio kiittää
sinua. Olet yhtä lailla tämän
maailman rakenteen uhri kuin
minäkin, enkä ole sinulle velkaa. Olethan omistajani, eikä
yksikään omistetuksi tullut voi koskaan todella kiittää
kahlitsijaansa.”
Avani
katsahtaa Alyan rannetta. Heidän yhdessä viettämänään aikana
Alya ei ole kertaakaan ottanut rakastetulleen antamaansa korua pois
kädestään. Avanista se on tärkeintä, mitä Alyassa on. Muisto
siitä, että mies osaa tuntea.
”Olet hyvin erikoinen mies,
Hal-Gharin Alya”, Avani sanoo hymyillen vaisusti. ”Herätät
ostajieni huomion pysähtymällä tällä tavoin. Koskettaisin sinua
hyvästiksi, mutta se ei antaisi hyvää kuvaa kummastakaan meistä.
Näkemiin, Alya.”
Avani tahtoisi sanoa, että Alya on
ensimmäinen mies, jonka seurassa hän saattaa hengittää vapaasti.
Ensimmäinen, jonka läsnäolo ei merkitse hänelle jatkuvaa
kuolemanpelkoa.
”Kiitos”, Alya kuiskaa hymy
kasvoillaan, ”kiitos kaikesta, Avani. Älä unohda minua. Minä
toivon, että siipesi kantavat vielä loppuun saakka, missä ikinä
se onkaan.”
Alya lähtee taluttamaan Avania kohti
miehiä. Avani pitää hengityksensä rauhallisena. Miehet ovat
suuria ja heidän silmissään kiiltää. He ovat niitä, joiden
vuoksi Avani ei kykene nukkumaan öitään silmät täysin
suljettuina.
Sananvaihtoa.
Kultaa. Yksi miehistä tarkastelee Avania, vääntelee hänen
leukaansa, mittaa katseellaan eri ruumiinosia. Avani pysyy
paikallaan. Jos hän sanoo jotakin, hän kuolee. Jos hän tekee
jotakin, hän kuolee. Hän pitää suunsa kiinni myös Alyan vuoksi.
Tämä on miehen ainoa keino selviytyä, saada
riittävästi rahaa elättääkseen itsensä.
Sitten huutoa. Avani haistaa veren
ennen kuin näkee sen. Yksi miehistä sivaltaa toista, kurkunpää on
auki, veren haju pyrkii peittämään huudon alleen. Toinen tarttuu
kiinni Avanista, vetää naisen hiuksista itseään vasten. Avani ei
ehdi reagoida, mieli on liian hidas, refleksit turtuneet veren hajun
tukkiessa tajunnan.
”Tämä kuolee, jos kauppoja ei
tule”, Avania pitelevä mies ärähtää. Avani ei tiedä, mistä
sanaharkka on syntynyt, hän on keskittynyt näyttämään kauniilta
ja pysymään ääneti. Vain kaksi miestä on jäljellä, Alya ja
toinen, jonka silmissä kiiltää puhdas viha. Satutettu mies makaa
hiekalla pitäen kurluttavia ääniä, Avani tietää kokemuksesta,
että tämä ei pysy enää kauaa Namyrian taivaan alla.
Avanin ohimoilla jyskyttää. Miehen
ote hiuksista on tiukka, mutta mies ei uhkaa häntä teräaseella.
Tämän täytyy ymmärtää, kuinka arvokasta esinettä pitelee.
Avani ei tiedä, kuka on kenen puolella ennen kuin toista miestä
puukottanut mies potkaisee Alyan maahan. Enempää Avani ei ehdi
nähdä. Välähdys. Teräs kiiltää. Verta. Avani pakottaa itsensä
pysymään ääriensä sisällä.
Avani tietää Alyan kuolleeksi
pelkästään tavasta, jolla tämän keho lysähtää hiekalle.
Avanin keho toimii ennen mieltä. Häntä pitelevän miehen vyöllä
on veitsi. Pieni liike, mies ei ehdi reagoida, Avani leikkaa
hiuksensa poikki ja nytkähtää hiekalle. Miehet ovat liian
yllättyneitä, Avanilla on yhä veitsi.
Hetken päästä on vain punaista
nestettä punaisella hiekalla. Kehoja Avani ei katso. Ne eivät ole
enää ihmisiä. Ne kuluttivat toisensa loppuun. Adrenaliini
purkautuu hillittömänä tärinänä, Avani tiputtaa veitsen ja
putoaa polvilleen Alyan viereen. Päässä jyskyttää. Avani ei
tiedä, mitä tapahtui ja miksi. Hän tietää vain olevansa
hengissä. Kahle hänen kaulallaan on muisto. Kukaan ei tartu siihen.
Kädet haparoivat Alyan ruumista,
kääntävät sen ympäri. Miehen silmät ovat auki. Tämä ei
ehtinyt reagoida. Hyvä. Avani sulkee vapisten Alyan silmät, hän
tahtoo miehen nukkuvan. Kultainen koru kiiltää yhä Alyan
ranteessa. Varovasti Avani vetää korun pois, pukee sen omaan
ranteeseensa hetken mielijohteesta. Muistoksi. Anteeksipyynnöksi.
Mies kuoli nopeasti. Avani tietää, ettei tämä ehtinyt tuntemaan
kipua. Hän tietää myös, ettei kipu ole pahinta, mitä maailmassa
on.
Avani ei osaa olla kiitollinen. Ei
miehelle, joka miltei myi hänet, tahri hänen kätensä vereen.
Mutta hän ymmärtää. Omalla tavallaan Aya oli ensimmäinen hänen
puolellaan. Noustessaan ylös Avani osaa sanoa miehelle yhden sanan.
”Anteeksi.”
*
Mariel katsoo ainoalla silmällään
Avania kykenemättä avaamaan suutaan. Anteeksipyyntö ei riittäisi.
Marielilla ei ollut aavistustakaan. Hän tiesi kyllä, että nainen,
joka ei pysty nukkumaan silmät kokonaan kiinni, on kokenut jotakin,
jota ei voi sanoissa kuvata. Avani kertoo kaikesta hapuileva hymy
kasvoillaan, kuin se pitäisi tämän hengissä.
Mariel tekee sen, jonka osaa.
Koskettaa varovasti Avanin kättä, jättää omansa lepäämään
sen päälle. Kaikki se suru ja hämmennys, jota Mariel on kokenut
isästään, himmenee taustalle. Avanin kipu ei salli Marielin kokea
mitään sellaista.
”Olen ollut hirvittävän itsekäs”,
Mariel kuiskaa. ”Olen pahoillani.”
Avani pudistaa päätään.
”Älä pyydä anteeksi. Sinä olet
ollut minulle ainoastaan hyvä.”
”Minä olen käyttäytynyt kuin
kokemani kipu olisi ollut suurinta maailmassa, vaikka sinä…”
”Ei, en salli sinun tekevän näin.
Älä halvenna itseäsi minun vuokseni. Olen valinnut olla sinun
vierelläsi.”
Marielin huulet alkavat väristä,
itku tekee tuloaan. Se ei tule. On liikaa tunnettavaksi, jotta sen
voisi päästää ulos pelkkinä kyynelinä. Mariel puristaa Avanin
kättä. Avani ei hätkähdä.
”Alyan ja muiden miesten kuoleman
jälkeen minä selvisin puolisen vuotta yksin maailmassa, jossa
naisille ei ole ainuttakaan paikkaa. Minulla oli jotakin, johon
uskoa. Haluan, että sinäkin uskot yhä johonkin, ettet hukuta
sydäntäsi liian syvälle.”
”Avani… Oliko kaikessa kyse
Javirista? Rubiinisiivistä?”
”Ilman häntä minä en olisi
koskaan tiennyt, että on olemassa jotakin hyvää, jotakin, jonka
puolesta yrittää.”
Marielin kasvot kirkastuvat.
”Javir”, hän hengähtää, ”sinä
sanoit Ildarienissa, että me olemme tavanneet hänet.”
Avani hymyilee niin, että tasainen
hammasrivistö paljastuu.
”Portinvartija”, Avani sanoo
hymyillen yhä leveästi.
Mariel säpsähtää. Portinvartija?
Ikuinen olento, miltei kuin yksi jumalista?
Avani nauraa. Hänen piirteensä
säteilevät hänen nauraessaan.
”Portinvartijaa ei ole aina ollut
olemassakaan. Kehä toimi oma-aloitteisesti, kunnes Javirin tahto
johdatti hänet suoraan jumalten luo. Namyriassa maalailtiin kuva
siitä, että hän olisi kadonnut kehään, mutta osa tiesi kertoa,
että hän ei suinkaan kadonnut. Hänet ylennettiin.”
”Jos hän kohtasi jumalat, kuinka
hänelle ei käynyt kuten nimettömille?” Mariel muistaa
piirteettömät ihmisen irvikuvat Vanían maailmassa. Vahamainen,
kireä iho, tyhjät silmät.
”Javir oli poikkeava.” Enempää
Avanikaan ei osaa kertoa. Jumalten tahtoa ei voi kukaan ennustaa.
Mariel nyökkää. Aallot lyövät yhä
kalliolle, ilma on purevan kylmä. Nyt Mariel ymmärtää kaikki
tarinat, joita Larus on Enfallasta kertonut. Kylmyys ylettyy sydämeen
saakka. On suoranainen ihme, ettei Enfalla ole vielä kuollut. Mariel
vetää Avanin lähemmäs, painaa varovasti päänsä tämän olalle,
lepuuttaa silmäänsä hetkeksi.
”Avani…”
”Niin, Mariel?”
”Me löydämme Larusin. Ja isän.
Sitten me pääsemme kotiin.”
”Niin.” Pieni tauko. ”Koska
mekin osaamme toivoa.”
Hymy leviää Marielin kasvoille. Hän
ei tahdo nousta vielä ylös.
”Kiitos, kun kerroit minulle
kokemuksistasi ja Javirista. En anna kertomasi valua hukkaan.”
”En epäile sitä ollenkaan.”
Avanin käsi hakeutuu Marielin
selälle. Hetken he pysyvät toisiaan vasten, sallivat itsensä
levätä pitkän matkan jälkeen. Marielin silmä säteilee yhä
kipua kaikkialle ruumiiseen. Hän painaa ehjän silmänsä uudelleen
kiinni ja sallii lämmön levitä Avanin kehosta omaansa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti