Luku 30: Viimeiset tähdet
Enfallan taivas on punareunainen
Marielin nähdessä isänsä. Molemmat silmät toimivat, kyyneleet
ovat kastelleet posket. Varovaisin askelin Mariel kävelee katsomatta
Faloniin saati enfallalaisiin. Jos Falon tahtoo hänen henkensä,
tämän täytyy tehdä tehtävänsä. Mariel kävelee kuin jokainen
askel polttaisi. Hän, joka on tanssinut tulikuumalla hiekalla,
pelkää astella isänsä vierelle.
”Hän palasi porteista hyvin pian
lähdettyään”, Darlangan kuiskaa. ”Sen jälkeen hän ei ole
muuta kuin tärissyt hillittömästi. Hänen silmänsä… sinä näet
itsekin. Molemmin silmin.” Kevyt hymy. Varovainen. Onnentoivotus
Marielin silmistä. Mariel katsoo, räpyttelee silmiään, katsoo
pitempään. Edes kyyneleet eivät enää tule. Kuin jokin olisi
kokonaan rikki.
Florianin silmät ovat täynnä
kultaista nestettä. Sitä valuu poskille pieninä puroina, jotka
polttavat ihon punaiseksi. Mariel ei erota enää valkuaista tai
iiristä, on pelkkää kultaista, kasvoille valuvaa sotkua.
”Larus…” Florianin äänikin on
hajalla. Katkonainen. ”Mis-… missä… Larus on? Minä tahdon…
Larusin.”
Enfallan nuori prinssi seisoo aivan
Marielin vieressä, katsoo kaatunutta kuningasta aivan eri tavalla
kuin Mariel. Larus laskeutuu polvilleen, sallii Darlanganin siirtää
miehen kehon syliinsä. Maagi ja prinssi vaihtavat katseita Marielin
vain katsellessa, kuinka hänen veljensä ja tuntematon nainen
pitelevät hänen isäänsä.
Mariel ei tiedä, mitä Larus
ajattelee, kun painaa pahasti haavoittuneen Florianin syliinsä ja
silittää miehen kultaiseen nesteeseen sotkeutuneita kiharoita.
Mariel ei ole koskaan nähnyt Larusia yhtä hellänä.
”Flo, minä olen tässä. Olen
tässä.” Larus, jonka piti kohdata Enfallan kuningas, pitää
sylissään miestä, jota Mariel kutsuu isäkseen. Maailma ei toimi
kuten kukaan haluaisi. Ihmiset kerääntyvät Florianin ja Larusin
ympärille. Mariel ei enää tiedä, millaista näytelmää seisoo
katsomassa.
”Larus? Antakaa minulle Larus, minä
tahdon… Larusin.”
”Voi, minä olen tässä… Minä en
lähde minnekään. Flo, kuuntele minua, olen aivan lähelläsi.”
Larusin ääni on miltei murtua.
”Olen… ikuinen. Kertokaa
Larusille, että minä… olen vihdoin ikuinen.” Hymy. Tyhjät
silmät. Kultaiset viirut poskilla.
Kouristus taivuttaa Florianin selkää,
saa miehen liikkumaan kuin riivatun. Kuin nimettömät Vanían
maailmassa. Mariel vie kädet suunsa eteen, ettei huutaisi. Florian
kouristelee vielä muutaman kerran. Kivuliaan näköiset liikkeet
lakkaavat kuin leikkaamalla. Florian lysähtää Larusin syliin.
Hiljaisuus. Enfallan taivas leimuaa
punaisen ja oranssin sävyissä. Kukaan ei sano mitään.
Enfallalaiset ovat kerääntyneet katsomaan näytelmää, jonka
luonteesta eivät tiedä mitään. Mariel tietää siitä yhtä vähän
kuin muut, mutta kuoleman hän tunnistaa sen nähdessään. Florianin
rintakehä ei enää kohoile, kädet painuvat hervottomina vasten
kehoa.
Larus silittää vielä Florianin
hiuksia, kuin tämä olisi yhä siinä ja tuntisi hänen lämpönsä.
Taivas punertaa aivan kuin lopun merkiksi. Kun Larus kohottaa
kasvonsa, hän katsoo isänsä sijasta Marielia.
”Minä olen pahoillani”, Larus
sanoo äänellä, jota Mariel ei tunnista ystävänsä ääneksi. Se
on kokenut liikaa. Murtunut. ”Olen pahoillani kaikesta. Aivan
kaikesta tästä. Minä en pystynyt pelastamaan mitään. En ketään.”
Mariel astuu lähemmäs. Hän ei
muista, miksi on lähtenyt matkalle, kun Larus katsoo häntä
toivosta tyhjentynein silmin hänen isänsä hengetön ruumis
sylissään. Mariel ei tiedä, miksi on siinä, miksi kaikista
taivaista häntä katsoo juuri Enfallan irvokas, punaiseksi taittunut
taivas.
”Isä”, Mariel sanoo hiljaa,
”olisit vain kertonut. Koska tahansa. Olisit vain voinut sanoa.”
”Mariel, hän on jo…”
”Minä tiedän.” Mariel huokaisee
syvään. Kuninkaalliset hautajaiset mustan auringon alla. Hänellä
on nyt kaksi silmää ja Avanin toivo harteillaan. Hän selviäisi
kyllä.
”Larus, meidän täytyy…” Ääni
katkeaa. Isä on kuollut. ”Me…”
Larus kampeaa itsensä ylös, jättää
Florianin kehon makaamaan kylmään maahan. Adamantian kuninkaan
silmät ovat yhä kultaisen nesteen peittämät. Larusin askeleet
hapuilevat, mutta hän pysyy kahdella jalalla.
”Meidän täytyy saattaa tämä
loppuun, aivan”, Larus huokaa. ”Falon. Isä. Nytkö on se hetki,
kun Enfallan kohtalo ratkeaa?”
”Poikani, katso taivasta. Ei ole
enää mitään ratkaistavaa.”
”Mutta…”
Taivas vuotaa verta. Larus sulkee
silmänsä, Mariel näkee, kuinka hänen ystävänsä käyttää
kaiken voimansa pysyäkseen pystyssä. Mariel, joka uskoo jokaiseen,
tietää, ettei Larus pysy kauaa jaloillaan. Larusin tahdonvoima on
lopussa.
”Enfallan ydin on mennyt rikki jo
kauan sitten”, Falon jatkaa, ”aivan kuten sen pitikin.”
”Miksi sinä…”
”Et ole koskaan aiemminkaan halunnut
tietää. Enfalla kuolee tänä yönä. Kun indigo peittää
verenpunan, tähdet syttyvät ja sammuvat viimeistä kertaa. Ne
lähtevät kanssamme.”
”Miksi olet niin rauhallinen? Sitäkö
sinä olet toivonut? Entä minä? Entä pelkosi minua kohtaan?”
”Tulit liian myöhässä.” Hymy
Falonin kasvoilla ei ole enää voitonriemuinen. Pelkästään
väsynyt. ”Vaikka pienet kapinallisesi kuinka toivoisivat, tätä
maailmaa ei enää pelasteta. Kaikkea ei voi pitää hengissä.
Joskus jumalat kääntävät katseensa eikä sille voi mitään.”
Larus nyökkää. Pelkästään
nyökkää. Keho vapisee jo, Mariel on valmis ottamaan veljensä
kiinni ennen kuin tämäkin kohtaa kylmän maan. Marielin
yllätykseksi Darlangan astelee Larusin luo ja tarttuu poikaa
käsistä.
”Sinä olet tehnyt tarpeeksi”,
Darlangan kuiskaa. ”Mitään ei ollut tehtävissä silloinkaan kun
lähdit. Me arvostamme, että olet yrittänyt.”
Larus pudistaa päätään. Ilme on
epätoivon tyhjentämä. Edes kyyneleet eivät tule ulos.
”Larus, minä avaan portit vielä
kerran. Sinulla ja Falonilla ei ole mitään keskusteltavaa. Hänen
ei tarvitse tappaa sinua. Te kaikki pääsette pois.”
Larus kohottaa mustan katseensa.
Mariel näkee, kuinka jotakin hajoaa hänen ystävässään. Polvet
valahtavat, Darlanganin hentojen käsien ote ei riitä pitämään
prinssiä pystyssä. Larus vajoaa polvilleen maahan. Pää on
painettu, Mariel ei erota katsetta.
Aluksi Larus vain inisee, päästää
miltei inhimillistä ääntä. Sitten ääni kohoaa, muuttuu huudoksi
punaiselle taivaalle. Larus huutaa, kunnes ääntä ei enää tule.
Darlangan vetäytyy kauemmas, katsoo Falonia. Kuningas ei sano
mitään, kun hänen maaginsa tekee jälleen oman tahtonsa mukaan ja
avaa portit. Yksi kerrallaan pelastusta rukoilleet ihmiset astuvat
vihreään kurimukseen, katoavat kehälle. Larus on lakannut
huutamasta. Hän katsoo ilmeettömänä suu raollaan, kun ihmiset
jättävät Enfallan viimeisen kerran. Ebba kävelee viimeisenä,
hymyilee hiljaa prinssille.
”Isä, kuinka sinä annat tämän
tapahtua? Sinä haluat heidän kuolevan kanssasi. Olet tapattanut
maagit, jotta tätä ei tapahtuisi, ja nyt sinä vain katsot heidän
lähtöään.”
Falon ei sano mitään. Miehen
väsyneillä kasvoilla on sama periksi antanut ilme kuin pojallaan.
”Minä en pysty enää
kontrolloimaan kaikkea.”
”Sinä voisit yhä tappaa minut. Tai
Darlanganin.”
”Tämä maailma kuolee kuitenkin.”
Larusin tyhjä katse siirtyy
Darlanganiin. Mariel ei enää ymmärrä, mitä Larus haluaa.
”Darlangan? Entä sinä, mikset sinä
tottele Falonia kuten tähän asti?”
”Minun tottelemattomuuteni pelasti
aikanaan sinut. Nyt se pelastaa ne, jotka vielä haluavat pelastua.”
”Te ette ymmärrä.” Larus vie
kädet hiuksilleen, alkaa haroa niitä. ”Te ette ymmärrä! Miksi
te kaikki olette luovuttaneet, luopuneet itsestänne? Isä, sinä
teloitit juuri suunnattoman määrän ihmisiä! Darlangan ilmaisi
kuuluvansa puolelleni! Miksi te kaikki luovutatte nyt, annatte
Enfallan kuolla?”
Mariel ei kestä enää. Sanat
tippuvat hänen huuliltaan.
”Larus, mitään ei ole enää
tehtävissä. Katso taivasta.”
Mariel ei ole koskaan nähnyt Larusin
valkeilla kasvoilla yhtä epätoivoista ilmettä.
”Älä… älä sinäkin, älä, jos
sinä luovutat, mikään aurinko ei enää koskaan paista.”
”Paistaa, Larus, sinullekin. Mutta
ei täällä.”
Jo vuosia Mariel on kuvitellut
tietävänsä, miltä kuoleva maailma tuntuu. Adamantiassa hitaan
hiipumisen saattoi tuntea. Mariel on kuitenkin ollut aina väärässä.
Vasta Enfallan kylmässä ilmassa, leiskuvan taivaan alla hän
ymmärtää, miltä tuntuu, kun ydin on todella rikki. Sen haistaa
ilmasta. Mitään ei ole tehtävissä.
Larusin katse ei palaa ennalleen.
Kylmäävä tunne räjähtää vasten Marielin sisäelimiä, kun
Larus vie kädet ohimoilleen ja alkaa vapista hillittömästi.
”Minkä vuoksi me olemme täällä?
Kukaan ei kuitenkaan usko mihinkään.” Tauko, raskasta hengitystä.
”Aika juoksee pakoon, emme voi ymmärtää sitä. Me rakennamme
linnoja, leikimme, että voimme tehdä jotakin meitä lähestyvälle
tuholle. Olemme kaikki pohjimmiltamme tyhjiä.”
Päänpudistus. Mariel ei uskalla
kumartua ja koskettaa veljeään. Larus menisi rikki yhdestä
kosketuksesta.
”Me rakastamme, me välitämme,
mutta minkä vuoksi, mitä me saavutamme niillä, kun kaikkea ei voi
pelastaa? Ystävyys, rakkaus, rikkaus, kaikki tyhjiä,
merkityksettömiä. Tähdet eivät enää tuiki. Mitään ei ole
jäljellä.”
”Larus…” Mariel kumartuu Larusin
vierelle.
”Katso taaksesi!” Larusin ääni
on hysteerinen. ”Katso, jäljellä on enää pelkkiä kuolleita!
Tänne ei jää enää mitään.”
”Minä tiedän. Tule kanssani,
mennään kotiin. Kaikki toivo ei ole hiipunut maailmasta.”
”Ja katso isääsi, Mariel, hän
menetti järkensä jo kauan sitten ymmärtäessään, että ihmisen
elämä on rajallinen. Sen vuoksi sinun maailmasi tekee nyt kuolemaa.
Isäsi itsekkyyden ja pelon! Ei maailmassa ole muuta. Minäkään en
ole koskaan toiminut muiden kuin itseni vuoksi, olen tehnyt kaikkeni
oikeuttaakseni itselleni sen.”
Mariel vie kätensä tiukasti Larusin
harteille ja puristaa.
”Sinä olet minun veljeni, ja minä
rakastan sinua. Sinä olisit pelastanut minut, vaikka minä tulin
tänne omaa typeryyttäni vain sotkemaan kaiken. Vien sinut nyt
kotiin.”
Larus pudistaa päätään.
”En ansaitse sitä! En tunne mitään,
ei ole enää mitään…”
Mariel kietoo kätensä ystävänsä
ympärille, yrittää nostaa tätä ylös. Larusin jalat eivät
kanna, ne ovat täysin hervottomat. Mariel nostaa Larusin syliinsä,
linnunluinen ruumis ei paina paljoakaan Marielin käsivarsilla.
Katseita vaihdetaan. Mariel ja Avani
nyökkäävät toisilleen. Avani nostaa Florianin ruumiin harteista
ylös, Mariel luottaa siihen, että Avani jaksaa kantaa aikuisen
miehen kehon Adamantian hiekalle saakka. Vähän vielä. Viimeiset
askeleet.
Lopulta Mariel kohtaa Darlanganin ja
Falonin. Hän ei osaa sanoa, kumpi on alistettu ja kumpi alistaja,
kumpi on sydämeltään musta. Falon on mies, joka on tehnyt
Larusista sellaisen kuin tämä nyt on. Mariel puristaa ystäväänsä
rintaansa vasten ja kohtaa Falonin.
”Me menemme nyt. Sinä et näe
poikaasi enää koskaan.”
Falon nyökkää.
”Tämä on Enfallan viimeinen yö.
Minä kuolen pian.”
”Sinä voisit vielä tulla mukaamme.
Sinä ja viimeinen maagi.”
Naudahdus, valkean pään pudistus.
”Ei, minä olen valinnut kohtaloni
jo kauan sitten. Darlaa minä en sido itseeni, en enää. Saako
kaltaiseni mies valita, kenen kanssa kuolee? En usko.”
Katumus? Ei, Mariel karistaa
ajatuksen. Falonin silmät ovat liian mustat, liian pohjattomat
piilottaakseen katumuksen. Tunne on jokin muu, kenties sen kaltainen.
Teräväreunaisempi ja vaikeammin ymmärrettävä.
”Minä kuolen kuninkaani vierellä”,
Darlangan huokaa.
”Sinun ei tarvitsisi”, Avani
puuttuu keskusteluun. Nainen naiselle. ”Sinä et ole tehnyt mitään
väärää.”
”Kunpa tietäisit. Minun käteni
ovat veressä. Menen minne tahansa, tekoni seuraavat minua, en ole
elänyt vuosiin. Valitsin tämän elämän, kuljen sen loppuun.”
Mariel lukee pettymystä Avanin
olemuksesta. Painettu pää, aavistuksen verran liian pitkäksi aikaa
sulkeutuvat silmät. Mariel uskoo ymmärtävänsä tunteen alkuperän.
Hän on juuri joutunut katsomaan, kuinka hänen oma isänsä kuolee
hänen jalkojensa juureen näkemättä tai ymmärtämättä mitään
ympäristöstään. Florian valitsi sen itse.
”Me jäämme tänne”, Falon sanoo
vetäen Darlanganin kiinni itseensä. Nainen nojaa kuninkaaseen kuin
tahtoisi vielä pitää itsensä lämpimänä. ”Me jäämme
katsomaan tähtien tippumista.”
”Me menemme kotiin. Minä pidän
Larusista huolta.” Mariel silittää Larusin selkää, poika ei
reagoi, tämä on jo täysin maailmojen ulkopuolella.
”Minä en koskaan tahtonut olla
hänen isänsä. Tahdoin poistaa tekemäni virheen. Nyt sinä teet
sen minun puolestani. Sinulla on aurinko silmissäsi, nuori mies, älä
anna sen sammua. Maailmat ovat tarkoitettu sinun kaltaisillesi
ihmisille. Minulle jäi vain tämä kuoleva kenttä, se sopii minulle
paljon paremmin.”
Hiljaisuus. Taivas rakoilee. Mariel
erottaa halkeamat kannella. Vihreä kurimus kieppuu heidän edessään,
Mariel astelee sinne Larus sylissään suoden Falonille ja
Darlanganille viimeisen katseen. Avani seuraa Florianin ruumis
mukanaan. Vihreä hohde nielee kulkijat, vie heidät pois
kylmenevästä maailmasta. Sitten se himmuu, lakkaa iäksi. Enfallan
taivaan alla se ei enää syttyisi.
*
Taivas on tummansininen, tähdet sen
kannella vavahtelevat, kuin taivas yrittäisi ripotella niitä pois.
Viimeiset hetket. Meri pauhaa, lumi on lakannut satamasta. Veren haju
kieppuu muistona taustalla, meren tuoksu pyyhkii sen pois. Darlangan
ja Falon istuvat vierekkäin, kiinni toisissaan. He katsovat, kuinka
taivas hajoaa hiljalleen pois.
”Sinä jäit”, Falon kuiskaa
silittäen Darlanganin mustia hiuksia. ”Kaikista ihmisistä saan
olla täällä juuri sinun kanssasi.”
”Minä en voinut lähteä. Kehällä
ei ole sellaista maailmaa, jossa minä voisin olla elävä.”
”Olen sinulle kiitollinen, Darla.”
Hymy. Darlangan ei koskaan lakkaa
hymyilemästä kuullessaan lempinimensä miehen huulilta. Nainen
painaa kevyen suudelman kuolevan maailman kuninkaan huulille.
Suudelma maistuu anteeksiannolta. Kummaltakin.
”Katso, Darla, ne tippuvat. Ne
lähtevät kanssamme”, Falon sanoo hiljaa osoittaen yön tähtiä.
Taivas vapisee. Darlangan ei näe enää tähtiä. Hän sulkee
silmänsä ja nojaa Faloniin, kun vapina yltyy ja valon aalto pyyhkii
heidän ylitseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti