perjantai 21. kesäkuuta 2019

Jonne taivaat eivät näe: luku 3


Luku 3: Muisto

Oven virkaa toimittavat verhot koreilevat ilta-auringon väreissä. Hento persikka taittuu syvään oranssiin. Larusin silmät eivät ole pysyä auki, hän katsoo verhon liukuvia sävyjä muistaen ensimmäisen auringonlaskunsa Adamantiassa. Linnut lensivät korkealla, niiden korkeat huudahdukset sävyttivät auringonlaskua. Larus seisoi kuninkaan ja kuningattaren kädet ympärillään, Mariel vierellään. Aurinko laski ilman pelkoa.

Larus, voitko sinä taas huonosti?” Marielin sointuva ääni katkaisee mielikuvan. Prinssin pitkä ja jäntevä keho ilmestyy verhojen takaa. Kasvoilla on Marielille tyypillinen pyyteetön ilme. Larus ei näe enää auringonlaskua, ei kuule lintujen korkeita, vieraita ääniä kuin tuutulaulua.

Larus nostaa kehonsa leveältä sängyltä. Lämmin ilma painaa harteita lysyyn, kipu aaltoilee takaraivossa asti. Larus pakottaa hymyn kasvoilleen, mutta niiden kalpeus paljastaa Marielille kaiken.

Aikako jälleen? Sinä olet tavallista kalpeampi.”
Larus pudistaa päätään, mustat hiukset keinahtelevat ilmassa.
Ei, en usko, että tässä on nyt ajasta kysymys. Kehoni on jo tottumassa eri aikarakenteeseen, tunnen sen.”
Mariel siristää silmiään.
Et kai ajattele, että…”
Mariel, sinulla on kamala tapa jättää lauseet kesken, aivan kuin niiden viimeisteleminen siirtäisi vastuun sinulle.”

Mariel värähtää. Vain hieman, niin vähän, ettei sitä edes huomaisi. Larus on elänyt viisi Adamantian vuotta Mariel vierellään. Hän on tottunut prinssin jokaiseen liikkeeseen, hän antaa niiden piirtää kartan Marielin tuntemuksista.

Hyvä on”, Mariel huokaa. ”Ajatteletko sinä tämän johtuvan mustista auringonlaskuista? Siitä, että Adamantia…” Katkos. Pää painuu alas. Mariel istuutuu ystävänsä vierelle kuin luovuttanut. Pää riippuu raskaana, kädet lepäävät sylissä.
Adamantia tekee kuolemaa, koska sinun isäsi ei ole täällä enää. Kyllä, Mariel, minä uskon, että oloni johtuu siitä, että kehoni reagoi tässä maailmassa tapahtuviin muutoksiin.”
Sinun elimistösi ei ole vieläkään tottunut erilaiseen ilmastoon. Kuumeesi voi nousta taas.”
Mariel.”

Naurahdus. Varovainen, kokeileva, aidon kaltainen. Larus on oppinut tunnistamaan sen. Hänen ystävänsä todellinen nauru on kuin valoa, se täyttää hänet kaikkialta, saa hänet näkemään kaiken sen ilon, jonka Mariel kokee.

Koska sinä olit ajatellut kertoa kansalle?”
Marielin katse terävöityy. Kulmat hakevat asentoaan.
Minä en tiedä.”
Sen aika on pian. Oletko huomannut, kuinka he epäilevät? Ne miehet, jotka tulivat tuomaan tietoa löytämästäsi naisesta, katsoivat pitemmälle kuin saisivat, kurkottelivat kohti tietoa. Sinä tiedät kyllä, että he eivät usko kuninkaan sairastuneen. Sinä tiedät, ja silti sinä ylläpidät tätä leikkiä edelleen.”

Marielin kädet lepäävät yhä liikkumattomina sylissä. Huokaus pakenee nuoresta prinssistä.
Minä pystyn tähän kyllä. Isä tulee takaisin.”
Mariel. Katso minua ja sano, että sinä uskot, että hän tulee takaisin.”
Larus ottaa kiinni Marielin ranteista. Hänen omat kätensä ovat hauraat, mutta hän puristaa Marielia kaikella voimallaan.

Lapsi Marielin silmien takana hajoaa. Kyyneleet eivät tule ulos, mutta pienet, hennot nyökkäykset paljastavat Larusille, mitä Marielin mielessä kulkee. Kukaan palatsissa ei enää usko kuninkaan palaavan kehältä. Kuningas on toisissa todellisuuksissa, poissa omasta maailmastaan, jonka hiekka käy päivä päivältä kuumemmaksi, sademetsät nahkeammiksi ja ruoka vähemmäksi. Mies, joka pelasti Adamantian, hylkäsi sen. Larus lukee Marielin silmistä, ettei tämä voi koskaan hyväksyä sitä.

Tarvitsemmeko todella kolmannen mustan auringonnousun, jotta sinä uskot, että sinun maailmasi kuolee?”
Tämä ei ole minun maailmani. Minä olen pelkkä prinssi. Kansa ei hyväksy minua hallitsijakseen.”
Oletko sinä An-Edil? Kerro minulle, oletko sinä An-Edilin sukua, kuningas Florianin ainoa laillinen perijä?”

Mariel vetää kätensä Larusin otteesta. Hänen ryhtinsä suoristuu hetkessä. Nimi valaa hänen voimaa, vaikka epävarmuus tanssiikin yhä silmien takana.
Minä olen hänen perillisensä, mutta tämä maailma tarvitsee häntä vielä”, Mariel sanoo pitäen äänensä vakaana. ”Minä odotan. Toistaiseksi.”
Hyvä on. Mutta sinä tiedät, että pitemmän päälle valhetta on vaikeaa ylläpitää.”

Mariel näkee edessään ihmiset, joiden katseet eivät enää odota häneltä mitään. Miehet, jotka jättävät hänet kaduilla rauhaan. Naiset, joista osa katsoo häntä kuin kaunista esinettä, osa kuin pientä lasta. Säälien. Määritellen. Prinssi Mariel, legendaarisen Florianin poika, pelkkä tanssija, portinavaaja. Vastuuton ja nuori. Mariel hymyilee heille päivästä toiseen. Mariel tietää heidän olevan oikeassa.

Kansa voi epäillä, mutta sisimmässään he uskovat, että isäni on yhä täällä”, Mariel sanoo. ”He eivät halua minusta hallitsijaansa, joten he luottavat siihen, että kuninkaan terveydentila paranee.”
Sinä uskot hyvään tässä maailmassa. Jaksatko todella uskoa, että Florian palaa?”

Florian. Ei kuningas tai isä. Marielin korvissa särähtää joka kerta, kun Larus kieltäytyy kutsumasta kuningas Floriania isäkseen, vaikka mies huolehti hänestä kuin omasta lapsestaan. Mariel ei ole koskaan ymmärtänyt, mikä voima Larusissa kieltäytyy yhä pitämästä kuningasta ottoisänään.

Mariel nousee ylös. Larusin ote tuntuu yhä hänen ranteissaan.
Isä lupasi palata takaisin”, Mariel sanoo hiljaa. ”Hän palaa takaisin. Kansa kestää siihen saakka.”
Vaikka musta aurinko nousisi kolmannen kerran?”
Kyllä. Vaikka se nousisi.”
Larus nyökkää. Hänen kasvoilleen heijastuva varjo saa hänet näyttämään entistä sairaalloisemmalta.

Entä se nainen? Mitä aiot hänen suhteensa?”
Hän jää palatsiin. Tutustutan hänet Adamantiaan.”
Miksi? Eikö Adamantia ole auttanut jo riittävän paljon muita maailmoja?”
Hänen maailmansa on tuhoutunut. Hänellä ei ole paikkaa, jonne mennä.”

Larusin silmissä välähtää. Katseeseen syttyy musta tuli. Mariel erottaa, kuinka Larusin pienen kehon jokainen jänne kiristyy.
Sinun ei tarvitse pelastaa jokaista koditonta”, Larus huokaa. ”Kehällä on tuhansia ja taas tuhansia kuolevia maailmoja.”
Mariel astelee takaisin verhojen luo. Aurinko ei laske vielä, se laskee nopeasti, vetää säteensä kerralla Adamantian yltä jättäen maan viileäksi ja hiekan käveltäväksi.

Jos olosi pahenee, tiedät, että lääkintämiehet ovat aina käytettävissäsi.”
Luonnollisesti.” Larusin kasvoilla käväisee vaivalloinen hymy. ”Mitä itse aiot auringon laskettua?”
Minä, ystäväni, aion nukkua, kuten sinunkin kannattaisi.”
Hymy Larusin kasvoilla levenee.
Kuvittelin, että halusit kuulustella sitä naista.”
Avani ei ole koskaan eläessään nähnyt sänkyä. Minä annan hänen levätä.”

Hymy hiipuu pois, verho heilahtaa. Mariel vie auringonsäteensä pois. Ilma on yhä sietämättömän lämmintä, mutta Larus tuntee väristysten alkavan. Auringonlasku. Florian, Mariel. Ensimmäinen ilta viisi vuotta sitten, polttava hiekka, kädet hänen ympärillään. Joku sanoi pitävänsä huolta. Larus ei ole vieläkään unohtanut. Muisto saa hänet jälleen vapisemaan.

Vieras nainenkin on koditon. Ajatus ei herätä Larusissa lämpöä. Sympatia on kuollut selviytymisen tieltä. Hänen ei tarvitse katsoa toista ihmistä etsiäkseen tästä ymmärrystä. Larus tietää itse riittävän hyvin, miltä tuntuu, kun ei kykene hengittämään. Kun avaa portit, syöksyy keskelle nimetöntä, aineetonta tilaa. Avanin on täytynyt tehdä samoin. Larusin ei tarvitse kysyä. Hän muistaa yhä, miltä kuuma hiekka tuntui ensimmäistä kertaa poskea vasten.

Larus vetäytyy makuuasentoon, kuumuus käy liian suureksi kestää. Hän hengittää hitaasti, sulkee silmänsä. Valo ei enää läiky luomien takana, aurinko vetäytyy taivaanrantaan. Kuinka monta aurinkoa kehän eri maailmoilla täytyykään olla, kuinka monta taivasta, jota katsoa. Jumalilla riittää työtä. Larus onnistuu vetämään kasvoilleen hymyn. Mariel voi ylläpitää toivoa maailman ja isänsä suhteen. Larus kääntää kylkeään ja sallii itsensä vajota levottomaan uneen, jossa lintujen korkeat huudot sekoittuvat aavikolla pyörivän tuulen huminaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti