Luku
3: Muisto
Oven virkaa toimittavat verhot
koreilevat ilta-auringon väreissä. Hento persikka taittuu syvään
oranssiin. Larusin silmät eivät ole pysyä auki, hän katsoo verhon
liukuvia sävyjä muistaen ensimmäisen auringonlaskunsa
Adamantiassa. Linnut lensivät korkealla, niiden korkeat huudahdukset
sävyttivät auringonlaskua. Larus seisoi kuninkaan ja kuningattaren
kädet ympärillään, Mariel vierellään. Aurinko laski ilman
pelkoa.
”Larus, voitko sinä taas huonosti?”
Marielin sointuva ääni katkaisee mielikuvan. Prinssin pitkä ja
jäntevä keho ilmestyy verhojen takaa. Kasvoilla on Marielille
tyypillinen pyyteetön ilme. Larus ei näe enää auringonlaskua, ei
kuule lintujen korkeita, vieraita ääniä kuin tuutulaulua.
Larus nostaa kehonsa leveältä
sängyltä. Lämmin ilma painaa harteita lysyyn, kipu aaltoilee
takaraivossa asti. Larus pakottaa hymyn kasvoilleen, mutta niiden
kalpeus paljastaa Marielille kaiken.
”Aikako jälleen? Sinä olet
tavallista kalpeampi.”
Larus pudistaa päätään, mustat
hiukset keinahtelevat ilmassa.
”Ei, en usko, että tässä on nyt
ajasta kysymys. Kehoni on jo tottumassa eri aikarakenteeseen, tunnen
sen.”
Mariel siristää silmiään.
”Et kai ajattele, että…”
”Mariel, sinulla on kamala tapa
jättää lauseet kesken, aivan kuin niiden viimeisteleminen
siirtäisi vastuun sinulle.”
Mariel värähtää. Vain hieman, niin
vähän, ettei sitä edes huomaisi. Larus on elänyt viisi Adamantian
vuotta Mariel vierellään. Hän on tottunut prinssin jokaiseen
liikkeeseen, hän antaa niiden piirtää kartan Marielin
tuntemuksista.
”Hyvä on”, Mariel huokaa.
”Ajatteletko sinä tämän johtuvan mustista auringonlaskuista?
Siitä, että Adamantia…” Katkos. Pää painuu alas. Mariel
istuutuu ystävänsä vierelle kuin luovuttanut. Pää riippuu
raskaana, kädet lepäävät sylissä.
”Adamantia tekee kuolemaa, koska
sinun isäsi ei ole täällä enää. Kyllä, Mariel, minä uskon,
että oloni johtuu siitä, että kehoni reagoi tässä maailmassa
tapahtuviin muutoksiin.”
”Sinun elimistösi ei ole vieläkään
tottunut erilaiseen ilmastoon. Kuumeesi voi nousta taas.”
”Mariel.”
Naurahdus. Varovainen, kokeileva,
aidon kaltainen. Larus on oppinut tunnistamaan sen. Hänen ystävänsä
todellinen nauru on kuin valoa, se täyttää hänet kaikkialta, saa
hänet näkemään kaiken sen ilon, jonka Mariel kokee.
”Koska sinä olit ajatellut kertoa
kansalle?”
Marielin katse terävöityy. Kulmat
hakevat asentoaan.
”Minä en tiedä.”
”Sen aika on pian. Oletko huomannut,
kuinka he epäilevät? Ne miehet, jotka tulivat tuomaan tietoa
löytämästäsi naisesta, katsoivat pitemmälle kuin saisivat,
kurkottelivat kohti tietoa. Sinä tiedät kyllä, että he eivät
usko kuninkaan sairastuneen. Sinä tiedät, ja silti sinä ylläpidät
tätä leikkiä edelleen.”
Marielin kädet lepäävät yhä
liikkumattomina sylissä. Huokaus pakenee nuoresta prinssistä.
”Minä pystyn tähän kyllä. Isä
tulee takaisin.”
”Mariel. Katso minua ja sano, että
sinä uskot, että hän tulee takaisin.”
Larus ottaa kiinni Marielin ranteista.
Hänen omat kätensä ovat hauraat, mutta hän puristaa Marielia
kaikella voimallaan.
Lapsi Marielin silmien takana hajoaa.
Kyyneleet eivät tule ulos, mutta pienet, hennot nyökkäykset
paljastavat Larusille, mitä Marielin mielessä kulkee. Kukaan
palatsissa ei enää usko kuninkaan palaavan kehältä. Kuningas on
toisissa todellisuuksissa, poissa omasta maailmastaan, jonka hiekka
käy päivä päivältä kuumemmaksi, sademetsät nahkeammiksi ja
ruoka vähemmäksi. Mies, joka pelasti Adamantian, hylkäsi sen.
Larus lukee Marielin silmistä, ettei tämä voi koskaan hyväksyä
sitä.
”Tarvitsemmeko todella kolmannen
mustan auringonnousun, jotta sinä uskot, että sinun maailmasi
kuolee?”
”Tämä ei ole minun maailmani. Minä
olen pelkkä prinssi. Kansa ei hyväksy minua hallitsijakseen.”
”Oletko sinä An-Edil? Kerro
minulle, oletko sinä An-Edilin sukua, kuningas Florianin ainoa
laillinen perijä?”
Mariel vetää kätensä Larusin
otteesta. Hänen ryhtinsä suoristuu hetkessä. Nimi valaa hänen
voimaa, vaikka epävarmuus tanssiikin yhä silmien takana.
”Minä olen hänen perillisensä,
mutta tämä maailma tarvitsee häntä vielä”, Mariel sanoo pitäen
äänensä vakaana. ”Minä odotan. Toistaiseksi.”
”Hyvä on. Mutta sinä tiedät, että
pitemmän päälle valhetta on vaikeaa ylläpitää.”
Mariel näkee edessään ihmiset,
joiden katseet eivät enää odota häneltä mitään. Miehet, jotka
jättävät hänet kaduilla rauhaan. Naiset, joista osa katsoo häntä
kuin kaunista esinettä, osa kuin pientä lasta. Säälien.
Määritellen. Prinssi Mariel, legendaarisen Florianin poika, pelkkä
tanssija, portinavaaja. Vastuuton ja nuori. Mariel hymyilee heille
päivästä toiseen. Mariel tietää heidän olevan oikeassa.
”Kansa voi epäillä, mutta
sisimmässään he uskovat, että isäni on yhä täällä”, Mariel
sanoo. ”He eivät halua minusta hallitsijaansa, joten he luottavat
siihen, että kuninkaan terveydentila paranee.”
”Sinä uskot hyvään tässä
maailmassa. Jaksatko todella uskoa, että Florian palaa?”
Florian. Ei kuningas tai isä.
Marielin korvissa särähtää joka kerta, kun Larus kieltäytyy
kutsumasta kuningas Floriania isäkseen, vaikka mies huolehti hänestä
kuin omasta lapsestaan. Mariel ei ole koskaan ymmärtänyt, mikä
voima Larusissa kieltäytyy yhä pitämästä kuningasta ottoisänään.
Mariel nousee ylös. Larusin ote
tuntuu yhä hänen ranteissaan.
”Isä lupasi palata takaisin”,
Mariel sanoo hiljaa. ”Hän palaa takaisin. Kansa kestää siihen
saakka.”
”Vaikka musta aurinko nousisi
kolmannen kerran?”
”Kyllä. Vaikka se nousisi.”
Larus nyökkää. Hänen kasvoilleen
heijastuva varjo saa hänet näyttämään entistä
sairaalloisemmalta.
”Entä se nainen? Mitä aiot hänen
suhteensa?”
”Hän jää palatsiin. Tutustutan
hänet Adamantiaan.”
”Miksi? Eikö Adamantia ole auttanut
jo riittävän paljon muita maailmoja?”
”Hänen maailmansa on tuhoutunut.
Hänellä ei ole paikkaa, jonne mennä.”
Larusin silmissä välähtää.
Katseeseen syttyy musta tuli. Mariel erottaa, kuinka Larusin pienen
kehon jokainen jänne kiristyy.
”Sinun ei tarvitse pelastaa jokaista
koditonta”, Larus huokaa. ”Kehällä on tuhansia ja taas tuhansia
kuolevia maailmoja.”
Mariel astelee takaisin verhojen luo.
Aurinko ei laske vielä, se laskee nopeasti, vetää säteensä
kerralla Adamantian yltä jättäen maan viileäksi ja hiekan
käveltäväksi.
”Jos olosi pahenee, tiedät, että
lääkintämiehet ovat aina käytettävissäsi.”
”Luonnollisesti.” Larusin
kasvoilla käväisee vaivalloinen hymy. ”Mitä itse aiot auringon
laskettua?”
”Minä, ystäväni, aion nukkua,
kuten sinunkin kannattaisi.”
Hymy Larusin kasvoilla levenee.
”Kuvittelin, että halusit
kuulustella sitä naista.”
”Avani ei ole koskaan eläessään
nähnyt sänkyä. Minä annan hänen levätä.”
Hymy hiipuu pois, verho heilahtaa.
Mariel vie auringonsäteensä pois. Ilma on yhä sietämättömän
lämmintä, mutta Larus tuntee väristysten alkavan. Auringonlasku.
Florian, Mariel. Ensimmäinen ilta viisi vuotta sitten, polttava
hiekka, kädet hänen ympärillään. Joku sanoi pitävänsä huolta.
Larus ei ole vieläkään unohtanut. Muisto saa hänet jälleen
vapisemaan.
Vieras nainenkin on koditon. Ajatus ei
herätä Larusissa lämpöä. Sympatia on kuollut selviytymisen
tieltä. Hänen ei tarvitse katsoa toista ihmistä etsiäkseen tästä
ymmärrystä. Larus tietää itse riittävän hyvin, miltä tuntuu,
kun ei kykene hengittämään. Kun avaa portit, syöksyy keskelle
nimetöntä, aineetonta tilaa. Avanin on täytynyt tehdä samoin.
Larusin ei tarvitse kysyä. Hän muistaa yhä, miltä kuuma hiekka
tuntui ensimmäistä kertaa poskea vasten.
Larus vetäytyy makuuasentoon, kuumuus
käy liian suureksi kestää. Hän hengittää hitaasti, sulkee
silmänsä. Valo ei enää läiky luomien takana, aurinko vetäytyy
taivaanrantaan. Kuinka monta aurinkoa kehän eri maailmoilla
täytyykään olla, kuinka monta taivasta, jota katsoa. Jumalilla
riittää työtä. Larus onnistuu vetämään kasvoilleen hymyn.
Mariel voi ylläpitää toivoa maailman ja isänsä suhteen. Larus
kääntää kylkeään ja sallii itsensä vajota levottomaan uneen,
jossa lintujen korkeat huudot sekoittuvat aavikolla pyörivän tuulen
huminaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti