Kohtaamisia

”Toi se on.”

Valin tummanruskeat silmät pysähtyvät, suu raottuu. Kaikki pojan olemuksessa valmistautuu, keho jännittyy odotuksesta. Kaikki on tuttua, nähtyä, kaiken tätä seuraavan osaan ulkoa.

”Oikeastiko?” Lydia kysyy kohottaen kulmakarvojaan. ”En olisi uskonut.”

”Noi kädet”, Val sanoo katsomatta meihin päin. Hän on jo eristäytynyt omaan tilaansa, kadonnut paikkaan, jonne minä ja Lydia emme näe emmekä mielikään nähdä.

Hän kävelee. Ystävä kulkee pöytään, pysähtyy valitun luo, vetää kasvoilleen tavanomaisen hymynsä ja istuutuu tyynesti alas. Vaihdamme Lydian kanssa katseita.

”Ei hyvä juttu”, Lydia sihisee hampaidensa välistä. ”Mä niin näen, miten tämä menee. Katso tuota jätkää ja sano, että se on vielä tässä maailmassa.”

”Val vai tuo toinen?”

”Se valittu tietenkin.”

Valittu nuori mies on kuin maalaus. Jo mainitut kädet ovat sirot ja kapearanteiset, kynnet pitkät ja lakatut. Eivät aidot. Kasvoilla on voimakasta huulipunaa, poskipäät voisivat antaa haavoja. Eteerinen. Lydia saattaa olla oikeassa.

”Mä en kestä katsoa”, Lydia huokaa ja kääntää katseensa ystävästämme. ”Katso sitä. Katso nyt luoja sentään, siellä se menee. Moi, mun nimi on Valentino, mutta sano vaan Val. Mua kuvottaa.”

Lydia tärisee inhosta. Hänen sietokykynsä on ylitetty, hän kävelee ravintolan tiskille ja tilaa kinkkusämpylän ja mustan kahvin.

Kävelemme pöytään, johon on jätetty käytetyt kupit. Joku on juonut kunnon kupillisen lattea ja syönyt jotakin majoneesilla. Siirrän tarjottimen sivuun, jotta minä ja Lydia mahdumme istumaan. Valikoin paikan, josta Lydian ei tarvitse nähdä Valia ja uutta poikaa.

”Mitä, jos tuo ei olekaan sellainen löytö?” kysyn, kun istuudumme.

”Jaa eikö muka ole? Ei Valilla ole tuollaista ilmettä, jos se haluaa muuten vaan tutustua. Eihän se koskaan halua muuten vaan tutustua.”

”Sehän on puhunut neljännestä jo pitkään”, tiputan huuliltani. ”Wait, onko nuo mulle?”

”Otin sulle saman satsin kuin mulle. Tuolta saa maitoa, tarvitset sitä kuitenkin.”

”Thanks.”

Kun olen hakenut maitoa kahviini, havaitsen Valin siirtyneen toiseen vaiheeseen väsytystaistelussaan. Veistoksellinen blondi nojaa jo Valiin päin. En erota ilmeessä kiinnostusta, mutta hän nyökyttelee Valin puhuessa. Hymyä ei näy. Val sen sijaan pitää tyypillisen ilmeensä kasvoillaan, ystävämme ei luovuta.

”Ei hitto, en mä tiedä”, puuskahdan istuessani alas. ”Voi tuo olla ihan mitä vaan.”

”Ei tuosta toisesta ota mitään selvää. Se ei näytä tyypiltä, johon voi koskea.”

Pyöräytän silmiäni.

”Valia ei ole aiemminkaan kiinnostanut toisten suuntautuminen, arvaa montako heteroa se pokasi meidän yläasteelta.”

”No älä vitussa kerro, en mä halua tietää, vaikka siellä olinkin.”

Nauru pakenee minusta ilman lupaa. Neljä vuotta. Kolme ihmistä. Käännän päätäni Valin suuntaan, kenties poika todella etsii neljättä joukkoomme. Ilme on lempeän kiinnostunut. En uskalla arvata. Ajatus kauniskäsisestä pojasta joukossamme on vieras. Raikas. Miksipä ei?

”Hitto, mä en jaksa ajatella Valentinoa”, Lydia huokaa ja kulauttaa alas loput kahvistaan. Hän on kumonnut mustan nesteen siinä ajassa, missä minä olen haukannut muutaman palan leivästäni. Lydian suonissa ei virtaa enää tässä vaiheessa verta vaan pikimustaa kahvia.

”Kukapa sitä aina jaksaisi”, naurahdan. ”Muistatko, kun se tapasi meidät ekaa kertaa?”

”Mikä osa mun en-jaksa-ajatella-Valentinoa-puheesta sulta meni ohi?”

Lydia katsoo minua hetken ruohonvihreillä silmillään ennen kuin hänen ilmeensä heltyy. Tyttö sipaisee kiharat hiuksensa korvan taakse ja hymyilee.

”Eikö se kysynyt sulta heti ensimmäisenä, ketä kaikkia meidän koulusta kannattaa yrittää?” Lydia sanoo hymyn levetessä. ”Ja sä sanoit, että Lydiaa ei ainakaan.”

Hymyilen. Kaikki on tuoreessa muistissa, muistan Valin esittelyn, voimakkaan kädenpuristuksen ja leveän hymyn päivettyneillä kasvoilla. Aurinko säteili hänen olemuksessaan, kykenen vieläkin haistamaan hänen silloin käyttämänsä hajuveden. Nyökkään Lydialle.

”Suojelin sua jo silloin”, sanon ja isken silmääni.

”Hyi lopeta, sä olet ällöttävä”, Lydia vastaa nauraen. ”Joskus mä mietin, miten mä edes päädyin sun ja Valin seuraan.”

”Oi, mä muistan meidän ensitapaamisen loistavasti!”

”Niin mäkin, vaikka en haluaisikaan. Luoja ei.”

Puistatus käväisee Lydiassa, tiedän, että kumpikaan meistä ei ole vielä riittävän kaukana niistä ajoista voidakseen kevyin sydämin nauraa niille. Näen yhä silmissäni, kuinka Lydia repi käsiään auki yläasteen WC:ssä. Keskeytin hänet, vaikka mikään hänen ja veitsen välisessä hetkessä ei kuulunut minulle. Niissä muistoissa on silti kultareunat. Me tapasimme. Lydian veri veti meidät yhteen.

Keskustelu ei ehdi jatkua, kun tutut askeleet johtavat luoksemme. Val seisoo pöytämme edessä takanaan suunnattoman pitkä ja vaalea poika, jonka kasvot näyttävät läheltä entistä iättömimmiltä. Ja kauniimmilta. Valin maussa ei ole moittimista.

”Moikka, Lydia, Bruno, tässä on Valo”, Val sanoo hymyillen pitkän nuoren miehen suuntaan. Mitkä raajat. Tavattoman pitkät. Veistos todellakin. ”Valo, nämä tyypit tässä ovat Lydia ja Bruno, mun rakkaat sisarukset.”

”Mistä lähtien me ollaan oltu sun rakkaita sisaruksia? Silloin, kun sä olet meille velkaa, vai?” Lydia kysyy nauraen. Tyttö kääntyy minuun päin ja kuiskaa teatraalisesti: ”Onko se meille velkaa?”

Valon kasvoilla käväisee hymy.

”Hauska tavata. Olen tosiaan Valo.”

”Istu vain alas, mä haen meille jotakin”, Val sanoo. ”Mitä sä otat?”

Valo luettelee tilauksensa ja istuutuu alas. Minä ja Lydia tuijotamme vuoroin toisiamme, vuoroin Valoa ja tilausta hakemaan juoksevaa Valentinoa.

Kenties minä olin sittenkin oikeassa. Pöydässä istuva nuori mies on tavattoman kaunis, mutta ei sillä tavalla kuin Valentinon etsimät ihmiset yleensä. Kulmat on ajeltu kokonaan, suu on dramaattisen tummanvioletti.

Neljäs. Ajatella, jos hän ottaisi ja jäisi, pesiytyisi meihin, ei kuten käki, joka häätää alkuperäiset poikaset pesästä, vaan kuten kadonnut jäsen, joka kuuluu osaksi joukkoa. Leikittelen ajatuksella hetken, se istuu rinnallani kevyenä. Mahdollisuus. Se se olisi. Päätän vetää kasvoilleni hymyn, ja kun Lydia näkee minun tekevän niin, hän tekee samoin. Nojaan Valoon päin.

”No, Valo, millainen ihminen sä olet?”