Katolla

Kun pojan kapea siluetti piirtyy purppurataivasta vasten, on minun aikani huutaa. Pitkät raajat kohavat kohti pilvetöntä taivaankantta kuin nuori mies olisi saanut päähänsä kiivetä punan ylle istumaan.

”Bruno! Luoja nyt, alas sieltä, se on vittu katto!”

”Ei Bruno siellä yksin ole.” Toisen pojan ääni havahduttaa minut, säpsähdän. Valo seisoo vieressäni pitkänä ja suihkunraikkaana, pelkkä pyyhe lanteillaan. Aina niin pörheä tukka lepää selässä märkänä ja suorana.

”Voi tsiisus, ei”, puuskahdan ja kävelen vanhan punaisen aitan luo kuin talon emäntä konsanaan.

”Me ei olla enää teinejä, pois sieltä nyt, ennen kuin jotakin sattuu!”

”Eihän me olla vielä edes aloitettu! Lydia, tule säkin, täältä näkee niin kauas”, Bruno kikattaa kuin kymmenenvuotias. Kadun hetkeä, jolloin lähiseudun Citymarketin siiderit tuntuivat hyvältä idealta laittaa koriin. Nämä pojat ovat ainoita, jotka suostuvat juomaan halpaa siideriä kanssani. Kerta saattaa jäädä viimeiseksi, kun näen aitan toiselta puolelta Brunon seuraksi kipuavan Valentinon horjahtavan ensiaskelilla.

Kauhukuva piirtyy luomieni taa. Kaksi placebo-humalassa olevaa poikaa vain pyyhkeet ja kepeä kesäilma suojanaan eivät ole toimiva yhtälö lapsuudenkotini aitan katolla. En ole koskaan todistanut kenenkään katkovan luitaan, enkä mielisi tehdä niin nytkään.

”Onneksi Kalla ei suostunut tulemaan mukaan, se kuolisi, jos näkisi nämä kakarat nyt”, huokaisen viereeni astelleelle Valolle. Poika hymyilee. Hänellä on kymmeniä hymyjä, miltei yhtä useita kuin huulipunia. Hymyn ilman huulipunaa olen ristinyt enkelihymyksi, kun valkeat hiukset kaartuvat Valon kasvojen ympärille ja ilta-aurinko saa hänen puhtaan ihonsa hehkumaan.

Valo pudistaa päätään ja naurahtaa.

”Ei tässä kai mikään auta”, hän sanoo ja kävelee kohti tikapuita. Mistä Bruno ja Valentino edes löysivät tikapuut?

”Valo, ei”, voihkaisen, ”sä olet mun viimeinen toivo.”

”Jaa olen vai?” Valo ottaa ensimmäisen askeleen.

”No niin, siinä se meni.”

”Mikä niin?”

”Mun uskoni. Ihmisiin, ylempiin voimiin, maailmaan. Tadaa, Valo, miltä tuntuu olla viimeinen naula mun arkkuuni?”

Vaaleahiuksinen poika nauraa astellessaan tikapuut ylös asti. Valo siirtyy katolle varovaisin, kokenein askelin kaikkine pitkine raajoineen. Minä katson, kuinka hän istuutuu Brunon ja Valentinon viereen. Aitan katto kestää mitä tahansa. Minä huokaisen ja kiipeän katolle. Ainoa toiveeni on, ettei pyyhkeeni tipu. Vaikka kuka täällä katsoisi, pellot ja tienvarsien kurjenkellotko, hiekkatien viimeiset pölyt?

Taivas kääntyy purppurasta oranssiin, näemme auringon laskevan peltojen taa, kun taivaanranta nielee valon ja jättää oranssinhehkuisen hämärän ja hiljaisen pellon. Pojat ovat ääneti, istuvat aitan katolla ja nielevät saapuvaa yötä itseensä ennen kuin avaan suuni.

”Tiedättekö, tää on se hetki, kun me kaikki tunnustetaan jotain tosi kamalaa.”

”Lydia ei.”

”Joo! Kuka aloittaa?”

”Joo joo, milloin sitä puhuisi itsensä puhtaaksi, jos ei törkeän kauniina kesäyönä teidän kanssa.”

”Kalla puuttuu, senkin pitää kuulla.”

”Sillä on hitosti töitä, mokoma hullu, ei me sitä jäädä odottelemaan. Lähetetään sille ilkeä selfie.”

Bruno ja Valentino alkavat nauraa, naurunremakka hukkuu illan laskevaan sineen. Sitten tulee hiljaista.

”No, kuka aloittaa? Vai tehdäänkö niin kuin aina tähänkin asti ja joku kyselee?”

”Kysytään ringissä. Sä Bruno istut reunimmaisena, mä kysyn sulta. Sitten sä Valentinolta ja niin edelleen.”

”Jes. Kill me baby, anna tulla.”

Minun ja parhaan ystäväni välissä istuu kaksi muuta poikaa, mutta minun ei tarvitse nähdä Brunon silmiä esittääkseni kysymystä. Mitä minä en muka hänestä tiedä, veljestäni, pojasta, joka on kulkenut kanssani puolet ikuisuudesta?

”Hitto, sä olet hankala”, huokaisen. ”Keksiikö joku muu mitään?”

”Minä!” Valo hihkaisee. ”Olen miettinyt tätä itse asiassa tosi pitkään, mutta oletko sä bi vai homo?”

”Miten se voi olla epäselvää vielä yhtään kenellekään”, minä nauran.

”Lydia hiljaa, sä olet kuullut kaikki tarinat alkaen mun ekasta kuolleesta lemmikistä mun itsetuhoiseen äitiin, sua ei lasketa tähän”, Bruno sanoo hymyillen. ”Mä olen bi. En tosin jaksa seurusteluhommia ainakaan seuraavaan viiteen vuoteen, mihin mä niitä, kun mulla on teidät.”

Vastauksen kuullessaan Valo nyökkää hymyillen.

”No siitä me ollaan samaa mieltä”, Valo sanoo. ”Teissä on ihan tarpeeksi työtä.”

Valon ja Brunon välissä istuva Valentino kurtistaa kulmiaan ja katsoo kumpaakin kuin nämä olisivat jättäneet hänet yksin kaupan karkkihyllylle ilman lompakkoa. Sitten poika kääntyy Brunon puoleen ja painaa impulsiivisesti huulensa tämän omille. Minä voihkaisen. Ei taas.

”Babe, sä voit aina luottaa muhun”, Valentino nauraa Brunon suuhun. Bruno on riittävän hilpeällä tuulella vastatakseen ystävänsä suudelmaan. Käännän päätäni, antaa lasten leikkiä. Ilta-auringon viimeinen sirppi on niin kaunis tänään.

”Sun vuoro kysyä Valentinolta, Bruno”, huokaisen, kun pojat nauraa kihertävät tempaukselleen. Nauru lakkaa. Bruno katsoo suoraan Valentinon tummiin silmiin. Val säpsähtää.

”Haa, tiedän täydellisen kysymyksen. Paljasta pahimmat syntisi, paholainen”, Bruno sanoo madaltaen ääntään. ”Kerro meille sun ensirakkaudesta.”

Säpsähdän. Vaihdan Valon kanssa nopeita katseita, hän ajattelee samaa kuin minäkin. Paljastusringissä ei koskaan kuulu oikeasti avata toisen haavoja. Bruno on iskenyt Valentinoa suoraan ohimoon.

Hetken ajattelen, että Valentino nousee ylös ja kipuaa takaisin saunalle. Sitten hän nojaa jalkoihinsa, huokaisee syvään ja kääntyy niin, ettei hän joudu kohtaamaan kenenkään silmiä. Sisälläni läikähtää. Hänen ei tarvitse. Hänen ei todella tarvitse.

”Haluatteko kuulla muutakin kuin sen, että sen takia mä olen… tällainen?”

Me kaikki tiedämme, mitä tummatukkainen ystävämme tarkoittaa. Valentino ei saa pidettyä housuja jaloissaan missään, minne menemme.

”Val hei, ei sun ole –”

”Ei, kun mä haluan!” Valentino vastaa kovempaa kuin aikoi. Hän hätkähtää omaa ääntään ja pudistaa tummaa päätään. ”Sori, mä vaan… äh. Hitto. Sori.”

Minä heilautan kättäni.

”No, sanon vaikka sen verran, että te olette nähneet sen ainakin viidesti. Varmaan useamminkin, en mä voi varmaksi sanoa. Mutta ootte tavanneet sen kyllä.”

Brunon suu loksahtaa dramaattisesti auki kuin vanhalla lelulla.

”Siis mitä? Ollaanko me nähty se sun adonis?”

Valokin näyttää hämmästyneeltä. Hienotunteisena hän pitää kaiken sisällään, tyytyy katsomaan Brunon kalastelua.

”Joo joo. Ja sitten on Valon vuoro. Johan mä sanoin tarpeeksi.” Virnistys palaa Valentinon kasvoille, minun on mahdotonta kertoa, onko se aito vai tällaisia tilanteita varten räätälöity.

Kun tulee Valon vuoro, ilta on jo taittunut yöhön päin, ilma on yhä lämmintä, mutta säteet eivät enää leiki iholla.

”Valo, oonhan mä tehnyt oikein, kun oon aina olettanut, että sä olet ihan mies?” Valentinon katse on kuin lapsella. Kiitän mielessäni, että hän otti aiheen puheeksi.

”No siis, olet joo, mun kohdallani. Kaikki se ulkonäkösälä on vaan osa mun taidetta, osa sitä, kuka mä olen.”

”Kiitos. Jessus, me ollaan kriiseilty tästä Brunon kanssa ihan helvetin pitkään. Huh.”

Ilme Valon kasvoilla on sekoitus hämmennystä ja naurua.

”Olisitte vaan kysyneet. I mean, ei kaikilta voi kysyä, mutta ootte te mut jo tosi kauan tunteneet.”

”No hitto, ei sitä vaan voi kysellä ihmisiltä ilman hyvää hetkeä.”

”Ihan hyvä olla sensitiivisiä, mutta ootteko te nähneet kuinka paljon mä välitän oikein mistään tällasista.”

”Sä olet kyllä näissä jutuissa sensitiivisyyden vastakohta”, naurahdan, ”muistan sen kerran, kun joku äijä jäi valittamaan sun meikeistä ja sa pysähdyit laittamaan uutta huulipunakerrosta sen naaman edessä.”

Valon huulet kaartuvat hymyyn.

”Joo, eipä se kauan siinä seissyt!”

”Valo on kansallisaarre”, Valentino sanoo. ”Vau, arvostan sua.”

”Eiköhän me kaikki”, Bruno puuttuu puheeseen. ”Valo on vaan ihan helvetin hieno.”

Valo vie pitkät sormensa kasvojensa eteen peittääkseen punehtuneet poskensa.

”Hei nyt loppuu, tai tiputan teidät kaikki katolta! Ei mun herkkä taiteilijansielu kestä mitään kehuja, oikeasti!”

”Herkkä, my ass”, Bruno sanoo ja kurottaa Valentinon yli kohti kohti Valoa. Valentino horjahtaa taaksepäin, hetken näen pelkkää punaista. Kauhukuva vilistää silmieni ohi, Valentino saa katosta kiinni ja korjaa asentonsa.

Hetken me vain tuijotamme toisiamme täydessä hiljaisuudessa. Sitten kesäyö hukkuu kirkkaaseen nauruun. Me vain nauramme, kukaan sadan kilometrin säteellä ei ole kuulemassa. Taivun kaksinkerroin, Valentino nauraa kaikkein korkeimmalta. Mitäs kävi lähellä kuolemaansa. Jonkun pitäisi estää näitä ihmisiä olemasta toisensa lähellä. Mutta minä vain nauran.

”No niin, joo, nyt kun kaikki ovat vielä hengissä, Lydian vuoro”, Valo sanoo pyyhkien yhä huvittuneena silmiään. Valon hymy hiipuu hetkessä. Hän katsoo suoraan silmiini. ”Oletko sä koskaan ollut onnellinen?”

En tiedä, miltä näytän, kun Valo tiputtaa sanat suustaan. Ensin hätkähdän, sitten päästän epäuskoisen naurun itsestäni. Bruno ja Valentino näyttävät vähintään yhtä hämmästyneiltä.

”Mä en pyytänyt edgeä tähän iltaan”, Valentino sanoo pudistaen huvittuneena päätään.

”Ei tuollaista kamaa vaan voi kysyä, tsiisus, Valo”, Bruno nauraa. ”Kamala. No mutta Lydia, mäkin haluan kyllä tietää, nyt kun kysymys on kerran esitetty.”

”Mä kysyn vain, koska katson teitä silmiin melkein joka päivä. Enkä mä Lydian silmistä ole vielä saanut vastausta.”

Katseeni kiertää jokaisen pojista. Kysymys olisi kliseinen ja epämiellyttävä kenen tahansa muun huulilta. Valoa katsoessani tiedän, että se on täysin oikeutettu. Valo näkee maailmasta useita puolia. Kaikella on hänelle kerrottavaa, jokaisella kukalla, käärityllä hihalla ja tahralla paidan helmassa. En voi piilottaa itseäni häneltä.

”No siis”, aloitan varovasti, ”kysymyshän on itsessään aikamoinen, mutta.” Inhoan muttia. Niitä ei pitäisi olla olemassa, sillä ne pyyhkivät arvon kaikelta edeltävältään. Yö riippuu yllämme, mutta ei raskaana. Sen katto on tänään lempeämpi kuin koko kesänä. Me kannattelemme sitä yhdessä.

”Mutta, olenhan mä nytkin onnellinen.”

Hymy hehkuu Valon silmissä asti. Bruno ja Valentinokin näyttävät vastaukseen tyytyväisiltä. Bruno nojaa Valentinon olkaan, minä annan Valon ottaa itseäni kädestä. Sauna on yhä päällä, mutta kuka voisi sanoa, että meillä on kiire. Kuka rohkenisi riistää tämän hetken, viedä lämmön iholta, kesäyön ympäriltämme.