Hopeakuu

Musiikin pauhu jyskyttää korvissa, savu leijailee ilmassa kuin vanhoissa elokuvissa. Vedän syvään henkeä ja sukellan tanssin keskelle, kehot hipovat toisiaan, desibelit kohoavat ja minä tunnen, kuinka tunnelma alkaa iskeä kiinni kehooni.

Muutama lasi ei tee minulle mitään, aistini ovat terävät, kun näen ystäväni nojaavan tummatukkaiseen kaunokaiseen. Miehellä on vahvat kädet ja selkeät piirteet, oikea aarre ystäväni nälkäisille silmille. Valentino on painautunut miestä vasten, näen, kuinka hän hymyilee kuin tarhaikäinen poika. En värähdäkään. Minun täytyy mennä sivummalle, mutta pitää samalla silmillä Valentinoa, joka on kumonnut paljon enemmän kuin vain muutaman lasin. Sen kertovat minulle kuumeinen katse ja hitaat, uneksivat liikkeet miehen kehoa vasten.

”Moi”, kuulen vierestäni. Hätkähdän. Vierelläni seisoo ihmiskasvoinen Venus. ”Miten sä tänne olet eksynyt? Sä näytät ihan heterolta.”

Vaihtoehtoja. Voisin sanoa olevani täällä ystäväni vuoksi, jolloin heteron leima iskeytyisi otsaani ja polttaisi siihen jäljen. Voisin sanoa olevani biseksuaali, jolloin jumalatar kääntäisi selkänsä ja etsisi itselleen naisseuraa, sillä enhän minä tänne kuulu. En näiden ihmisten silmissä.

”No älä nyt tolta näytä, kunhan kiusaan sua. Mun nimi on Sulka.”

Hitto. Epäröin muutaman korkealle kohoavan nuotin verran liikaa vastaukseni kanssa. Sulka ojentaa minulle kättään ja tartun siihen.

”Mä oon Bruno”, sanon ja lasken sekunteja siihen, että tyttö alkaa nauraa. Sitä ei tapahdu. Sulka pysyy täysin pokkana. Musiikki jatkaa pauhuaan.

”No, Bruno, onko toi kaunis poika tuolla sun… frendi?”

Sulka on siis pitänyt minua silmällä ja huomannut. Ei liene vaikeaa huomata, jos jonkun silmä lepää toisessa pitempään kuin tavallisesti. Sitähän varten muut täällä ovat.

”Ei se mun poikaystävä ole, luojan kiitos”, naurahdan nyökäten Valentinoon päin. ”Mä olen sen lapsenvahtina.”

”Hyvinhän sillä näyttäis menevän.”

Pudistan päätäni ja käännyn hetkeksi kokonaan tyttöön päin. Pitkät silmäripset, tummaa huulipunaa, neonvaloissa on mahdotonta nimetä väriä. Hauskasti leikattu tukka. Hetkeksi unohdan, että olen täällä katsomassa Valentinon perään. Hetkeksi unohdan, että tämä on homoklubi. Sulka on niin tolkuttoman kaunis.

”Miksi sun frendi tarvitsee lapsenlikkaa tällaisessa paikassa? Eikun oota, mä en välttämättä halua tietää”, Sulka sanoo ja pudistaa päätään. ”Näissä jutuissa on aina joku surullinen taustatarina.”

”On joo”, vastaan, vaikken itsekään tiedä. ”Se on vähän onneton ja päätyy milloin kenenkin kanssa yksiin.” Katson, ettei kukaan keskity meihin ja jatkan ääntäni madaltaen. ”Tänään se heitti noppaa siitä, mennäänkö homoklubiin vai tavalliseen.”

Tytön silmissä kiiltää. En osaa sanoa, onko se inhoa vai huvittuneisuutta. Sydämeni jyskyttää musiikin tahdissa, rytmittää hetken. Liikaa värejä. En tiedä, mitä Sulka ajattelee.

”Aijai, varovasti, monelta saisit turpaan tollasesta puheesta”, Sulka sanoo hiljaa, ”täällä kaikki ei ole ihan niin lempeitä.”

”Sitähän minäkin.”

Huuto lävistää tilan, hätkähdän. Sulka ei tunnu huomaavan mitään, mutta minä olen hetkessä jännittynyt, värit ja meteli jäävät taustalle. Minun ystäväni huutaa. Olen kadottanut Valentinon ihmismassaan, ja kun vihdoin paikannan hänet, vahinko on jo tapahtunut.

”Voi ei sori, mun pitää mennä”, sanon Sulkalle ja juoksen. En tiedä, ehtiikö hän kuullaa hätäisiä sanojani. Yritän olla herättämättä liikaa huomiota, tyrkkään vain muutamaa kiihkeästi tanssivaa naista. Olen perheenäiti kaupan jonossa, olen Titanicissa väistämätöntä pakoon juokseva lapsi. En näe mitään muuta kuin Valentinon.

Tummatukkainen seisoo hämmästys viittanaan Valentinon edessä.

”Anteeksi, mä vien tän tästä”, sanon miehelle vieden käteni Valentinon harteille. Hän antaa minun koskettaa, vaikka hänen silmänsä kiiltävät kuumeisina.

”Vitun hullu”, mies sihisee hampaidensa välistä, kun kuljetan ystäväni kohti pienimuotoista parveketta. Muutama mies seisoo siellä suutelemassa, mutta he poistuvat, kun osoitan kädelläni ovea. He näkevät tilanteen.

Parvekkeella on tuoleja, yö on jo pitkällä ja kuu valaisee maiseman. Musiikki kuuluu ulos asti. Istutan Valentinon alas ja istuudun häntä vastapäätä, pitäen yhä kiinni hänen harteistaan. En uskalla päästää vielä irti.

”Val? Val, kuuletko sä mua?”

”Kuulen.”

”Mitä… mitä tässä kävi?”

Valentino kohottaa katseensa. Siniset silmät ovat ammollaan ja niiden katse harhailee. Tumma tukka on liimautunut otsaan, hän näyttää sairaalta.

”Joku… ei vittu, ei tästä tule mitään. Joku on varmaan tiputtanut jotain mun juomaan. Voi saatana.”

Hetken Valentino vain sadattelee haroen hiuksiaan. Sitten hän singahtaa ylös tuolista ja kävelee kohti kaidetta, kohti kokonaisena helottavaa hopeista kuuta.

”Mä nään halluja”, Valentino sihisee, ”ihan aktuaalisia helvetin halluja. Mä en ole vetänyt mitään vuosiin, mutta kyllä mä tän kaman tunnistan.”

”Jätitkö sä sun drinkin vartioimatta?”

Valentino katsoo minuun kuin lapsi, joka on kähveltänyt toisen pojan muovisen kuorma-auton hiekkalaatikolla.

”Sillä jätkällä oli niin hyvät käsivarret. Ja silmät. Mä vaan…”

”Val, voi luoja, voi vittu, sä olet tyhmä.”

Valentinon pää painuu alas. Olemme syvällä. Joudun käyttämään kaikki taitoni tähän yöhön. Lähetän suurelle kuulle kiitoksen siitä, että kukaan muu ei suostunut lähtemään Valentinon matkaan. He eivät olisi kestäneet.

”Tää on tuttua, mähän sanoin jo.”

”Sä huusit.” Valentino hätkähtää. Tartun kaiteeseen, jotta en katkaise jotain itseltäni tai häneltä. ”Sä kuulostit ihan siltä kuin…”

”Mä tiedän kyllä.” Myrkkyääni. Valentino uppoaa. ”Bruno, mä tiedän miltä mä kuulostin.”

En sano mitään. Valentinon pitää ensin itse ojentaa kätensä noustakseen suostaan. Jos ohjailen häntä lopun ikäni, se tappaa hänet ennen pitkää.

”Mä näin sillä jätkällä toiset kasvot.”

Suljen hetkeksi silmäni. Huokaisen syvään. Avaan silmät. Otan vastaan kaiken raakana ja avonaisena. Valentino ansaitsee sen.

”Okei.” Nielaisen. ”Okei…”

”Ne oli just sen kasvot kenen sä voit kuvitella niiden olevan.”

Nyökkään. En voi pelastaa ystävääni tänä yönä. Voin vain saattaa hänet takaisin kotiin.

”Okei, eli sä vedit vahingossa jotain kamaa ja nyt sä näet sitä sun eksää kaikkialla. Jes. Voi luoja.”

”Mikä eksä”, Valentino sanoo kohottaen yllättäen ääntään, humala puhuu. ”Mikä vitun eksä! Se ei ollut mikään eksä, se oli –”

Valentinon ääni katkeaa kuin leikattaessa. Hän pitää kaksin käsin kiinni kaiteesta estääkseen minua näkemästä, että hän vapisee. Valentinon keho jännittyy kuin petoeläimellä ennen hyökkäystä. Tai saaliilla. Tänään minä en ole varma.

”Ei se mikään eksä ole”, Valentino sanoo pehmeämmällä äänellä. Hän ei enää kohtaa katsettani. ”Ei me… voi helvetti.”

Valentino haroo hetken hiuksiaan, pudistaa villisti päätään ja kääntyy minuun päin. Silmissä kiiltää, ilme on hurjistunut.

”En mä mistään tavallisesta eksästä koskaan olisi näin rikki mennyt”, Valentino sopertaa, ”etkö sä vaan tajua? Se oli Noa. Se oli helvetti sentään mun oma veli.”

En tiedä, miltä ilmeeni näyttää, kun Valentino tiputtaa koko sotkun syliini kerralla. Voisin sanoa, että olen epäillyt jo vuosia, että olen nähnyt merkkejä jo pitkään. Mutta en minä ole. Räjähdys leviää käsiin, en osaa korjata sitä. Valentino on kuin haavoitettu eläin.

”Ottoveli”, minä kuulen itseni sanovan, ”Noa on sun ottoveli. Ette te ole –”

”Kaikkien silmissä ollaan.” Valentino katsoo minua suoraan silmiin. Ota minut, katso kunnolla kaikkea sitä rumaa, mitä et koskaan voi ymmärtää.

”En mä sellasen kanssa voi elää. Eikä sekään voinut. Ja sitä mä nyt etsin jokaisesta, sen mä haluan, kun syöksyn kohti uusia ihmisiä.”

Mikään myötätunto tässä maailmassa ei poista levottomuutta Valentinon olemuksesta, surua ja häpeää hänen harteiltaan. Minä en sano mitään. Vaikenen kuin valehtelija, kuin joku, joka vihaa, ja jokaisen taustamusiikkin hukkuvan sekunnin ajan kuvittelen olevani itse se, joka iskee Valentinoon tikareita. Se, joka pakottaa hänet elämään tällä tavalla. Minä jään hiljaisuuteen. Petturi.

”Mutta en mä sitä tällä tavalla etsi”, Valentino jatkaa ja värähtää. ”En mä sen kasvoja ihan näin kirjaimellisesti missään halua nähdä. Mä en enää ikinä juo tässä paikassa, hyi saatana.”

”Mennään kotiin.” Ojennan käteni. Ystäväni on repinyt sydämensä irti rinnastaan kertoakseen minulle sen, mitä on pitänyt itsellään jo vuosia, ja minä haluan mennä kotiin. Minun tekisi mieli läimäyttää itseäni kunnolla.

”Älä koske.” Valentino kavahtaa taaksepäin. Katumus iskeytyy hänen olemukseensa oitis. ”Sori, en mä sillä, kiitos, että oot siinä… mä vaan… mä en halua, että tää aine, mikä ikinä onkaan, heittää sulle Noan naaman. Sen kanssa mä en rupea elämään.”

Nyökkään jälleen. Kuljemme hiljaa ulos, musiikin pauhu kuuluu kapealle kadulle saakka. Valot halkovat yötä, ihmisiä on liikkeellä, me vain kävelemme puhumatta mitään. Välillä Valentino on vähällä kaatua, joudun ottamaan kiinni, vaikka hän ei sitä haluaisikaan. Katuvalot johdattavat meidät Valentinon ovelle. Vasta silloin päästän hänestä irti.

Pesen hänen kasvonsa, vaihdan vaatteet, peittelen kuin äiti. Laulaisin tuutulaulunkin, jos hän olisi yhtään enemmän humalassa ja vastaanottavaisemmassa tilassa. Silitän varovasti otsaa, silmissä kiiltää, mutta ei enää kuumeisella tavalla, ainoastaan surullisella.

”Että sellainen ilta sitten”, Valentino sanoo hiljaa. ”Tuolla… tuolla katonrajassa on jotain tyyppejä. Mä sitten inhoan baareja ja aineita.”

En edes vaivaudu tarkistamaan katonrajaa.

”Pärjäätkö sä aamuun?”

”Näen varmaan painajaisia, enkä oo ihan varma, tapahtuuko ne mun unissa vai hallusinoinko mä vielä. Googlaan aamulla tän tavaran, kyllä mä varmaan muistan vielä mitä ne oli silloin vuosia sitten.”

”Ihan kuin sä mitään löytäisit.”

”You’d be surprised, olen hyvä tässä, vaikkei mun ehkä pitäisi olla.”

Virnistys Valentinon kalpeilla kasvoilla. Se on parasta, mitä olen nähnyt koko yönä.

”Okei, no, mä menen sitten kotiin. Entä…?”

”Bruno, kuule. Mä olen tapellut tän toisen asian kanssa kaksitoistavuotiaasta. Enköhän mä pärjää.”

Haluaisin sanoa jotakin lohduttavaa. He eivät ole toisilleen mitään sukua, eivät oikeasti. Se ei kuitenkaan poistaisi häpeää hänen harteiltaan. Hän on kantanut sitä liian kauan riisuaakseen sitä sanojeni edessä. Siispä pysyn hiljaa, annan Valentinolle suukon otsalle ja kävelen takaisin kadulle.

Hiljaista. Muutama auto ajaa ohi, joku heittää ikkunasta tupakantumpin kerrostalon edustalle. Jatkan kävelyäni, syysilma on kirpeä kasvojani vasten. En ajattele mitään, en edes Valentinoa, kun laitan kädet takkini taskuihin. Lappu. Nostan sen, katulamppu sallii minun erottaa hatarat numerot ja pienen suheron lapun nurkassa. Minun pitää katsoa lappua millin etäisyydeltä erottaakseni, että sotku on pieni sulka. En voi olla virnistämättä.

Vien kädet takaisin taskuihin. Hopeakuu loistaa yhä suurena ja suojelevana. Kohotan katseeni sitä kohti, kuljen sen kanssa kotirapulleni ja lähetän sille toiveen, että se peittelisi Valentinon uneen, antaisi hänen olla hetken rauhassa. Vasta sitten avaan oven.