Keinuhevonen

Nukuta Jumala lasta,

makauta marjastani,

Saisi likkakin levätä,

lapsen orja olla jouten

*

Kolmas pieni pää painuu tyynyyn, tuutulaulun säkeet keinuvat kehdon matkassa. Uni on vienyt kolme, puolet vielä jäljellä. Keinutan, jatkan laulamista, nuku, nuku, nurmilintu. Kun kuusi pientä suuta tuhisee ja uneksii paremmasta paikasta, astelen keittiöön tuntematta jalkojani. Keittiössä palaa yhä valo. Markus seisoo pöydän äärellä ja silmäilee sanomalehteä lukematta sitä oikeasti.

”Mennään nukkumaan”, kuiskaan. ”Lapset nukkuvat jo.”

Markus kohottaa katseensa. Ennen niin kirkkaiden silmien alla on tummat juonteet. Katse on samentunut. Vuodetko ovat vieneet valon rakkaani silmistä, vai minäkö se olin, kohtuni, joka kantoi jatkuvan itkun näiden ikkunoiden sisälle?

”Kirsi.” Tunnistan äänensävyn. Tuntisin sen missä vain. Isku on tulossa. Valmistaudun putoamaan jaloilleni.

”Voi Kirsi kulta, me…” Markuksen ääni pettää. Olen kuin ennustaja, näkijänainen, tiedän, mitä seuraavat sekunnit pitävät sisällään, kun ne punoutuvat minuuteiksi ja vievät minulta kaiken. Kuinka voisinkaan olla tietämättä, kun me päädymme tähän joka kerta laulun lakattua.

”Ei se mitään. Jospa huomenna.”

”Kulta, minä…”

Vien käteni Markuksen poskelle, kosketan, koska en voi muutakaan, koska minulla on yhä tämä ruumis. Se ei kenties ole minun, mutta osaan yhä kuljettaa sitä, kävellä kuin se kuuluisi edelleen emännälleen. Kuin pinnasänkyjen natina, alati heiluva puinen keinuhevonen ja korvia raastava itku eivät olisi vieneet sitä minulta.

”Huomenna sitten. Rakas, ei mitään hätää.”

”Hätää”, Markus toistaa, katsomatta minuun. Isku tulee. Se tippuu ja minä olen mennyttä. Lasi sisälläni helisee, riko minut, anna viimeinen armonisku, minä rukoilen sinua, rakkaani. ”Sinä sanot, ettei meillä ole mitään hätää, vaikka kuusi päätä makaavat joka ilta nukutettavina. Ei mitään hätää, vaikka sinä et jaksa enää mennä edes ulos. Mutta ei se mitään, kyllä minä hoidan, aina minä hoidan, ei haittaa, ei meillä ole mitään hätää, vaikka näiden seinien sisällä ei ole enää ihmisiä. Olemme kuolleita, Kirsi, sinä ja minä.”

En itke. En tänään. Olen vuodattanut joellisen kyyneliä, antanut kaiken tulla. Olen kironnut menetettyä ruumistani, nuoruuttani, jonka annoin pois. Kohotan päätäni, kohtaan Markuksen, joka ei enää pakoile minua. Hänen silmissään on häkkilinnun katse.

”Anteeksi, kulta, tämä on vain…” Markuksen ei tarvitse sanoa lausettaan loppuun. Minä tiedän, mitä jää leijumaan ilmaan, mikä keinuttaa puista hevosta öisinkin. Lasten nauru ja itku kaikuvat näiden seinien sisällä silloinkin, kun yö lepää yllä.

”Jos saan töitä, voin –”

”Kulta.” Markuksen katse on kylmää kiveä, liikkumaton maa, taivas sen yllä hajalla ja musta. ”Kulta, ei sinun tarvitse etsiä mitään töitä. Minä hoidan. Minähän sanoin.” Hellyyttä. Pahempi kuin isku. Sisälläni kaihertaa huuto.

Iskua ei tule tänään. Markus painautuu lähemmäs, vie otsansa omaani vasten, kuljettaa kätensä kuusi lasta kantaneelle keholleni. Kun hän kuiskaa sanat, joita en uskalla enää toivoa kuulevani, kyyneleet valuvat poskilleni. Kaiken se kestää, mutta kestänkö minä? Ensin nainen, äiti, sitten vasta ihminen. Jos minä kuolen tähän, kiveeni ei voida kirjoittaa kuolinpäivääni. Minä olen jo kauan sitten antanut itseni pois.

”Mennään nukkumaan”, kuiskaan uudelleen ja painan kevyen suudelman Markuksen poskelle. ”Huomenna on uusi päivä.”

”Anteeksi, että huusin, kulta. Olet oikeassa. Ei ole hätää. Meillä on toisemme. Otamme uuden lainan. Liisin vanhan pinnasängyn voi myydä netissä.”

”Kai minä jostain töitä löytäisin.”

”Kulta, heitä on kuusi.”

”Mutta…”

Ehdoton hymy. Sen jälkeen olen vaiennettu. Kyllä se siitä, ei se mitään, vaikka sinä olet vanki, maailmasi on näiden seinien sisällä, naurussa ja itkussa, lattialle jätetyissä leluissa ja rikki kuluneissa tavaroissa, joita ei voida korvata uusilla, koska Liisi tarvitsee tämän ja Emma tuon, eihän se mitään, kulta, minä annan sinulle suukon, kun tulen myöhään töistä.

Kun makaan yöllä sängyssä ja kuuntelen Markuksen tasaista tuhinaa, ajattelen, kuinka hänestä on tullut minun jumalani. Leipä ei pysyisi pöydässä ilman hänen jokapäiväistä panostaan. Siellä me kulkisimme kaduilla, minä ja kuusipäinen poikueeni, pikkulinnut ja emo, jolla on tyvestä katkaistut siivet.

Teeskentelen nukkuvani, kun Markus herää viideltä töihin ja laittaa oven kiinni mahdollisimman varovasti, älä herää rakas, nuku vain, tärkeimpäni, jotta jaksat seuraavankin päivän häkissä, jonka kalterit eivät enää kiillä. Keinuttele hevosta, laula laulu kaikille kuudelle, odota, että minä tulen töistä.

Nousen oitis, kun ovi kolahtaa. Markus ei koskaan unohda mitään, ja jos unohtaa, hän ei halua palata takaisin sitä hakemaan, koska kuka haluaisi palata paikkaan, jossa ei voi hengittää? Kävelen keittiöön, en laita valoa päälle, se maksaa ja minä maksan jo riittävästi, en rahalla, vaan kaikella muulla, mitä minulla on antaa.

Ajatus istuutuu harteilleni, kun availen keittiön kaappeja. Mitä etsit, äitiparka, mikä sinua nyt auttaisi? En tiedä, mitä etsin, ennen kuin löydän sen. Pitelen teräksistä veistä kuin en muka tietäisi sen painoa. Kuin en muka tietäisi, mitä haluan.

Anna minun auttaa, veitsi sanoo, anna minun palauttaa hymy kasvoillesi. Kesäyössä on riittävästi valoa, jotta näen heijastukseni terästä. Nainen. Äiti. Muuta veitsi ei paljasta. Vien sen olohuoneen lattialle, muiden lelujen luo, kävelen lasten makuuhuoneeseen tuntematta itseäni enää.

”Mutta äiti, minua väsyttää.”

”En tahdo nousta ylös!”

”Onko aamiaisella puuroa? Tahdon kaksi voisilmää!”

Tulkaa, pienokaiseni, seuratkaa äitiä, puurossa on niin monta voisilmää kuin tahdotte, leikitään niin pitkään kuin suinkin jaksatte. Äiti on tänään erittäin iloinen! Niin, Liisi, nyt on vielä vähän hämärää, koska joskus valo ei ulotu sisälle asti, joskus emme näe sitä ollenkaan. Mutta pian paistaa aurinko. Tulkaa, lapset, leikitään.