Taivas peittyy purppuraan. Yö on pimein lintujen hiljetessä. Metsä pidättää hengitystään, lehvät ja oksat pysyvät paikoillaan, ilma on sakeanaan odotuksesta. Henkäys, toinen. Taivas halkeaa. Huuto halkaisee sen kahtia. Taivas vuotaa kuiviin, peittää koko metsän purppuraansa.
Lintujen siipien kahina peittää kaiken alleen. Äänet kietoutuvat toisiinsa, muuttuvat yhdeksi, kunnes on mahdotonta erottaa niitä toisistaan. Maailma on pelkkää huutoa ja sulkia. Hapeton tila ilman ulospääsyä.
Sydämen syke rummuttaa rytmiä rinnassa. Siivet kestävät, niiden olisi pakko kestää. Yötä ja päivää ei enää ole, niiden tilalla on sykkivä puna, joka liikkuu ja väreilee, ei anna tilaa hengittää. Syvä hengenveto. Toinen. Olisi lennettävä, luotettava siihen, että siivet kantavat. Tuuli on paennut taivaan katseelta, ilma on odotuksesta raskas.
Ensimmäiset siiveniskut sekoittuvat lintujen sulkien piinaavaan kahinaan. Sydän tempoo yhä, ruumis virittyy äärimmilleen. Siivet kantavat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti