”Haluatko sä, että mä sanon jotakin, vai pilaako se kaiken?” kysyn. En tiedä, mitä toiselle voi sanoa enää sen jälkeen, kun on jo kertaalleen jättänyt hyvästit. Veli ei katso minua silmiin. Hän sulkee omansa hetkeksi aivan kuin ei kykenisi kohtaamaan minua ollenkaan. ”Anteeksi.”
En haluaisi pyytää anteeksi. Eihän tämä minusta johdu. Eikä hänestä. Mikään täällä ei ole meistä lähtöisin. Jos lamppu räpsii, se on mennyt rikki ajat sitten.
Veli pudistaa päätään. Viimein hän katsoo minua silmiin. Minä en ole kääntänyt katsettani hänestä kertaakaan. Äiti aina sanoo, että veljen kasvotatuoinnit tekevät hänestä mahdottoman katsoa. Minusta hän näyttää itseltään vasta nyt.
”Ei sun tarvitse pyytää multa anteeksi sitä, että sä et jaksa olla täällä.” Veljestä lähtee vaimea naurahdus, jonka hän tietää sopimattomaksi, mutta sellaisia me olemme aina olleet. Olemme kumpikin aiheuttaneet pettymyksen vanhemmillemme, kumpikin omalla tavallaan. Joskus vitsailemme, että voisimme kilpailla lopun ikäämme siitä, kumpi ehtii tuottaa enemmän pettymyksiä. Pidän niistä ajatusleikeistä. Se sisältää ajatuksen siitä, että eläisin vanhaksi.
”Mä aiheutin sulle huolta, vaikka sä olet jaksanut mua tosi hienosti nämä kuukaudet.”
”Ei sussa ole mitään jaksamista.”
Minun vuoroni hymähtää.
”Saat nurkkiisi isoveljen, joka ei olekaan veli vaan sisko, ja sitten se pitää ruokkia kuin joku kissanpentu. Ja mitä se tekee kiitokseksi, no vittu tappaa itsensä tietenkin.”
”Hei, älä puhu tuolla tavalla. Okei?”
Olemme pitkään hiljaa. Kauhon keittoa suuhuni, mutta en muista ajatella sen makua ennen kuin sitä ei enää ole lautasellani.
”Etkä sä sitä paitsi ole koskaan ollut muuta kuin sisko. Piste.”
Hymyilen. Joskus pikkuveli tuntuu yhä siltä samalta teiniltä, joka luukutti My Chemical Romancea ja Black Veil Bridesia huoneessaan ja meikkasi silmänsä niin mustiksi, että meikkitahroja löytyi aina äidin vanhoilta valkoisilta tuoleilta.
”Oot kyllä just tommonen”, sanon ja tiedän, että hän saa kiinni äänestäni.
”Odile.” Näen, että hän nielee sanoja. Hänen ei ole koskaan ollut vaikea sanoa oikeaa nimeäni. ”Oon tosi iloinen, että sä olet siinä.”
Me emme ole hyviä ilmaisemaan välitystä. Meille ei ole koskaan opetettu, kuinka toiselle sanotaan minä rakastan sinua. Tuijotan lusikkaa, joka seisoo veljen lautasella.
”Se keitto syödään kitisemättä, hei”, nyökkään kohti lautasta. Veljestä lähtee vaivalloinen naurahdus. Tiedän, että hän tekee sen vuokseni. Yrittää. Hymy pysyy kasvoilla vielä hetken. Hän ryhtyy ääneti survomaan keittoa suuhunsa.
Hymy kasvoillani on ensimmäinen pitkään aikaan, jonka tunnen sydämessäni asti.
