Sairaalassa

SV: itsemurhayritys

Liittyy hahmooni Odileen

Epämääräisiä välähdyksiä. Kuvia, jotka leijuvat ylläni. Valoa, niin kirkasta, etten saa pidettyä silmiä kiinni. Kliininen, tuttu haju, jonka muistan joka kerta ennen kuin vaivun takaisin tajuttomaan pimeyteen. Kallonaamaiset kasvot. Naaman irvikuva, josta en saa otetta. Se sekoittuu joka kerta valoon. Jos huudan, en kuule sitä. Olen syvällä pinnan alla eikä kukaan koskaan kertonut minulle, kuinka pidätetään hengitystä.

Kuulen nimeni. Sen väärän, jota en ole käyttänyt kuukausiin. Silti kehoni reagoi siihen kuin omaansa. Petturi. Puhuja on lääkäri. Kuulen lukemia. Hahmot sekoittuvat toisiinsa. Kallonaamaa ei ole enää täällä. Minun on täytynyt muistaa väärin. Ehkä näin kuoleman. Naurattaa. Vain satukirjoissa kuolemalla on kasvot.

Miksi te pidätte minua elossa? Kuka antoi teille sen oikeuden?

Jonain päivänä tuijotan letkuista roikkuvaa kättäni. Se ei ole omani, olen varma siitä. Sideharso peittää kummatkin käsivarteni. Minun kehoni ei ole koskaan kuulunut minulle. Naurattaa. Kaikki katoaa jälleen valoksi, en erota rajojani huoneessa.

Muistan luvanneeni itselleni, että en saa kuolla tässä ruumiissa. Tämä ruumis on hauta. Minä tarvitsen edes jotakin, joka muistuttaisi minua todellisesta itsestäni, kuka ikinä hän onkaan. Tähän asti minulla on ollut vain nimi. Kirottu ansio. Rooli, jota en koskaan saanut, mutta josta tulin minä. Olen osannut elää siitä käsin lähes uskottavasti. Yleisö raikaa mielessäni, olen varma, että olen lääkkeistä sekaisin. Mietin ruumistani. Olen luovuttaja. En odottanut siihen asti, että olisin oma itseni. Annoin periksi. Säälittävää.

Kallonaama palaa takaisin. Tänään erotan kasvot kasvoiksi. Veljeni, sittenkin. Tämä on ensimmäinen kerta kaiken jälkeen, kun tunnen ruumiissani aitoa kipua enkä lääkeaineiden turruttamaa etäistä kaikua. Hänen on täytynyt löytää minut. Yritän muodostaa sanoja, mutta niitä ei tule, koska niitä ei ole. Veli katsoo minuun. Se riittää. Äiti ei tule. Tietenkään ei.

En erota päivää yöstä, ne eivät tarkoita enää mitään.

Joskus minä mietin, millaista olisi ollut syntyä joksikuksi toiseksi. Keneksi tahansa, joka tyytyisi elämään sellaisena kuin se on. Kai minä olen vinoutunut, kun pullakahvit ja lempeä puheensorina pöydässä eivät koskaan riittäneet minulle.

Kai minulla on jokin syy olla tässä vielä.