Kipu

Helmi

Kevät on pitkällä, mutta asfaltti on vielä kylmä. Kaikkialla on ihmisiä vailla kasvoja. Naapurin pojan nauru lävisti tajuntani aamukävelyllä; tunsin jotain minulle vierasta.

Huoneissa on liikaa tilaa enkä silti mahdu niihin kävelemään. Oleminen on alkanut käydä ahtaaksi enkä pidä siitä. Kadotan ääriäni hämärässä, en saa niistä otetta. Kuudentena päivänä muistin, miltä tuntuu hymyillä. Seitsemättä päivää ei tullut.

Olen täynnä pelkoa, jolle ei ole nimeä, se kipunoi silmistä koko vartaloon. Hakkaan päätäni seinään, mutta se ei tarkoita enää mitään.

Lasten kasvot katosivat ensimmäisinä. Vain minä tiedän miksi.

Tunnen kaikki tunteet kipuna,

niiden välissä on tyhjää.