Sudensilmät: luku 19

Luku 19: Päiväperhonen

Laitteet pyörivät niin lujaa, että ajatus teknologian voimasta tuntui musertavalta. Ihminen ei yksin olisi pystynyt vastaavaan voimaan, mutta koneita ihminen pystyi kehittämään. Sudensilmät pystyisivät pyörittämään kaikkea sitä helpommin kuin teknologia, mutta sudensilmätkään eivät olleet ikuiset. Ei mikään ollut koskaan ikuista.

Vuoristorata suhahti Mercuryn ja Atlasin ohi saaden Atlasin hyppäämään ja Mercuryn nauramaan sen ansiosta. Hän nautti aina yhtä suuresti Atlasin reaktioista asioihin, sillä ei itse ollut järin hyvä reagoija. Hän osasi kyllä olla teatraalinen, mutta aitoja tunteita hänestä sai ongittua vain onkimalla. Ainoastaan Atlas jaksoi sellaista, hänestä Mercury oli tavattoman mielenkiintoinen.

Se oli kuin kaksipuolista idolisointia, kumpikin oli uskomattoman ihastunut toiseen, mutta vain pintapuolisesti. Etelästä puolet oli kierretty puolessa vuodessa, eikä Atlas vieläkään ollut täysin varma siitä, mikä Mercuryssa sai hänet pysymään tämän matkassa. Joka kerta kun hän hymyili, Atlas oli aina vain varmempi, ja joka kerta kun hän pysyi hiljaa tuijottaen ikuisuuteen, Atlas pelkäsi yhä vain enemmän. Mercury ei ollut todellinen hänelle, tämä tuntui pikemminkin kauniilta haavekuvalta.

”Minne seuraavaksi?” Atlas kysyi kuulostaen hengästyneeltä. Hän oli kiertänyt huvipuistoaluetta Mercuryn kanssa jo kolmisen tuntia, mutta alueen ollessa uskomattoman iso, he eivät olleet vieläkään kietäneet sitä kokonaan. Kaiken huipuksi Mercury ei uskaltautunut nopeimpiin laitteisiin, hän pelkäsi liian suurta vauhtia. Eniten hänen mielessään kävi kuitenkin pelko kontrollin menettämisestä. Ajatus siitä, että laitteen toiminta ei ollut hänestä itsestään kiinni, tuntui yhtä pahalta kuin Aelionin kartanoon palaaminen. Hänen elämänsä ei ollut enää muiden hallittavissa.

”Päätä sinä”, Mercury vastasi luoden kannustavia katseita Atlasiin.

”Tuonne”, Atlas osoitti laitetta, joka sinkoi matkustajansa sadan metrin korkeuteen ja takaisin. Mercury pudisti päätään näyttäen siltä, että tekisi mitä tahansa mieluummin kuin astuisi laitteeseen. ”Ei käy”, hän sihahti, ”sinä tiedät kyllä, mitä mieltä minä olen vauhdista.”

”Laimeaa”, Atlas mutisi kuin olisi vielä neljätoistavuotias, ”mutta hyvä on sitten, minulla on jotain muutakin mielessäni. Mercury.” Aina, kun Atlas lausui Mercuryn nimen tietyllä äänenpainolla, Mercury tiesi hänen olevan tosissaan. Se, mitä seuraavaksi sanottaisi, olisi tärkeää, ja matalampi ääni korosti sitä.

Atlas ei kuitenkaan sanonut seuraavaksi mitään. Hän tarttui Mercuryn kädestä ja lähti kuljettamaan tätä ihmisjoukon keskeltä kohti pääuloskäyntiä. Mercury ehti ynähtää jotakin siitä, ettei heidän tarvinnut lähteä vielä, mutta Atlas vain tiukensi otettaan hänen kädestään ja lähti viemään Mercurya kohti bussipysäkkiä. Hän hymyili ystävällisesti pääovella päivystävälle virkailijalle ja tunsi ylpeyttä siitä, että sai pitää juuri Mercurya kädestä. Tällä oli laventelin väriset mokkahansikkaat kädessä, mutta Atlas tunsi käden luut senkin läpi. Mercurylla oli kauniit kädet.

Bussipysäkki oli tyhjillään, kaikki ihmiset olivat keskittyneet olemaan aurinkoisena päivänä huvipuistossa. Kukaan ei tahtonut kotiin sen kerran, kun heille oli suotu lämpöä. Tavallisissa oloissa Evol oli kylmä ja huurteen peittämä maa, mutta etelään paistoi aina keskellä vuotta aurinko sen verran, että päällystakeista saattoi luopua.

Nagojan kaupunki, jossa he nyt olivat, sijaitsi yhden päivän matkan päässä pääkaupungista, Lucianasta. Sinne päivä paistoi kaikkein kirkkaimmin, ja Atlas oli iloinen siitä, että sai viettää päivän huvipuistossa Mercuryn kanssa. Vielä iloisempi hän oli siitä, että oli lopulta ymmärtänyt, ettei heidän taustoillaan ollut väliä silloin, kun he pitivät toisiaan kädestä. Tunteella oli, ei maan aiheuttamilla asetelmilla.

”Mercury.” Ääni oli tuskin kuuluva, mutta Mercury reagoi siihen heti katsomalla Atlasia kysyvästi. Atlas katsoi häntä ensin silmiin, sitten jonnekin niiden taakse sipaistessaan hänen valkoisia hiuksiaan pois silmiltä. Mercuryn takana, bussipysäkin ilmoitustaululla, oli mainoskuvia tanssiesityksestä. Julisteeseen oli maalattu kaksi henkilöä hyvin intiimiin tilanteeseen, kehot kiinni toisessaan, mielet yhdistettyinä. Atlas palautti katseensa takaisin Mercuryn silmiin ennen kuin sulki omansa ja kumartui painamaan pienen suudelman tämän huulille. Tummansininen huulipuna maistui odotukselta ja mustikalta.

* * *

”Muistathan, että jos me oikeasti päädymme tähän, paluuta ei enää ole?” Mercuryn ilme oli tyyni, hänen valkoiset silmänsä eivät paljastaneet sängyllä makaavalle Atlasille mitään. Hänen vakava olemuksensa kätki hyvin taakseen kaiken sen, mitä hänen mielensä hänelle kuiski. Miten paljon hän tahtoikaan viedä kätensä vaatteettoman Atlasin keholle, viedä ne ylhäältä alas, kunnes Atlasin huudot peittäisivät alleen hänen alitajuntansa kuiskaukset. Vai huutaisiko tämä edes? Mercury ei tiennyt, mutta kaikki hänessä tahtoi ottaa siitä selvää. Silmät eivät voineet päästää irti Atlasin hennosta kehosta.

”Tarvitseeko sitä miettiä niin tarkkaan?” Atlasin ilme oli kujeileva, se houkutteli Mercurya tarttumaan syöttiin ja unohtamaan hetkeksi sen, keitä he olivat. Mercury otti sanattoman haasteen vastaan ja kumartui sängylle, aivan Atlasin yläpuolelle, ja antoi pojan vetää itsensä päälleen. Atlas oli niin kaunis hymyillessään leveää hymyään, ja kullankeltaisten silmien tuikkiessa Mercurylle. Mikään ei ollut hetkeen tuntunut niin euforistisella tavalla kauniilta kuin se, miten heidän kehonsa myötäilivät toisiaan. Mercury ei ollut koskaan tuntenut niin voimakasta tunnetta kuin hän tunsi koskiessaan Atlasia.

Hän ei ollut sillä hetkellä Mercury Aelion eikä Atlas ollut hänen vihollisensa. Ei hän koskaan ollutkaan, Mercury oli vain luottanut sukunsa kehittämään ajatukseen siitä, että heidän tulisi vihata toisiaan. Joskus tulisi vielä päivä, jolloin Mercuryn tulisi painaa kätensä samalle kurkulle, jota nyt suuteli, mutta se päivä ei ollut nyt. Nyt Mercury maistoi halua Atlasin huulilla, nautti jokaisesta kehon pienestä liikkeestä. Se oli oikein, sen oli pakko olla.

Tää on itseasiassa sensuroitu versio haha

Voikukkatyttö

Tyttö on kuusitoista, hänellä on sirot, mutta vahvat kädet ja kukkia vaaleissa hiuksissa. Hiukset ovat vielä lyhyet ja suihkun jäljiltä kiharat, mutta hän on silti yrittänyt asetella niitä kuin olisi juhlissa. Katse on epävarma, suorastaan pelokas.

Pihakäytävä tuntuu kestävän useita kymmeniä minuutteja, ja tyttö toivoo, että se kestäisi vielä useamman. Hän ei tahdo päästä puutarhan tuolirykelmän luo, hän ei tahdo nähdä sitä, mikä siellä odottaa. Ja silti hän kävelee, kiristää jopa tahtiaan aivan kuin vastustaakseen pelkoaan.

Sisko ystävineen istuu tuoleilla, ja tyttö huomaa ystävien olevan uusia. Hän ei ole nähnyt ketään heistä aiemmin. Halvalle muovipöydälle on jätetty muutamia siideritölkkejä, ja tytön tekee mieli irvistää. Ilmassa tuoksuu alkoholi ja halpa rakkaus.

”Esme”, tyttö sanoo siskonsa nimen ääneen, ja tietää tämän olevan merkityksellinen hetki. Tämä on se hetki, josta hän aikoo maalata kuvia, tämän hän muistaa kutoessaan sukkia kiittämättömille lapsenlapsille. Hengitys ei salpaannu, sekunnit matavat merkityksetöntä tahtiaan. Yksi siskon uusista ystävistä nostaa päätään ja nauraa. Tyttö hymyilee hänelle, mutta ei haastavasti.

”Mitä ihmettä?” sisko kysyy epäuskoa ja halveksuntaa äänessään. Hänen silmänsä kiertävät tytön kauttaaltaan, pysähtyvät tämän valkoiseen mekkoon. Tyttö on laittanut ruskeisiin silmiinsä ripsiväriä, mutta kukaan ei katso niitä. Kaikki katsovat mekkoa ja kukkia hänen hiuksissaan.

”Tuollaisiako ne nykyään ovat?” yksi Esmen ystävistä kikattaa alkoholin sumentamalla äänellä.

”Esme, minulla on sinulle asiaa.” Tyttö ei korota ääntään vaikka mustatukkainen poika Esmen vieressä alkaa nauraa. Nauru on pitkää ja teeskenneltyä, se tulee ulos vain, koska sillä halutaan satuttaa.

Isosisko nousee ylös ja kuiskaa ystävilleen jotain. Todennäköisesti sen, ettei aio olla kauaa poissa, että hän palaa varmasti aivan pian heidän luokseen ja selittää kaiken.

Kuluu monta pihakäytävällä käveltyä minuuttia, ennen kuin tyttö johdattaa isosiskonsa heidän talonsa vierellä sijaitsevalle pellolle. Se ei ole ollut viljapeltona pitkään aikaan, sen jokainen nurkka on täynnä kukkia. Värikäs meri.

”Mitä helvetin pelleilyä tämä on?” Esmen silmissä palaa tuli. Erilainen tuli kuin koskaan aiemmin, paljon syvempi, vihaisempi, todellisempi. Tyttöä ei pelota katsoa siskonsa raivostuneita silmiä.

”Minulla ei ole varaa menettää uuden kylän ystäviä tuollaisen sekoilun takia”, Esme laukoo sanojaan pitämättä taukoa, hänen pienet kätensä ovat puristuneet nyrkkiin. ”Tuo on minun mekkoni, nuo ovat minun meikkejäni. Ja onko sinulla helvetti vielä rintaliivitkin? Sinä olet –”

”Tyttö.” Ääni on kuulas. Tyttö on valmistautunut kaikkeen, hän miltei tahtoisi pitää nyt tauon päästääkseen siskonsa lopunkin vihan ulos. ”Minä olen tyttö, Esme.”

Esme nauraa epäuskoisena. Katkonaista ja vihaista naurua, jollaista tyttö ei ole koskaan kuullut hänen suustaan. Hän ei voi uskoa, että on joskus pitänyt isosiskoaan kauniina. Nyt tämän kapeat sääret, vaaleat hiukset sekä täydellisen kaartuvat ripset näyttävät vain irvokkailta hänen naurunsa rinnalla.

”Ei luoja”, Esme sanoo pudistellen päätään. Nauru on lakannut, jäljelle jää tyhjä epäuskoisuus. Hän kieltäytyy katsomasta tyttöä. ”Minä menen takaisin ja sanon, että sinä leikit. Kiusaat vain.”

Tytön ei tarvitse kieltää isosiskoaan. Hän tietää sanomattakin, ettei tämä mene enää koskaan uusien ystäviensä luo. Yhdenkään siideritölkin sisältö ei enää valu hänen kurkustaan alas. Tyttö koskettaa pois kävelevää siskoaan ranteeseen, ja sisko kääntyy yhä vihaa silmissään. Tyttö hymyilee. Tietenkin hän hymyilee.

Esme ei havaitse mitään, ennen kuin hän on jo maassa. Tyttö on vahva, hänellä on pitkät ja voimakkaat kädet. Esmen keho on pieni, naurettavan pieni. Tämä on ensimmäinen kerta, kun tyttö on tyytyväinen siitä, ettei syntynyt Esmen kehoon, tuohon pieneen ja heiveröiseen, täysin kyvyttömään kehoon. Tyttö on pitkä, tytöllä on vahvat kädet. Sellaiset kädet, jotka puristuessaan pienikokoisen isosiskon kaulalle estävät hengittämisen täysin.

Tyttö yllättyy siitä, miten kauan isosisko jaksaa rimpuilla. Elämän pakeneminen tapahtuu muutamissa sekunneissa, niin nopeasti, että tyttö puristaa Esmen kaulaa vielä kauan senkin jälkeen, kun tämä on jo lakannut hengittämästä. Se on niin helppoa, ja niin vaarallisen nopeaa.

Tyttö nousee ylös ja katsoo isosiskoaan ensimmäistä kertaa ilman ihailun harsoa. Esme näyttää niin haavoittuvalta, täysin mitättömältä. Nuo kasvot eivät koskaan olleet kauniit, hän huomaa sen vasta nyt.

Pellolla on edelleen kukkia kaikissa väreissä, tuuli tuulee edelleen. Mutta tyttö on vihdoin se, keneksi hänet on luotu. Valkoinen, auringonvalon hivenen kuluttama mekko ei ole enää isosiskon, se on hänen. Ja kun hän kurottaa ottamaan jonkun Esmen humalaisen ystävän tämän korvan taakse laittaman voikukan, hän tietää tekevänsä jotain suurta. Tyttö siirtää voikukan oman korvansa taakse, ja sillä sekunnilla kaikki määräytyy. Siinä on kaikki.

Hän hymyilee pienesti ja kävelee takaisin tielle, tiedostaen, että isosisko makaa hengettä pellolla. Ei tule makaamaan kauaa, sillä kaikki rakastavat Esmeä, kaikki tulevat etsimään häntä. He eivät kuitenkaan löydä enää Esmeä, he löytävät sen hennon kuoren, joka hänestä on jäänyt.

Tyttö kävelee tietä pitkin tuntien auringonsäteet kasvoillaan ja voikukan korvansa takana. Voikukkatyttö. Voittaja. Hän vie käden varovasti korvalleen ja kuiskaa itselleen ikään kuin varmentaakseen: ”Minun nimeni on Esme. Ja minun isosiskoni on kuollut, isosisko, jonka nimen olen jo unohtanut.” Tuuli puhaltaa kevyesti hänen vaaleita hiuksiaan pudottaen muutaman kukan niistä. Hän ei vaivaudu nostaman niitä. ”Minä olen Esme”, hän kuiskaa vielä kerran itselleen ennen kuin alkaa juosta.



Sudensilmät: luku 18

Luku 18: Illusionisti

Köysi oli tiukasti hänen kurkkunsa ympärillä, kun hän ymmärsi, ettei tahtonut sitä. Se olisi paitsi järjetöntä, myös typerää. Looginen ajattelu heräsi vasta köyden todella kietouduttua hänen kaulansa ympärille. Ei hirttämällä, Lindrin aivot kertoivat hänelle, ja hän sai vain sekunnin murto-osassa kädet irrottamaan kiristyvän köyden kaulaltaan. Hän lysähti maahan ja antoi tuolin kaatua vierelleen. Lindri vain huohotti tuijottaen kattoa, sydämen pumpatessa verta säikähtäneeseen ruumiiseen. Hän oli elossa. Hän sai olla elossa.

Se kaikki oli tosin vain väliaikaista. Hän tulisi kuolemaan muutamaksi sekunniksi, mutta kukaan muu kuin hän ei saisi olla todistamassa sitä hetkeä. Voiton hetkeä. Oli tapettava itsensä suuremman hyödyn vuoksi ja elettävä kuolemansa jälkeen antaen suvun uskoa, että heidän edessään käveli vielä se tavallinen poika, joksi he hänet kasvattivat.

Lindri ei koskaan kuulunut suvulleen. Hän ei vihannut heitä tai kantanut mitään suurempaa kaunaa heidän valinnoistaan. Jopa äidin kouluttavat lyönnit unohtuivat sinä hetkenä, kun Lindrin mieli löysi keinon toteuttaa suunnitelmansa. Ei hirttämällä.

Jokin muu sen sijaan sopi täydellisesti hänen suunnitelmaansa. Lindriä ei hymyilyttänyt sen kerran, kun hänellä todella oli syy hymyyn. Silti tunteet jäivät yhtä hienosti ulkokuoren taakse kuin aiemminkin, kuin hänellä olisi ollut maski kasvoillaan.

* * *

Veitsi oli talon terävin. Tyrmä oli tyhjillään vartijoista, heidät oli päästetty lomalle nyt, kun Mercurya ei tarvinnut enää vahtia. Satunnaiset muut vangit olivat pysyneet Aelionin kartanon vankeina jo useita vuosia, eikä heidän vartioiminen ollut hyödyllistä.

Veitsivarasto oli vankikerrosta alempana, kukaan ei ollut uskaltanut ottaa sitä riskiä, että talon aseistus olisi asetettu samaan kerrokseen vangittujen henkilöiden kanssa. Suurin osa heistä oli vaarattomia, mutta ikinä ei voinut olla liian varovainen. Lindri seisoi terävin ja pienin veitsi kädessään tuijottaen sitä neutraali ilme kasvoillaan. Hän oli biologiansa lukenut, hän tiesi tismalleen, mihin pitäisi pistää. Epäilys ei kalvanut Lindrin mieltä, kun hän tarkisti ympäristönsä ulkopuolisten varalta ja painoi sitten veitsen läpi rinnastaan. Kipu oli olemassa vain muutaman raastavan sekunnin, kunnes tajunta petti. Sekin kesti vain muutamia sekunteja, sillä Lindri ei pistänyt itseään tappaakseen.

Hänen verkkokalvoillaan näkyi luminen maisema. Kartanon takapiha, mutta tiheämmällä ja lumiselmmalla metsällä. Lunta kaikkialla, mutta ei puhdasta sellaista. Taivaalta satoi tavallisen, häikäisevän valkoisen lumen lisäksi tummanpunaista nestettä, joka oli tahrinut lumen kaikkialta. Ympäristö näytti siltä, että useita henkilöitä olisi teurastettu samalle alueelle. Kaiken sen absurdin kauneuden keskellä istui Mercury, hyvin puettuna ja kauniimpana kuin monet naiset. Lindri yritti huutaa, mutta alitajunta päätti herättää hänet näystään ennen kuin sai ääntä suustaan. Hän heräsi veitsivaraston lattialta pidellen kaksin käsin rintaansa, josta vuoti yhä verta. Kipua ei kuitenkaan tuntunut enää, ei todellisena. Kipu oli pelkkä etäinen muisto.

Lindri nousi ylös tuntien pientä huimausta, mutta näkökenttä muuten entisellään. Ei jälkeäkään lumisesta maisemasta tai Mercurysta, muttei myöskään mitään entisestä poikkeavaa. Lindri ei ollut varma, mitä hän oli odottanut tarkalleen ottaen tapahtuvan, mutta täysi muuttumattomuus hänellä ei ollut mielessä.

Oli mahdoton ajatus, että Lindri olisi selvinnyt elossa ilman suunnitelmansa toteutumista, joten testi oli tehtävä. Hän keskitti katseensa veitsihyllyyn ja kuvitteli avaavansa sen ovet koskettamatta. Hyllyn lasinen ovi narahti auki ja muutama veitsi tippui hyllyltä pitäen tarpeettoman kovaa ääntä tippuessaan kiviselle lattialle. Lindri keskittyi seuraavaksi tippuneisiin veitsiin ja siirsi niitä katseellaan kohti hyllyä. Se kävi niin vaivattomasti, ettei se tuntunut edes todelliselta. Lindri oli tehnyt sen. Hänen silmänsä olivat muuttuneet, ne olivat voittamattomat, kunhan hän harjoittelisi vielä lisää. Lindri katsoi rintakehäänsä ja kuvitteli veren pois. Se tuntui imeytyvän liiviin kuin käsipaperiin, kadoten lopulta kokonaan näkyvistä. Pieni, onnistumisentunteesta seurannut hymy löysi tiensä Lindrin huulille.



Eräänä kesäpäivänä

Kävimme tänään ystäväni Leen kanssa kuvailemassa entisellä koulullamme ( = raahasin juuri Ranskasta Suomen takaisin tulleen ystäväni väkipakolla kuvaajakseni). Olen jo pitemmän aikaa halunnut saada itsestäni luontoestetiikkaani sopivia kuvia, ja hyvinhän tämä meni. Vielä pitäisi napata jostakin valkoinen elovenamekko, jotta pääsisin toteuttamaan loputkin suomineito-haaveeni metsikössä.

 

Kaikki kuvat, joissa esiinnyn itse, ovat Leen ottamia. Ne, joissa kyseinen ihmissielu esiintyy itse, ovat minun vastuullani.

 

 

Any path will take you there

 

Runaway

 

Step by step

 

Valmis

 

 

You will remember the warmth of this day

 

Imagine it

 

 

Valloitettu

 

Joy

 

 

Valoissa

 

 

They told me to jump

 

 

Kesätyttö I

 

 

Kesätyttö II

 

 

 

Safe

 

The light loves you

 

 

A warrior

 

 

 



Satutettuna

Vähän jotain muutakin tänne väliin! Kirjoitusinspiä etsiessä tulin kynäilleeksi nopeasti tällaisen pätkän, jonka jaan aikani kuluksi täälläkin. Kyseinen oc on vielä jokseenkin kesken, mutta nautin silti sillä kirjoittamisesta.

 

---

Huoneen ilma on paksua ja sameaa, hien ja veren saattaa miltei tuntea ihollaan sinne astuessaan. Verta ei ole vielä vuodatettu, mutta sen haju leijailee silti ilmassa sotkeentuneena kaikkiin muihin ruumiineritteisiin. Tumma sekoitus kaikkea sitä, mitä ihmisestä tulee tämän päästyä äärirajoille.

Huoneeseen astelevan Wylonan mielestä siinä hajussa on kaikki, mitä ihmisestä tarvitsee tietää. Se kertoo kaiken oleennaisen, sillä jokaisella se on erilainen. Jokaisen pelko on yksilöllistä, joten luonnollisesti jokaisen pelko myös haisee erilaiselta. Wylona hymyilee hieman.

Lattialla istuu täysin vaatteista riisuttu vaaleatukkainen nainen, jonka huonokuntoiset hiukset riittävät juuri ja juuri peittämään tämän paljaat rinnat. Wylona näkee naisen katseesta, ettei tämä ole vielä täysin lannistettu. Hän malttaa hädin tuskin olla hymyilemättä. Tämän naisen voi vielä murtaa, tuon vielä niin itsevarman katseen voi samentaa.

”Miksi?”

”Kysymyksesi on melko laaja, haluaisin hieman tarkennusta”, Wylona vastaa ja istuutuu ristiasentoon mahdollisimman epäsopivasti. Etäisyys naisesta on juuri oikea – hän näkee selkeästi ikkunasta sirottuvan valon ansiosta Wylonan piirteet, muttei yletä koskettamaan, sillä kahle estää häntä. Valta pysyy Wylonalla.

”Miksi vangita kaltaiseni? Minä olen pelkkä prostituoitu.”

Wylona naurahtaa. ”Oletko? Sittenhän päästän sinut heti pois.”

”En usko, että päästät.”

”En minäkään”, Wylona vastaa oitis. Äänessä ei ole ivaa.

”Mutta sinähän –”

”Sittenhän sinä et ole pelkkä prostituoitu. Täällä olollesi on syy.”

Nainen alkaa nauraa. Kirkas ja puhdas nauru kuulostaa kaikin puolin epäsopivalta, Wylonan tekee miltei pahaa kuunnella sitä. Se ei sovi tähän tilaan, ei tähän tilanteeseen eikä kerrassaan mihinkään. Wylona ei nauti naisen naurusta sen enempää kuin nauttisi itkustakaan.

”En ymmärrä enää mitään, mutta kenties en ole täällä ymmärryksen vuoksi”, nainen toteaa kiillon hänen silmissään sammuttua. ”Niin. Miksi minä olen täällä? Sidottuna kuin eläin, alastomana kuin...” Lause jää kesken, sillä hän ymmärtää asemansa vuoksi alastomuuden olevan pelkästään luonnollista. Se ei ole vertauskuvan arvoista.

”Minä aion olla kanssasi rehellinen, joten oletan sinultakin täyttä rehellisyyttä”, Wylona ohjeistaa ja suo naiselle väkinäisimmän hymynsä. Se on hänen suurin valheensa, ja hän ymmärtää tilanteen ironisuuden vasta palauttaessaan huulensa viivaksi.

”Aiotko satuttaa minua?” Pelko näkyy ensimmäistä kertaa naisen vaaleissa silmissä. Wylona ei erota huonossa valossa niiden väriä, mutta hän erottaa pelon. Hän erottaisi sen missä vain.

”Aion.”

”Voin estää sen. Voin palvella, minulla on yhä kehoni, voin antaa sen käyttöönne.”

Wylonan silmät – silmät, joista hänet tunnetaan – siristyvät jääden siltikin tavattoman suuriksi. ”Tehdäänpä eräs seikka selväksi”, hän sanoo lähestyen naista, kunnes tuntee tämän katkonaisen hengityksen ihollaan. ”Täällä sinä et saa mitään etuisuuksia valheilla tai mielistelyllä. Satutan sinua, jos satun haluamaan. Satutan sinua, jos syljet naamalleni, ja satutan, jos suutelet varpaitani. Perseeni nuoleminen ei siis auta, minua ei voi ostaa. Saat täysin samaa kohtelua käyttäydyitpä miten halusit.”

Wylona nousee ylös, tällä kertaa koko pituuteensa. Hän ei astele kauemmas, nainen voisi tehdä hänelle mitä tahansa, jos tahtoisi. ”Joten olet onnekas, kun olet täällä minun kanssani”, Wylona sanoo pieni hymynkare kasvoillaan, ”joku muu olisi jo hermostunut sinun rehellisyyteesi. Minä puolestani pidän sellaisesta.” Wylona miltei lipsauttaa vaaleilta huuliltaan sanan arvostaa, kunnes muistaa, ettei arvostusta ole olemassakaan. Se on ihmisten mieluisin valhe, ja hän on luvannut olla valehtelematta. Wylona katsoo naista, ja nainen katsoo takaisin räpäyttämättä silmiään. Yöstä tulisi pitkä.



Sudensilmät: luku 17

Luku 17: Totuudella on rumat kasvot

Pahan silmien omistajilla ei ollut hienoa yhteisnimikettä, kuten ei ollut heidän kokoontumispaikoillakaan. Niitä oli ripoteltu pitkin pohjoista, mutta yhtäkään ei oltu menty nimeämään. Herättäisi ihmetystä, jos useampi henkilö puhuisi paikasta, josta tavallinen kansa ei ollut koskaan kuullutkaan. Vielä pahempi virhe olisi, jos joku erehtyisi kutsumaan koko porukkaa yleisnimellä, josta heidät tunnistettaisi.

Pääkokoontumispaikka oli keskellä Havnan kylää, se ei olisi voinut olla näkyvämmällä paikalla. Sen vieressä sijaitsi pieni kirjasto ja vastapäätä kaksi ruokakojua. Toinen kojuja pitävistä naisista omisti Lindrin kertoman mukaan myös pahan silmät, joten heidän päämajaansa tarkkailtiin aina myös omien toimesta. Se oli jopa Atlasista ja Memoriasta melko hyvä idea.

Ennen kokoontumispaikalle menemistä he pysähtyivät rakennuksen eteen Lindrin käskystä. ”Haluan teidän tietävän, että ulkopuolisten tuominen on erittäin riskialtista”, Lindri totesi ja Memoria osasi kuvitella hänen luovan maskinsa takaa tappavia katseita häneen. ”Joten Memoria Fray, sinä olet erittäin etuoikeutettu. Ja onnekas siitä, että minä satun johtamaan koko joukkoa.” Lindrin ääni oli pehmeä, joten sitä kuunnellessä unohti hyvin usein sen, mitä hän oikeastaan edes sanoi. Se oli ehkä hyväkin.

”Miten sinä onnistuit tappamaan itsesi ja jäämään eloon?” Memoria kysyi täysin odottamatta, Atlasin potkaistessa häntä nilkoille.

”Me voimme puhua siitä jokin toinen kerta, nyt haluaisin meidän menevän sisälle mahdollisimman nopeasti”, Lindri kehotti kuulostamatta siltä, ettei haluaisi puhua aiheesta. Hän ei vaikuttanut valehtelijalta, hän oli siihen mennessä ollut yllättävän avoin. Atlas oli kiitollinen siitä, että edes Mercuryn pikkuveli osasi pysyä totuudessa toisin kuin isoveljensä.

”Minulla on paha tunne siitä, ettei toista kertaa välttämättä tule. Ei ainakaan kaikille meistä.” Memoria oli oikeassa, ja Atlas antoi tukensa tytölle.

Lindri huokaisi. ”Pahan silmät saa ihminen, joka tappaa itselleen tärkeimmän henkilön, ja minä tapoin itseni”, Lindri kertoi, ”ei siinä ole juuri kertomista.”

Memorian punaiseksi maalattu suu loksahti auki. ”Sinä – hetkinen –”

”Niin”, Lindri sanoi huvittuneena ja avasi rakennuksen oven. ”Menisimmekö?”

Sisällä oli täysin erilaista kuin ulkoasu antoi olettaa. Päämajan ovi oli tavallista loistokkaampi ja talo näytti kaikin puolin puhtaalta. Sisällä ensimmäinen huomion kiinnittävä asia oli kuitenkin pöly. Sitä leijui kaikkialla ilmassa, sitä oli laskeutunut jokaisen tavaran päälle. Ja tavaroita oli paljon. Kirjoja pinoissa, tuoleja päällekäin ja tarpeettoman paljon tauluja seinillä. Kukaan tuskin enää muisti, keitä taulut olivat joskus esittäneet.

Eteiskäytävä oli ahdas, ja ne taulut, joiden mallin saattoi vielä nähdä, katsoivat perään käytävää kävellessä. Pöly leijui ilmassa tappavan tasaiseen tahtiin, se erottui ikkunasta sirottuvaa auringonvaloa vasten vieläkin paremmin.

Lindri kiikutti kaksikon perässään käytävää pitkin suureen saliin. Matkan varrella käytävällä ehti olla ainakin viisi ovea, jotka olivat kaikki tiukasti kiinni. Memoria olisi tahtonut kysyä niistä, mutta tiesi Atlasin suuttuvan, jos hän avaisi nyt suunsa.

Salikaan ei ollut kummoinen. Se muistutti hivenen entisten aikojen suuria teattereita, edessä oli tilaa gladiaattoritaistelijoille. Tai tässä tapauksessa Lindrille, joka osoitti kaksikolle kädellään vapaita paikkoja eturivissä ja asteli itse lavalle. Penkit olivat vanhentuneen punaisia ja nukkaisia, ja Atlas irvisti istuessaan sellaiselle. Memoria sen sijaan tunsi olonsa kotoisaksi, hänhän nautti epätäydellisyydestä.

Sali oli pieni, mutta täynnä ihmisiä. Kaikki oli pelottavan laskelmoitua. Jokainen hiljentyi Lindrin astellessa eteen, eikä Atlas voinut olla miettimättä, että tämä hetki oli aikataulutettu tarkasti etukäteen. Lindri ei ollut tyhmä, eikä ollut tuskin kovin moni muukaan tästä salista.

Atlas kuuli kellojen raksuttavan jossain takanaan, eikä osannut sanoa, kuuluiko ääni salissa oikeasti vai oliko se olemassa vain hänen päänsä sisällä.

”Tänään”, Lindri aloitti puheensa riisuen samalla maskinsa, ”löysimme jotakin, jonka saamisesta emme olleet uskaltaneet edes haaveilla. Te tiedätte, miksi olemme tänään kokoontuneet, ja te myös näette, kenen seurassa astelin tänne. Hyvät seuraajani, Atlas Moorcroft.” Hän viittoi vastahakoista Atlasia astelemaan lavalle, ja poika pakotti itsensä nousemaan penkistä. Ensimmäistä kertaa homehtunut penkki tuntui turvallisemmalta kuin mikään muu tilassa.

”Hänen avullaan me voimme aloittaa sodan etelää vastaan”, Lindri julisti korottaen ääntään huomattavasti. Hän tarttui Atlasia voimakkaasti hartioista pakottaen tämän muistamaan, miten voimakas hän oli. Lindri oli harteikas ja älykäs, ja jo se riitti pitämään Atlasin kuuliaisena. Lisäksi he olivat poissa hänelle turvalliselta alueelta, he olivat pohjoisessa. Kaikki nämä ihmiset voisivat tehdä hänelle mitä tahansa, vaikka hänellä olikin sudensilmät. Eihän hän niitä kenenkään satuttamiseen käyttäisi, ei, vaikka he satuttaisivat häntä ensin.

Lindri ei ollut varsinaisesti uhkaava, päin vastoin. Hän oli ollut varsin miellyttävä siihen mennessä, mutta Atlas ei siltikään tuntenut oloaan mukavaksi hänen otteessaan useiden ihmisten katsellessa.

”Kerrohan, Atlas, mitä meidän tulee tehdä ennen kuin julistamme minkäänlaista sotaa”, Lindri sanoi, ja ensi kertaa Atlas älysi heidän todella olevan eri puolilla. Lindri ei ollut uhkaava, sillä hänen ei tarvinnut. Hän ei ollut sadisti, hän ei tehnyt mitään turhaa vain nähdäkseen ihmisten kärsivän. Lindri eli tietylle päämäärälle, ja osasi tehdä kaikkensa sen eteen. Atlas tiesi, mitä Lindri halusi hänen sanovan. Hän ei uskaltanut avata suutaan, ennen kuin huomasin Memorian katsovan häntä rohkaisevasti. Memoria ei pitänyt tilanteesta yhtään sen enempää kuin hänkään, mutta heidän oli tehtävä se, mikä oli pakollista.

”Meidän täytyy vakuuttaa etelä siitä, että minulla todella on yhä sudensilmät”, Atlas kuiskasi toivoen äänensä pettävän, jottei hänen tarvitsisi jatkaa. ”Minä olen jo valehdellut heille, että menetin voimani.”

Kokoukseen osallistuvat ihmiset hurrasivat. Oli mahdotonta ajatella, että nämä ihmiset eivät olleet näytelmän tai oopperan yleisö vaan ainoastaan tietynlaisten silmien omistavien ihmisten joukkio, joka oli kokoontunut tavalliseen tapaansa. Heidän silmänsä kiilsivät, ja hurraahuudot yhdistyivät äänekkääseen käsientaputukseen. Kaikki oli hillittyä, mutta kuulosti silti ulkopuolisen korviin suunnattomalta ja päälle vyöryvältä melulta. Atlas tunsi kuolevansa siihen paikkaan, pöly ja valot pyörivät hänen silmissään.

”Uskomatonta, Lindri!” kuului korkea naisääni yleisöstä. Siihen vastasi muutama matalampi ääni, kunnes koko yleisö oli noussut seisomaan tuijottaen yhä haltioissaan lavalla seisovaa Atlasia. Sitä kesti hetken, kunnes Lindri nosti kätensä. Ihmisten huudot katkesivat kuin pysäytetty filmi, jokainen istuutui takaisin punaisille tuoleille.

”Ja sitten, rakkaat ystävät, me päätämme siitä, kuinka tuomme etelän tietoisuuteen sen, että meillä on Atlas, jolla on yhä voimansa”, Lindri lausui varoen sanomasta mitään Atlasia halventavaa. Jokainen yleisössä kaivoi kukin taskustaan, kukin laukuistaan muistivihon ja kynän. He toimivat kuin järjestäytyneet sotilaat, ja Atlas saattoi vain katsella hämmentyneenä silmiensä edessä avautuvaa näkymää. Muissa oloissa se olisi voinut olla ihailtavaa, mutta nyt se toi kylmiä väreitä Atlasille. Oli omituista ajatella, että nämä ihmiset olivat tappaneet muita saadakseen suunnattomia voimia, ja suunnittelivat tälläkin hetkellä sotaa. Sotaa Atlasin puolta vastaan. Ensi kertaa Atlas kirosi vastakkainasettelun. Mitä hyötyä siitä oli ihmisille alunalkaenkaan ollut? Nämäkin ihmiset näyttivät sivistyneiltä ja kunnolliselta, kun heitä katsoi, ja Atlas olisi kovasti tahtonut ylläpitää sitä mielikuvaa. Jos sotaa ei olisi verhottuna heidän ylleen, he olisivatkin täysin tavallisia kansalaisia. Ja jos vastakkainasettelua ei olisi, halua sodasta ei olisi, ja kaikki saisivat liikkua koko maassa.

Ja Atlas saisi oikeutuksen tunteilleen ilman sukujen vihaa. Hän saisi vapaasti istua hotellihuoneen sängyllä ja katsoa Mercurya, rakastaa häntä koko vapaasta sydämestään.



Seuraavaan elämään

3.6.2017. Kesäloma, vapautuminen, valmistuminen, mikä? Kenties noita kaikkia. Yhtä kaikki minä olen oppivelvollisuuteni suorittanut. Tietenkään opintoni eivät lopu tähän - päin vastoin, tästähän ne taitavat vasta alkaa - mutta noin teoriassa tämä voisi olla tässä.

 

 

Still growing

 

Tässä kohtaa sisälleni kasvaa yleensä huikea tyhjyys siitä, että koulu on yhtäkkiä viety pois ja minun pitäisikin keksiä itselleni tekemistä. Onhan se sitä osittain nytkin, suorittajaluonne kun olen. Silti mieleni täyttyy jostain muustakin: mahdollisuuksista.

 

 

Awaken

 

Tällä kesällähän on periaatteessa huikeasti enemmän potentiaalia kuin yhdelläkään kesällä tähän mennessä. Tämä on nimittäin ensimmäinen kesäni elossa. Ja selventääkseni lauseen merkitystä: tämä on ensimmäinen kesäni ilman masennusta.

 

Why hurt, when you can heal? I

 

Kesä ilman masennusta tuntuu päähän mahtumattomalta ajatukselta, mutta olen varma, että muutamien ensimmäisten viikkojen sisällä olen jo sisäistänyt asian. Mahdollisuuksia on paljon. Voin nauttia keleistä - sikäli aurinko suvaitsee pysyä taivaalla - sekä seurasta. Voin oikeasti tehdä asioita ilman, että masennus on varjostamassa kaikkea elämässäni. Mahdollisuudet ovat rajattomat, ja aion ensimmäistä kertaa katsoa niitä optimistisin silmin.

 

 

Why hurt, when you can heal? II

 

Minulla on aikaa harrastuksilleni, ulkoilulle, ystäville tai vaikka vain television ruudulle, jos siltä tuntuu. Elämässäni on tarpeeksi mielenterveysongelmia edelleen rajoittamassa, mutta minulla on voittamaton olo. Minä pystyn ja minä osaan, ja tapahtui mitä tahansa, minä tiedän, miltä tuntuu olla elossa. Näillä on hyvä mennä eteenpäin.

 

 

Why hurt, when you can heal? III

 

Sillä eteenpäinhän minun on pakko mennä, halusin tai en. Olen valinnut mennä lukioon syksyllä, ja aion selvitä siitäkin. Ennen kuin suunnataan katsetta tulevaan, käydäänpä kuitenkin läpi edellistä kolmea vuotta elämästäni. Yläaste on nimittäin näin kliseisesti sanottuna muuttanut lähes kaiken. Tai ainakin kaiken olennaisen.

 

 

One for the sadness, two for kindness and the last one for you

 

Kuudes luokka oli minulle kenties se vaikein. Olin totaalisen hukassa itseni ja ystävieni kanssa, ei ollut pienintäkään aavistusta siitä, mitä elämälleni tapahtuu yläasteella. Eikä se paikan muuttuminen ollut pahinta. Pahinta oli se, etten luottanut itseeni ja annoin muiden päättää puolestani, miten asioihin kuuluu suhtautua.

 

 

I bid you all a very fond farewell

 

Pelko ohjasi suurimpaa osaa toiminnoistani. Pelko menettämisestä, pelko itsestäni, pelko kaikesta. Osittain kyseinen tunne ohjaa minua edelleenkin. Olin liian heikossa mielentilassa. Lähes täydellinen sellaisille, joilla on luonnollinen kyky manipuloida. Ja minuahan manipuloitiin.

 

 

Seuraava päämäärä

 

Tuskin kukaan koskaan tuntee itseään täydellisesti. Yläkouluun mennessä kaikki manipulointi ja muu mielen sortaminen olivat kuitenkin saaneet minut siihen tilaan, etten seitsemättä luokkaa aloittaessani tiennyt lainkaan, mitä elämältäni haluan. Eihän minun tarvinnutkaan, joku muu voisi päättää sen puolestani.

 

 

Mielenrauha

 

Seitsemännen ja kuudennen välissä tapahtunut muutos oli suuri, mutta se oli hyvä. Seitsemännellä nimittäin löysin elämääni uusia, tärkeitä ihmisiä sekä vahvistin suhteitani niihin, jotka olivat minulle jo ennestään rakkaita. Te kaikki, jotka tiedätte löytäneenne tienne elämääni yläasteen aikana: kiitos. Sanomattakin selvää, miten paljon rakastan teitä.

 

Vapaa I

 

Siitäkin huolimatta, että ikään kuin pääsin eroon minulle huonoa tehneistä asioista ja ihmisistä, mielenterveysongelmani pahenivat. Seitsemännellä alku oli jo nähtävissä, kahdeksannesta en muista mitään. Oli vain syömishäiriö ja maailma sen ympärillä.

 

Vapaa II

 

Ja jollakin ihmeen keinolla olen silti yhtä tässä. Yhdeksäs luokka oli minulle henkisellä tasolla paras kaikista kolmesta. Olin päättänyt olla välittämättä, olin päättänyt tehdä juuri niin kuin olin aina halunnutkin. Ja vasta yhdeksännellä minä opin, miltä eläminen minulle tuntuu.

 

 

Vapaa III

 

Oli vapauttavin tunne huomata, että vaikka tein asioita, joita aiemmin pelkäsin ja joista minua sorrettiin, oloni tulikin paremmaksi. Olin vapaa siitä pelosta, joka kahlitsi itseilmaisuani.

 

Vapaa IV

 

 Yläaste teki minusta sen, mitä tällä hetkellä olen. Ja tässä vaiheessa en aio pistää jarrua päälle. On vielä paljon koettavaa ja tehtävää. Ottakaa minut mukaan, jakakaa kanssani asioita ja vahvistakaa sitä elämää, jonka yläasteella löysin.

 

 

 

Yellow means summer

 

 

Higher

 

Stronger than you believe

 

 

Harmonia

 

 

3/6/2017

 

9.5 / 9.8

 

Ja koska olen ylpeä siitä, että kaiken pahimman keskellä sain opiskeltua, koen tarpeelliseksi ilmoittaa, että yllä olevan kuvan nimi kertoo suoraan keskiarvoni sekä lukuaineiden keskiarvon.

 

Selvinnyt