Käännekohtia

Kirjoitusintoni on ollut melkoisen alhaalla edellisen kuukauden, ellei jopa yli. Olen kirjoittanut aktiivisesti uusinta tarinaani Nälkää ja julkaissut täällä jo aiemmin kirjoittamaani Sudensilmiä. Nälän kanssa pääsin yli seitsemänkymmenen sivun, kun kirjoitusinspiraationi otti ja lähti. Missä lie lomailee, en tiedä, enkä ole saanut elvytettyä sitä. Epäilen tämän johtuvan siitä, että elämässäni on tapahtunut liikaa sekä hyviä että negatiivisia asioita todella lyhyessä ajassa, enkä ehdi pysyä perässä. Tämä on jättänyt omituisen tyhjyydentunteen, joka ilmenee inspiraation- ja motivaationpuutoksena kaikkea kohtaan. Ja koulullakin lienee osansa asiassa.

 

Olen ajatellut herättää uinuvan kirjoitusinspiraationi viikon mittaisella haasteella: kirjoitan joka päivä jonkin pienen tekstin annetulla aiheella. Samaan tapaan siis kuin jouluhaasteen kanssa. Yritän viikonlopun aikana kerätä itselleni aiheita, mutta minua saa toki auttaa asian kanssa! Eli jos mieleen tulee jotakin inspiroivaa sanaa tai otsikkoa, niin kommenttikenttään saa moisia heitellä. Haluan vain kirjoittaa, nyyh. Tämä on ilmeisesti se hinta, jonka luovuudesta joutuu maksamaan. Mutta inspiraatioblokinkin voi purkaa, jos antaa inspiraatiolle aikaa tulla. Yritetään!

Sudensilmät: luku 15

Luku 15: Kuolevaiset maan

Kaiken tapahtuneen jälkeen Atlasin ei olisi pitänyt olla millään tapaa yllättynyt siitä, miten Lindri häntä katsoi merkityillä silmillään. Niistä ei kuvastunut mitään, ja vaikka olisikin kuvastunut, Atlas olisi kyennyt näkemään ainoastaan punaiset ringit muuten kokonaan valkoisissa silmissä. Atlas keksi sekunnissa useitakin syitä, miksi Mercuryn pikkuveli oli tahtonut riistää ihmishengen saadakseen sellaiset silmät. Niiden voima oli yhtä suuri – kenties jopa suurempikin – kuin Atlasin omien silmien. Silmien, joita hän ei ollut koskaan tahtonut käyttää, ja joiden kaltaisen voiman saadakseen mies hänen edessään oli ollut valmis tappamaan toisen ihmisen. Uskomatonta, miten erilaiset motiivit ihmisillä oli tehdä asioita. Atlasia sekä kuvotti että pelotti se, että Lindri seisoi hänen edessään vailla pienintäkään häpeää. Hänen kasvonsa olivat komeat, mutta silmät veivät huomion pois siitä seikasta. Yhdennäköisyyttä Mercuryyn ei ollut, Lindri oli kuin maskuliinisempi ja kylmempi versio veljestään. Sellainen, joka Mercurysta olisi voinut tulla.

”No, nyt meitä on kaksi”, Memoria sanoi luoden luottavaisen hymyn Lindriin Atlasin tuijottaessa tätä kuin maanpetturia. Sanat kihelmöivät hänen sisällään, siirtyilivät verisuonissa kuin myrkky. Atlasia oksetti.

”Pohjoinen on riekaleina”, Lindri kertoi sivuuttaen täysin Memorian kommentin heidän samankaltaisuudestaan. ”Kaikki tahtovat sotaa etelää vastaan, mutta on muodostunut kaksi eri puolta. Kaksi eri tapaa haluta sotaa.”

”Pian nekin ovat sodassa keskenään”, Memoria huomautti saaden Atlasin ihmettelemään, miten nopeasti tyttö pystyi keskustelemaan normaalisti. Hän sivuutti täysin sen seikan, että Lindri oli tappanut jonkun saadakseen pistävän katseen silmiinsä.

”Todennäköisesti, ja se vasta haaskausta olisikin.” Lindri hymyili vinosti ja hivenen ilottomasti Memorialle ennen kuin vei maskin takaisin kasvoilleen. ”Olen saanut jo yhä useamman kannattamaan pahan silmien hankkimista, ja vielä useamman hankkimaan sellaiset. Mercuryn ollessa vielä sukuni vankina jopa oma perheeni kannatti pahan silmien hankkimista, mutta kun minä toteutin ajatuksen käytännössä, he käänsivät minulle selkänsä. Tekopyhää.”

”Ei, vaan järkevää”, Atlas sanoi kirien askelissaan Lindrin edelle, ”erittäin järkevää. Pohjoinen tuntuu olevan kaoottisessa tilassa. Tosissaanko täällä on suunniteltu vuosia etelän murtamista? Tosissaanko te aiotte toteuttaa sen laittomilla voimilla?” Atlas katseli ympärilleen, mutta maisema ei ollut muuttunut heidän kävelymatkallaan. Kaikkialla oli silti hallan suutelemia puita ja kuollutta maata, sinisen ja harmaan sävyt hallitsivat kaikkea. Talvi piti maata tiukassa otteessaan, ja Atlas tunsi sydämensäkin jäätyvän hitaasti.

”Minä aion tosissani toteuttaa sodan laittomilla voimilla”, Lindri kertoi vailla häpeää siitä, mitä sanoi. Hän kuulosti pikemminkin ylpeältä. ”Ja nythän minun ei tarvitse nähdä sitä vaivaa, että etsisin sinut käsiini, kun päätit tulla aivan itse. Etelä tulee nuolemaan maata jalkojemme alla, jotta saisi rakkaan sudensilmäisen lapsensa takaisin.” Lindri ei kuulostanut ilkeältä, hän kertoi asiat täysin neutraalilla äänellä peittelemättä mitään. Asiat olivat selkeästikin pysyneet hänen mielessään selkeänä suunnitelmana jo pitkään, ja jopa Atlas arvosti hänen järjestelmällisyyttään.

Atlas kuitenkin tiesi kietoneensa etelän valheeseen. Hänen perheensä oli valehdellut tiedotusvälineille jo kauan sitten hänen voimistaan vapauttaakseen poikansa sudensilmistä. Valhe maistui kitkerältä hänen kielellään, häntä pelotti päästää se ulos. Memoria seisoi aivan hänen vieressään, ja hetken mielijohteesta hän tarttui tyttöä kädestä saadakseen voimaa kertoa sekä Memorialle että Lindrille valheestaan. Memoria tiesi jo mitä, mutta hän ei tiennyt miksi.

”Etelä uskoo minun menettäneen silmieni voiman.”

Lindri pysähtyi niin rajusti, että Atlas oli törmätä hänen selkäänsä. ”Mitä?”

”Niin.” Ääni oli heikko, Atlas vihasi sitä, ja viha vain lisäsi heikkoutta. ”Ei etelä tahdo minulta enää mitään, kaikki siellä uskovat, että olen menettänyt voimani. Sudensilmäni ovat yhtä tyhjän kanssa heille.”

”Etelä on tyhmentynyt sitten sisällissodan”, Lindri huokaisi, ”että he uskovatkin tuollaista. Jos he uskoivat noin räikeän valheenkin, meidän ei liene vaikeaa saada heitä uskomaan uudelleen totuutta.”

”Aiotteko te satuttaa Atlasia?” Memoria puuttui keskusteluun tietämättä, keitä ”te” tarkalleen ottaen olivat. Pohjoinen oli pahemmin jakautunut kuin hän olisi ikinä uskonut. Sota kuitenkin yhdisti kaikkia pohjoisessa, jokainen ihmissielu tahtoi anastaa vallan etelältä. Memoriaa ahdisti, sydän tuntui lähtevän kodistaan.

”Ei meidän tarvitse”, Lindri vastasi kuulostaen aidosti lempeältä. ”Minä en pidä sellaisesta. Haluan vain varmistaa, että etelä nappaa syötin ja ryhtyy sotaan. He eivät osaa odottaa, että heillä on useita pahan silmiä vastassaan. Ensin pitää vaan saada koko pohjoinen puhaltamaan yhteen hiileen.”

Seuraavat kaksikymmentä minuuttia kuljettiin täydellisessä hiljaisuudessa. Atlas ei uskaltanut irrottaa kättään Memorian omasta, hän tarrasi siihen aina tiukemmin, kun maisemat vaihtuivat radikaalisti. Kylmän metsäalueen jälkeen tuli pieni kaupunkialue, jonka talot olivat ränsistyneempiä kuin etelän Rajakylässä. Pohjoisella ei ilmeisesti ollut suuria kyliä, sisällissodan murtamat ihmiset olivat rakentaneet pesiään minne parhaiten pystyivät täydellisen tuhon jälkeen. Tuho näkyi myös kansalaisten katseissa. Vielä vuosikymmenten jälkeenkin jokaisen vastaantulevan ilme oli lamaantunut. Alistettuja, surullisia ihmisiä. Atlas ei voinut kuvitella, että nämä ihmiset olisivat valmiita uuteen sotaan. Lindrin täytyi olla väärässä siitä, että jokainen pohjoisessa tahtoi sotaa omalla tavallaan. Pakkasen ja surun autioittamat kyläpahaset kertoivat täysin päinvastaisesta.

Uudelleen rakennettujen pienien kylien jälkeen kolmikko saapui hivenen isompaan ja huomattavasti paremmassa kunnossa olevaan kylään. Etelässä pienimmätkään kaupungit eivät olleet niin kärsineitä kuin tämä, mutta se oli pohjoisen mittapuulla loistelias kylä. Tiet olivat täynnä toreja ja innokkaina puuhastelevia kaupustelijoita, asukkailla oli resuisten kauhtanoitten sijaan pitkiä takkeja ja silinterihattuja. Tämän kylän asukkaita oli siunattu varallisuudella. Teiden sivut olivat täynnä erilaisia valoja, korkeita katulamppuja ja vanhanaikaisia kynttilöitä. Kaupunki näytti viihtyisältä.

Lindri kertoi heidän tulleen pohjoisen keskuksena pitämään kylään, Havnaan. Sen asukkaat olivat niitä, jotka päättivät pohjoisen sisäisestä politiikasta ja hoitivat kaupankäyntiä. Atlas ei voinut olla miettimättä, että Havnan oli pakko olla se kylä, josta Mercury oli lähtöisin. Se kylä, jonka asukkaat tahtoivat sotaa etelän kanssa. Sielläkään asukkaiden katseet eivät kertoneet erityisestä sodanjanosta, mutta Atlas tiesi, ettei se ollut vielä mikään todiste.

”Minne me olemme menossa?” Memoria aukaisi suunsa kuultuaan Lindrin esitelmän Havnan kylästä.

”Me menemme tapaamaan muita merkittyjä”, Lindri kertoi, ”kaikkia niitä, jotka uskovat minun ajatuksiini pahan silmistä.”

”Hienoa, ne ihmiset minä haluankin nähdä”, Memoria vastasi, eikä hänen äänestään tiennyt, oliko hän tarkoittanut lausettaan vai ei. Hän ei hetkeen sanonut mitään, katseli vain kyläkauppiaiden ja kyläläisten vilinää ja hymyili hieman. Hän puristi Atlasin kättä lujempaa aina ihmisjoukon lisääntyessä heidän ympärillään.

”Lindri”, Memoria sanoi yhtäkkiä, ”vielä yksi kysymys, ennen kuin pääsemme perille.”

Lindri nyökkäsi sen merkiksi, että Memorian olisi turvallista kysyä.

”Kenet sinä tapoit saadaksesi nuo silmät?”

Atlas irroitti kätensä Memorian omasta ja haukkoi henkeään. Hän ei voinut uskoa, että tyttö oli päättänyt tanssia veitsenterällä tällaisena hetkenä.

Lindri ei kuitenkaan reagoinut lauseeseen juuri mitenkään, hän ei kaivanut taskustaan veistä kuten Atlas oli odottanut. Sen sijaan hän avasi suunsa ja vastasi tavalla, joka sai vaimennettua keskustelun loppumatkaksi.

”Itseni”, Lindri vastasi.

Sudensilmät: luku 14

Luku 14: Usko, toivo, kuolema

Ihmismassa vyöryi sisään ovista ja ikkunoista, jokainen tahtoi vastauksia. Vanha talopahanen täyttyi ihmisistä, joita ei tahtonut sisälleen. Jokainen heistä oli keskittynyt puhujanpaikalla seisovaan keski-ikäiseen mieheen, jonka turhantärkeä katse peitti alleen jännittyneisyyden. Lindri oli ihmisten seassa nautinnollisen tietoisena siitä, ettei kukaan heistä tiennyt hänen olevan sen miehen poika, jota he olivat tulleet kuuntelemaan.

Joku yleisöstä heitti aina vähän väliä levottoman kommentin saaden edessä seisovan miehen hymyilemään yhä vain leveämmin ja epäaidommin. Lindriä huvitti isänsä tärkeilevä ilme ja viimeisen päälle valitut, uutuuttaan kiiltävät vaatteet. Puvuntakki ei ollut vanha eikä rispaantunut, siihen oli käytetty Lindrin viikon ruokaan vaaditut rahat. Aelion ei ollut köyhä suku, mutta sen varat kuluivat useammin maineen kiillottamiseen kuin hyvinvoinnin takaamiseen. Lindri oli Aelioneille vain pieni kala muiden joukossa, ja jokainen niistä kaloista jahtasi suurempaa. Se suurempi ei ollut enää heidän luonaan, se oli lähtenyt pois jo muutamia kuukausia sitten.

Isän puheen Lindri osasi ulkoa. Hän ei vaivautunut edes kuuntelemaan, vaan seurasi mieluummin yleisön reaktioita, kun heille kerrottiin siitä, miten pohjoinen oli kärvistellyt sodan jälkeen etelän siipien alla. Olisi aika hyökätä. Isän silmistä näki, miten hän tahtoi lipsauttaa joka väliin vihjeitä Mercurysta. Aelionin suvussa oli kuitenkin tiukasti kielletty puhumasta mitään Mercurysta ennen kuin poika olisi löytynyt. Ihmisten lietsominen sotaan etelää vastaan ennen Mercuryn löytymistä sen sijaan oli Aelionien pääasiallinen tavoite, ja se sai yleisön seasta poistuvan Lindrin irvistämään.

* * *

Koulu oli yhtä ränsistynyt kuin mikä tahansa muu rakennus pohjoisessa. Sisällissodan jälkeen kaikkea ei oltu voitu mitenkään korjata, ja koulut olivat yksiä niistä rakennuksista, jotka oli katsottu paremmiksi jättää ehostamatta. Lindriä rähjäisyys ei haitannut, hän piti halkeamista seinissä ja kuoleman hajusta ympärillään. Koulurakennus olisi yhtä hyvin voinut olla hylätty kuin pohjoisen nuorten käytössä.

Rakennus oli käytössä myös silloin, kun opettajat eivät olleet sen toimintaa valvomassa. Aelionin suvun päät eivät olleet ainoita, joilla oli sodan liekki rinnassaan. Lindri oli myös aloittanut oman väsytystaistelunsa halveksimansa kansan kanssa omassa koulussaan. Hän tiesi, ettei Mercury palaisi useampaan vuoteen, ja voisi aivan hyvin kylvää pohjoisen kansaan toivon sodasta etelää vastaan. Mercuryn ei tarvitsisi edes palata, sillä Lindrillä oli parempia keinoja uuteen sotaan. Pahan silmät olivat jotakin, jota jokainen saattoi itselleen hankkia lähes vaivatta, ja niiden voima oli sama kuin sudensilmillä. Lindristä oli suurta haaskausta, että jokainen pahan silmien omistaja teloitettiin, sillä niistä olisi suunnattomasti hyötyä. Sodassa kuolisi kuitenkin ihmisiä, miksei siis voinut uhrata rakkaimpiaan voimakkaiden silmien vuoksi? Palo sodasta oli niin vahva Lindrissä, ettei hän malttanut olla hymyilemättä puhuessaan kuuntelijoilleen. Hän nautti jokaisesta katseesta ajatellessaan, että pian samaisia silmiä verhoaisivat punaiset renkaat.

”Evolin kansa on luhistumassa”, Lindri aloitti tismalleen samoilla sanoilla kuin hänen isänsä oli aloittanut puheensa aiemmin päivällä, ”ja me vain katselemme sen tuhoa vierestä.” Tuntui tyydyttävältä lausua samat sanat kuin hänen suuresti halveksimansa isä, oli lähes täydellistä voida tuhota tämän tietämättään samaisten sanojen merkitys. Luoda niille kokonaan uusi, painavampi arvo. Kymmenpäinen ryhmä hänen koulunsa poikia katsoivat häntä silmät suurina, odottaen jatkoa.

”Tietoomme on tullut jo muutamia vuosia sitten, että etelässä on sudensilmäinen poika. Ja tehän tiedätte, mitä sudensilmillä saa aikaan. Mikseivät etelän asukkaat ole jo käyttäneet silmiä? Odottavatko he parasta hetkeä hyökätä, vai eivätkö he uskalla?” Lindri vastusti halua nauraa, hän piti äänensä yhä vakaana. ”Me kaikki tiedämme, etteivät he kuitenkaan aio olla käyttämättä silmiä. Kansamme on hyvin ahne, me kaikki tahdomme hyötyä meille syntyneestä voimasta, sudensilmistä. On turhaa uskoa, että etelä tahtoisi pitää rauhan verhoa yllämme enää kauaa. Sukuni odottaa –” Lindri piti pienen tauon ja sulki silmänsä. Häntä kuvotti sanoa jotakin sukunsa nimissä, mutta pakotti sanat ulos. ”Sukuni odottaa, että etelä hyökkää pohjoista vastaan sudensilmillään muutaman vuoden sisään. Mitä me teemme asialle? Emmekö mitään? Jäämmekö me odottamaan sitä, että he tulevat tuhoamaan puolemme maasta uudelleen? Katsokaa ympärillenne. Katsokaa tätä liikuntasalia, katsokaa maitamme. Kylmyys ylläpitää järjestystä, edellinen sota on turruttanut taistelutahtomme.” Lindri tiesi kuulostavansa teatraaliselta, mutta sitä hän osittain halusikin. ”Me emme halua jäädä tällaisiksi, pohjoisen on aika nousta valtaan. Ja tehän tiedätte, mitä me voimme tehdä, ettekö tiedäkin?”

Kukaan ei uskaltanut vastata, muutama poika loi toisiinsa hätääntyneitä katseita. Lindri ei epäillyt puheensa voimaa, hän ei uskonut siihen, ettei kukaan heistä ottaisi häntä tosissaan. Pian he ottaisivat, hän näyttäisi olevansa vaikutusvaltaisempi kuin sukunsa.

”Pohjoisella on vielä yksi valtti käytettävänään. Sellainen, jota kukaan etelässä ei osaa odottaa”, Lindri kertoi painaen ajatuksen Mercurysta taka-alalle, ”nimittäin pahan silmät. Vuosiin niitä ei ole käytetty, vuosiin kukaan ei ole tappanut rakkaintaan saadakseen rajattomia voimia. Miksi ei? Miksemme käyttäisi tilaisuutta? Useita satoja pahan silmiä vastaan yhdet etelän sudensilmät. Voittaisimme hetkessä.”

Lindri ei ollut lopettanut vielä, mutta saattoi jo nyt havaita pelokkaat, osin kiinnostuneet katseet nuorissa. Muutama heistä näytti aidosti kiinnostuneelta. Ne muutamat olivat sillä hetkellä hänen ainoa toivonsa saada sota kylvettyä alistettuun kansaan.

Sudensilmät: luku 13

Luku 13: Sukelletaan

Atlas ei kyennyt nousemaan pöydästä. Jokainen solu hänessä kehotti tekemään niin, mutta jokin Mercuryssa sai hänet pysymään pöydän äärellä ja vastaamaan sellaisen ihmisen katseeseen, joka oli juuri kertonut aikeestaan tappaa hänet.

”Sukumme ovat ollet vihollisia jo vuosikymmeniä, joten luonnollisesti minun sukuni on suunnitellut koko olemassaoloni ajan – ja varmasti kauemminkin – sinun tappamistasi. Sinulla on sudensilmät, Atlas, kuten minullakin. Eikö mielessäsi käy yhtäkään syytä, miksi minun sukuni tahtoisi mahdollisesti eroon sinusta?”

”Käy”, Atlas vastasi ontolla äänellä, jonka hädin tuskin tunnisti omakseen, ”mutta ei yhtäkään syytä, jonka vuoksi sinä haluaisit tappaa minut. Oletko tullut etelään asti ihan vain päästääksesi minut päiviltä? Aika huomaavaista.” Hän ei enää edes yrittänyt pitää volyymitasoaan matalalla, hän halusi ulkopuolisten kuulevan, mitä hän sanoi.

Katse Mercuryn silmissä ei ollut tulkittavissa, se oli katse useiden vuosien takaa. Atlas oli näkevinään hänen silmissään hivenen surua, osittain myös pelkoa. Se sai hänet kiinnostumaan, lievitti ajatusta siitä, että samainen mies oli hetki sitten ilmaissut tappavansa hänet.

”Sukuni tahtoisi kovasti, että minä olisin tullut tänne sen vuoksi”, Mercury sanoi pakottaen kasvoille hymyn, joka ei ollut enää aito, ”mutta jos heiltä nyt kysyttäisi, heistä olisi parempi, että olisin vielä pohjoisessa. En lähtenyt sukuni käskystä, vapautin itse itseni.”

”Vapautit? Vankiko sinä olit?”

Mercury naurahti kuivasti. ”Minä olin odottamassa parempaa aikaa, kuten he tykkäsivät sanoa. Eli kyllä, minä olin oman sukuni vanki seitsemisentoista vuotta. Vapautumisestani on nyt lähes vuosi, eivätkä he tule löytämään minua täältä. En enää edes näytä samalta pojalta, joka lähti Aelionin mailta.”

”Pakomatka siis”, Atlas nyökkäsi hyväksyvästi, ”mutta entä se tappo-osuus? Muuhun voimme palata myöhemmin, mutta tahdon tietää ennen mihinkään ryhtymistä, miksi sinä aiot minut tappaa.”

”Kateudesta”, Mercury sanoi siristäen silmiään. Hän ei tarkentanut, sillä Atlas ymmärsi. Kaksi erityistä poikaa eivät voineet kävellä samalla maalla.

”Sinä siis tulet mukaani kuitenkin? Miksi? Jos mielipiteesi muuttuvat noin nopeasti, saatat olla jo aamulla eri mieltä.”

”Minä olen pyrkinyt välttämään elämässä kaikenlaista julkisuutta, jota silmäni minulle tuovat. Halusin tasaisen ja paikallaan pysyvän elämän huomaamattomissa, halusin välttää kaikki konfliktit. Lähes jokainen osa minua huutaa, ettei tässä ole mitään järkeä.” Atlas piti pienen tauon ja hymyili tavalla, joka kertoi, että hän oli itsekin ymmällään päätöksestään. ”Ja se pieni osa, joka ei ole mukaasi lähtemistä vastaan, sattuu pitämään tavastasi hymyillä.”

Mercury ei kyennyt olemaan hymyilemättä vastaukselle. ”Hyvä, sittenhän minun tuleekin vain hymyillä sinulle usein.” Silläkin hetkellä hänen siniset huulensa kaartuivat entisestään saaden Atlasinkin vihdoin naurahtamaan aidosti.

* * *

Aamuaurinko oli sama kuin se, joka laski illalla, mutta silti Mercurysta oli kauniimpaa kirjoittaa nousevasta kuin laskevasta auringosta. Siinä oli selviytymisen makua, se antoi tekotaiteellisuuteen verhottua toivoa. Mercury eli sellaisesta.

Ja Atlas näytti niin kauniilta maatessaan sängyssä aamuauringon väriset hiukset sotkuisina kasvoilla, pitkät silmäripset ihoa koskettaen. Mercury värähti ajatuksesta, että kenties saisi koskettaa tätä, jos kaikki menisi kuten piti. Hän ei tiennyt itsekään motiiveitaan, hän oletti niiden selkeytyvän ajan kanssa. Atlasin läsnäolon piti lisätä hänen haluaan tappaa tämä, mutta joka kerta, kun kullanväriset silmät loivat häneen pitkiä katseita, hänen teki mieli tappaa enemmin itsensä.

Atlas avasi silmänsä auringon paistaessa suoraan niihin, ja hetken valo oli yhtä hänen katseensa kanssa. Mercury värähti uudelleen, ja vihasi itseään, koska teki niin.

”Huomenta, heräsit sittenkin vielä ihmisten aikoihin.”

Atlas oli aamuihmisiä, hän oli harvinaisuus, joka pystyi heti herättyään keskustelemaan tasavertaisesti. ”En nauti ajatuksesta, että sinä istut siinä tuijottamassa minua, kun nukun. Sisäinen hälytyskelloni herättää minut ja varoittaa vaarasta.”

Mercury siristi silmiään. ”Niin, ties vaikka päätän tappaa sinut jo tänään.” Pienikokoinen tyyny lennähti hänen silmäkulmaansa saaden hänet älähtämään. Sen jälkeen huoneen täytti korkea ja sointuva nauru, joka sai Atlasinkin suupielet kohoamaan.

”Heititkö aivan tosissasi minua tyynyllä?”

”Aivan yhtä tosissani kuin sinäkin suunnittelet tappavasi minut.”

”Eli erittäin tosissani.”

Lauseen oli tarkoitus pidentää Atlasin hymyä, mutta se saikin hymyn katoamaan tyystin. Atlas makasi sängyllä yhä tyynyyn nojaten, silmät tiukasti Mercuryssa. Hänen ajatuksensa tuntuivat kuitenkin olevan kaukana, liian kaukana. Mercurya korvensi sisältä.

”Välillä mietin, miksi oikeastaan edes olen täällä.”

”Koska sinä teit valinnan istuessamme Mortiesissa ja keskustellessamme siitä, mikä todellinen syy sinun etsimiseesi oli. Et varmastikaan ole unohtanut sitä keskustelua.”

”En koskaan unohda asioita, jotka järkyttävät minua.”

”Järkytänkö minä sinua yhä?”

Atlas nyökkäsi noustessaan istumaan ja haroessaan kultaisia hiuksiaan. Hän oli yhä kaunis, mutta Mercury sulki sen asian mielestään. ”Motiivisi ovat vähintäänkin arvelluttavia, joten periaatteessa kyllä, kyllä sinä järkytät minua”, Atlas sanoi nostaen kätensä kohti kattoa Mercurylle tuntemattomasta syystä, ”en voi nimittäin lakata ajattelemasta, että joku kaunis aamu sinä suutelet minua ja kuolen myrkkyysi.”

”En minä suutele sinua, ei mitään pelkoa.”

”Entä myrkytätkö minut?”

Mercury käänsi katseensa ikkunaan. Kaupunki oli jo herännyt, savua tuli piipuista ja kadulta kuului lapsien huutoja. ”En”, hän kuiskasi, ”en myrkytä.” Tietenkään ei. Myrkyttäminen oli epäinhimillistä, ei hän siten ketään tahtoisi lopettaa.

”En luota sinuun, Mercury.”

”Ei sinun tarvitsekaan, enhän minä ole kertonut sinulle vielä mitään.”

”Milloin olit ajatellut kertoa? Kahden viikon päästä? Vasta sitten, kun olet ampunut minua jokaiseen raajaan, enkä voi puolustautua?”

”Atlas!” Mercury koetti pitää äänensä tasaisena, mutta ahdistus söi järkevää ajattelua, ja hän vain sylki sanoja suustaan. ”Unohda se, mitä sanoin tappamisesta! Keskity enemmin siihen, mitä sanoin rakastumisesta ja etelän kiertämisestä.”

”En ymmärrä enää mitään.” Atlas nousi ylös ja kiskoi litteän vatsan paljastavaa paitaa alaspäin. ”Palaan huomenna kahvilaan, tämä leikki saa loppua.”

”Keskity nyt, tee se minun mielikseni, Atlas.”

”En minä tahdo tehdä mitään sinun mieliksesi. Mitä ideaa siinä olisi, kun olet verhonnut itsesi salaisuuksiin ja oletat minun olevan täysin avoin? Miksi? Jotta voisit hyökätä, kun olen avannut kaiken itsestäni?”

”Sinä olet sitten malttamaton”, Mercury huokaisi tehden sängystä tilaa myös itselleen. ”Pysy siinä, niin saat kuulla tarinan.” Hän piti katseensa tiukasti Atlasissa, hän ei halunnut hukata yhtäkään katsetta. Silmät paljastivat kaiken, olivat ne voimia omistavat Evolin kansalaisen silmät tai aivan tavallisen ihmisen silmät. Niistä näki aina syvemmälle, ja Mercury tahtoi tallentaa mieleensä kaiken Atlasista.

Sudensilmät: luku 12

Luku 12: Kultaa kalliimpi

Memoria ei luonnollisestikaan ollut tottunut osaansa sivustakatsojana, hänen oli saatava osallistua tapahtumien kulkuun sanomalla sanasensa. ”Kuka sinä oikein olet?” hän älähti ja kiilasi Atlasin takaa maskillisen miehen eteen tuijottaen tätä intensiivisesti.

”Olisi parempi kysymys, kuka sinä olet, mutten tahdo olla epäkohtelias”, mies vastasi, ja Memoria saattoi kuvitella hänen hymyilevän maskinsa takana. ”Nimeni on Lindri Aelion, se kenties sanoo sinulle jotakin.” Memorian katse muuttui entistäkin intensiivisemmäksi.

”Mitä sinä haluat meistä?” Atlas kysyi väliin säästelemättä epäilystä äänessään.

”Noh, olettepa te kiivaita! Minulla ei ole mitään pahaa mielessäni, laskekaa sotakirveenne ja kuunnelkaa minua”, Lindri kertoi selkeästikin huvittuneena, ”ette nimittäin pääse tältä alueelta turvassa pois, ellette tee tismalleen, mitä sanon.”

Atlas ja Memoria vaihtoivat pikaisesti katseita ja käänsivät ne sitten ympäristöön. Lindrin sanoissa saattoi hyvinkin olla perää, koko ympäristö oli epäilyttävän tavallinen. Puut kätkivät jotain, jota kumpikaan ei osannut edes epäillä.

”Tämä koko alue on vuorattu kilometrin säteeltä erilaisin pommein, en suosittele kokeilemaan minkäänlaista vapaamuotoista kävelyä”, Lindri selitti osoittaen lehdistä riisuttuihin puihin.

”Etelässä tyydytään ihan vain vartijoihin”, Memoria mutisi tarkoituksenaan sanoa asiansa niin hiljaa, etteivät muut kuulisi sitä. Lindri kuitenkin kiinnitti huomiota hänen sanoihinsa ensimmäisenä: ”Tervetuloa pohjoiseen.” Kumpikaan ei kiittänyt.

Lindri viittoi kaksikkoa seuraamaan itseään muurin viertä, eivätkä he keksineet parempaakaan ratkaisua. Jos alue tosiaan oli ympäröity pommein, ei ollut mitään järkeä lähteä koettamaan onneaan puiden sekaan. Oli pieni mahdollisuus, että Lindri oikeasti tahtoi olla heidän tukenaan, heidän olisi vain selvitettävä, mistä oli kyse.

Lindri tosin ehti ensin avaamaan suunsa. Hän ehti aina ensin. ”Mitähän te kaksi mahdatte tehdä täällä? Tai enemmän minua ihmetyttää, miksi Atlas Moorcroft haluaa pohjoisen puolelle.”

”Atlas Moorcroft ei halua”, Memoria vastasi pojan puolesta, ”Memoria Fray haluaa, ja hän pakotti Atlasin.”

”Vai niin.” Lindrin äänestä ei ollut pääteltävissä mitään tunnetilaa, ja Memoriaa ahdisti, kun hän ei voinut tulkita miehen ilmeitä, sillä niitä ei näkynyt maskin takaa. Hän oli aina tottunut luottamaan siihen, että viimeistään ihmisen silmät paljastivat katseellaan henkilön todelliset aikeet.

”Kuten varmasti arvasittekin, minäkään en ole täällä sattumalta. Olen aina kiinnostunut tietämään, kuka onneton aikoo pohjoisen puolelle. Ja koska te pääsitte toiselle puolelle, ei ollut vaikeaa päätellä, että kyseessä oli Atlas sudensilmineen. Ilman sudensilmiä ei juuri mitään sellaista tee”, Lindri kertoi.

”Tunnut tietävän paljonkin sudensilmistä”, Memoria murahti äänensävyllä, joka ei edes yrittänyt peitellä turhautumista.

”Te puolestanne ette tiedä minusta juuri mitään, joten suosittelen neiti Fraytakin ottamaan aivan rauhassa”, Lindri kehotti tyynesti, ”olen edelleenkin paras mahdollisuutenne säilyä elossa.”

”Et paras vaan ainoa”, Atlaskin antoi osansa keskusteluun.

Kommentti tuntui huvittavan Lindriä, ainakin hänen maskinsa takaa kuului jokin naurahduksen tapainen, lyhyt äännähdys. ”Teillä ei ole mitään syytä olla noin epäileväisiä, tehän tässä olette laittomasti tällä puolella”, Lindri mutisi aikomaansa matalemmalla äänensävyllä, ”ja voitte luottaa siihen, että saatte pitää tarkan selvityksen siitä, miksi olette päätyneet ylittämään etelän ja pohjoisen rajan.”

”Siihen ei kovin pitkää selontekoa tarvita”, Atlas tuhahti potkaisten jäistä kiveä polulla, ”me olemme täällä tapaamassa veljeäsi, joka voisi parantaa Memorian silmät.”

Memoria loi poikaan varoittavan katseen sen merkiksi, ettei paljastaisi liikaa mitään, jonka hän itsekin voisi kertoa.

”Memorian silmät? Onko hän sokeutumassa?” Lindrin äänestä huomasi, että hän tiesi jo, mistä oli oikeasti kyse. Atlas ei keksinyt, miksi hän kysyi, mutta vastasi silti: ”Pahan silmät, alkeelliset sellaiset.”

”Luovuttakaa hyvän sään aikana, ei Mercury niitä osaa parantaa, jos Atlaskaan ei osaa. Ettekä te sitä paitsi edes löytäisi Mercurya.”

”Älä aliarvioi silmiäni”, Atlas vastasi.

”Kaikki ovat koettaneet etsiä veljeäni pitkin maata, muttei hänestä näy jälkeäkään”, Lindri jatkoi piittaamatta Atlasista, ”ei sen jälkeen, kun hän ystävällisesti päätti palata luotasi takaisin pohjoiseen vain katsomaan aikaan saamaansa tuhoa.”

Atlas ja Memoria vaihtoivat jälleen huolestuneita katseita. ”Tuhoa?”

Lindri ei sanonut mitään. Hän vei hanskoihin vuoraamansa kädet kasvoilleen ja kiskaisi voimakkaasti maskistaan paljastaen kasvonsa. Atlasilla ei ollut aavistustakaan, miksi mies oli halunnut alunalkaenkaan piilottaa ne, mutta heti nähtyään kasvot hän ymmärsi. Lindrillä oli kauniit, hivenen kulmikkaat ja vitivalkoiset kasvot ja terävä nenä. Ne kaikki seikat jäivät kuitenkin huomiotta, kun kohdisti katseensa hänen silmiinsä. Lindrin silmät olivat vitivalkoiset, mutta niiden keskellä oli punaiset renkaat. Pahan silmät.



Sudensilmät: luku 11

Luku 11: Sielun peili

Ilma tuoksui savulta ja joltakin makealta, jota Atlas ei tunnistanut. Ravintola oli matalakattoinen ja tunnelmallinen, pöydät oli koristeltu kynttilöin ja punaisin kukin. Sopivasti koristeellisuutta, ei liikaa, pieninä annoksina. Hymy kipusi Atlasin kasvoille, kun hän ymmärsi Mercuryksi itseään kutsuneen miehen valinneen tällaisen paikan. Atlas rakasti ahtaita ja tunnelmallisia ravintoloita, mutta hänellä ei ollut koskaan varaa käydä niissä. Ehkä tällä miehellä oli.

Mercury istui tilavassa nurkkapöydässä, joka oli tarkoitettu kahdelle. Hän oli ristinyt sirot kätensä pöydälle ja pukeutunut tälläkin kertaa hyvin. Hiukset oli laitettu takaa yksityiskohtaiselle kampaukselle, joka piti osan hiuksista kiinni ja päästi osan roikkumaan vapaana selässä. Atlas huomasi vasta nyt, että osa hiuksista oli tummanharmaata sävyä, koko pää ei suinkaan ollut valkoinen. Mercuryn kasvot olivat muuten kapeat ja valkoiset, mutta huulille oli sivelty tällä kertaa vaaleansinistä huulipunaa. Sama sävy toistui vaatteissa ja silkkihansikkaissa. Tyyli ei ollut Atlasin makuun, mutta se puki Mercurya.

”Sinä tosiaan tulit”, Mercury sanoi hymyillen leveästi vaaleansinisillä, kapeilla huulillaan. Hän näytti uskomattoman kauniilta, ja Atlasin teki mieli sulkea silmänsä.

”Minut pyydettiin”, Atlas vastasi kohottaen kulmiaan ja istuutuessaan Mercurya vastapäätä.

”Ja sinä et halunnut olla epäkohtelias, aivan.”

Oli Atlasin vuoro hymyillä. ”Voin kyllä heittäytyä epäkohteliaaksikin, jos on tarpeen.”

”Sittenhän minun on vain huolehdittava siitä, ettei tarvetta tule”, Mercury sanoi hymyillen yhä. Hän näytti himmeässä valaistuksessa aivan kauniilta ja nuorelta jumalalta.

Keskustelu ei ehtinyt alkaa kunnolla, sillä tarjoilija saapui kysymään tilauksia. Atlas tulkitsi tämän olevan hivenen liian aikaisessa, sillä hän ei ollut vielä edes avannut ruokalistaa, muttei viitsinyt mainita asiasta vaan tilasi ensimmäisen listalta löytyvän salaatin. Mercury sen sijaan tilasi lihaa, joka ihmetytti Atlasia suuresti. Hän ei näyttänyt ihmiseltä, joka nauttisi eläinten syömisestä.

”Tämä ravintola on tolkuttoman hidas iltasella, joten meillä lienee aikaa keskustella”, Mercury totesi tarjoilijan poistuttua tilaukset lapullaan.

”Mistä sinun tulee kanssani keskustella? Minä en aivan ymmärtänyt, enkä usko, että maalaus on ainoa syy suunnitella tämä kaikki”, Atlas mutisi vastaukseksi.

”Suunnitella on oikein hyvä sana”, Mercury sanoi maistellen sanaa suussaan, ”se kuvaa täydellisesti sitä, mitä elämä on. Eikö kaikki ole aina suunniteltua? Ei ehkä omaa suunnitelmaamme, mutta aina on joku, joka on miettinyt hetken etukäteen.”

”Ei”, Atlas pudisti vaaleaa päätään, ”emme me loppujen lopuksi tiedä mitään. Tietämisestä puheen ollen, en edes tiedä sinun sukunimeäsi.”

”Et niin, koska en ollut suunnitellut kertovani sitä ennen kuin olemme käyneet muutaman minuutin täysin turhanpäiväistä, muistoista aamuun mennessä poistuvaa keskustelua”, Mercury sanoi pyöritellen vapaana roikkuvaa hiussuortuvaansa, ”mutta koska tämä keskustelu hirtää itseään, on parempi paljastaa sukunimeni jo nyt. Aelion. Ole hyvä, hajoa tuoliisi, mutta pyydän, huuda hiljaa. Joku voi kuulla, ja kuulemme usein vääriä asioita.”

Atlasin suu loksahti auki. Toisin kuin Mercury oli ajatellut, hän ei alkanut huutaa. Päin vastoin; yksikään sana ei päässyt ulos hänen suustaan, hän tunsi tukehtuvansa.

Aelionit ja Moorcroftit, pohjoinen ja etelä. Ja nyt he istuivat saman pöydän ääressä, kumpikin täysin tietoisia siitä, kuka toinen oli ja mitä heidän sukunsa olivat saaneet aikaan.

”Emme me voi vain istua tässä illallisella”, Atlas älähti lopulta aikomuksenaan nousta. Mercury näki aikomuksen Atlasin silmissä ja kosketti tämän rannetta kevyesti, ei puristaen tai painostaen häntä jäämään.

”Kuuntelisitko minua ensin?”

Atlas huokaisi syvän, katkonaisen huokauksen. Hän ei halunnut kuunnella, mutta hän ei ollut koko elämänsä aikana oppinut kieltäytymään, joten hän nyökkäsi vaisusti palauttaen säteilevän hymyn Mercuryn huulille.

”Minulla on suunnitelma isolla S:llä”, Mercury sanoi hymyn venyessä entisestään, ”ja siihen kuuluu maalauksesi lisäksi myös sinä itse.”

”Anteeksi?” Atlas kurtisti kulmiaan. ”Sinulla ei pitänyt olla taka-ajatuksia.”

”Ei ainakaan paljoa, voi luoja, kuuntelitko minua ollenkaan?” Hänen äänensä oli leikkimielisen kiusoitteleva, mutta se ei lämmittänyt Atlasia. Se tuntui pikemminkin siltä, kuin häntä olisi tökitty nuppineulan kokoisella ja tulikuumalla esineellä selkään.

”Tämä on ajanhaaskausta!” Atlas huudahti ensi kertaa korottaen ääntään. Hänestä tuntui väärältä raottaa petoeläimen häkkiä, mutta normaali puhe ei tuntunut tepsivän Mercuryyn. Tämän suuret silmät näyttivät säikähtäneiltä.

Mercuryn hetken säikähtänyt katse rauhoittui ja hän alkoi nyökytellä hitaasti.

”Hyvä on, hyvä on”, hän lausui hitaasti, kuin Atlasilla olisi ollut suuriakin vaikeuksia ymmärtämisessä, ”haluat varmaan esittää muutamia tarkentavia kysymyksiä ennen kuin menen itse suunnitelmaan. Anteeksi kiirehtimiseni, anteeksi tosiaan. Ole hyvä ja kysy.”

Atlasin kasvoilla oli tuskin koskaan ollut yhtä epäuskoista katsetta. ”Ei, minä en tahdo kysellä mitään”, raivo pääsi taas ulos pieninä palasina, ”minä tahdon pois tästä tilanteesta. Tätä ei pitäisi olla. Aelion ja Moorcroft ei ole sallittu yhdistelmä. En todellakaan tiedä, miksi sinä olet täällä, mutta –” Lause keskeytyi, ja hän ymmärsi, mitä Mercury tarkoitti tarkentavilla kysymyksillä. ”Miksi sinä tosiaan olet täällä, etelässä? Senhän ei pitäisi olla mahdollista tavalliselle ihmiselle.” Ymmärrys levisi Atlasin kasvoille samalla hetkellä, kun hän päästi sanansa ulos. Rajan yli pääseminen oli mahdotonta tavalliselle ihmiselle.

”Taisit ymmärtää itsekin”, Mercury sanoi hymyillen yhä. Erityisyyden suoma varjo sai hänen kasvonsa näyttämään yhä vain vähemmän kauniilta. Vaarallisemmilta.

”Oletko sinä... onko sinulla pahan silmät?” Atlas kuiskasi niin hiljaa kuin pystyi, siltikin vilkuillen epäuskoisena viereisiin pöytiin.

Korkea ääni halkoi ilmaa kuin paperia. Atlasilta meni hetki ymmärtää, että se oli Mercuryn nauru. Nuoren miehen nauru oli niin korkea ja puhdas, ettei sitä heti tunnistanut ihmisen nauruksi. Atlaskin virnisti enemmänkin hämmennyksestä, nauru oli tehnyt tehtävänsä. Tunnelma oli keventynyt, eikä Atlas edes tiennyt, miksi.

”Ei ole”, Mercury vastasi naurunsa lomasta huiskien käsillään voimakkaasti, ”ei todellakaan ole. Minä olen kuten sinä.” Nauru lakkasi kuin napinpainalluksesta, hymykään ei viipyillyt suupielillä. Atlas näytti, jos mahdollista, yhä hämmentyneemmältä. Hän vilkuili jälleen ympärilleen ja muodosti suullaan sanan ”sudensilmät”. Mercury nyökkäsi palauttaen turvallisen hymyn kasvoilleen.

”Tämä on pitempi tarina, enkä millään ehdi kertoa sitä ennen illallisemme saapumista, jonka vuoksi minulla onkin suunnitelma.”

”Sudensilmät. Sinulla. Ei voi olla.”

”Kuuntele nyt!” Pieni kipinä käväisi Mercuryn katseessa, ja Atlas vetäytyi tuolissaan hieman taaksepäin. Katse palautui ennalleen muutamassa sekunnissa, mutta epämukava olo jäi asumaan Atlasin sisälle. ”Leikitäänpä pientä leikkiä: olemme rakastuneita ja kierrämme yhdessä etelää. Tiedämme lopulta kaiken toisistamme, eikä sinun tarvitse ylläpitää tuota loputtoman hämmästynyttä ilmettäsi enää.”

”Rakastuneita?” Nyt Atlaskin nauroi. Hänen pieni kehonsa värisi naurun voimasta. ”Johan kerroin, etten ole miehiin päin. Tämä on absurdia.”

”Älä takerru sellaisiin seikkoihin, se oli pelkkä kielikuva”, Mercury sanoi, muttei onnistunut juurikaan vakuuttamaan yhä epäluuloisesti tuijottavaa Atlasia. ”Tarkoitin tällä lähinnä sitä, että haluan kiertää kanssasi etelää ja kertoa sinulle, mikä tilanne meillä on edessämme.”

”Meillä? Kuinka niin meillä? Minä en tahdo kiertää kaltaisesi kanssa maata enkä varsinkaan leikkiä mitään. Me emme tunne toisiamme, ja voit aivan hyvin kertoa asiasi tässä.”

”Tarkenna kohta kaltaisesi kanssa. Millainen minä sitten olen?” Silmät siristyivät, ja Atlas huomasi, että niissä oli sittenkin meikkiä. Tummansinistä ripsiväriä.

”Kukas nyt kiinnittää huomiota epäkohtiin?”

”Vastaa nyt vain.” Ääni oli tumma, se ei muistuttanut aiempaa Mercurya. Atlas ei voinut olla ajattelematta, vetikö nuori mies jonkinlaisia rooleja illan aikana.

”Sinä meikkaat ja pukeudut hienosti, tietysti sinulla on taka-ajatuksia”, Atlas mutisi kykenemättä ilmaisemaan asiaansa korrektimmin.

”Oliko tuo viittaus seksuaalisuuteeni?” Mercury naurahti hivenen. ”Kovin mustavalkoista ajattelua, Atlas Moorcroft. Älä määrittele minua.”

Atlas vaihtoi asentoaan tuolissa, mutta vain epämukavempaan. ”No niin, olen nyt kertonut ennakkoluuloni sinusta, kerrohan sinä vuorostasi, mikä sinun todellinen tarkoituksesi on. Meidän ei tarvitse kiertää koko etelää sellaisen takia, jonka voit kertoa tässä.”

Mercuryn ilme oli hivenen ivallinen, hän selkeästi nautti Atlasin suhtautumisesta. Hän risti jälleen sormensa pöydän päällä ja kumartui hivenen eteenpäin, lähemmäs Atlasin kasvoja. ”Minä olen tullut etelään tappaakseni sinut.” Hymy pysyi yhä kasvoilla myrkyttäen Atlasin omat vitivalkoisiksi.



Sudensilmät: luku 10

Luku 10: Minä rakastin

Muurissa oli raskas kiviovi. Tietenkin siinä oli. Sen ympärillä partioivat vartijat tekivät työtä yötä päivää, ja heidän palkkansa mahtoi olla työaikoihin nähden surkea. Memorian teki pahaa katsella heidän rautakangensuoria selkärankojaan ja mustia, ilmeettömiä silmiään. Tyttö luotti siihen, että Atlasin silmät myös pitäisivät heidän silmänsä täysin ilmeettöminä sen aikaa, että he saisivat itsensä ulos kiviovesta, pohjoisen puolelle.

”Tule jo”, Memoria hoputti vielä taskujaan tonkivaa Atlasia. ”Mitä sinä edes etsit?”

”Unohdin hotelliin jotakin”, poika sanoi poissaolevalla äänellä. Hänen silmänsä seisoivat päässä, hän näytti lamaantuneelta. Memoria pelkäsi hänen purkavan ajatuksissaan vartijoita pitelevän lumouksen.

”Minkä sinä unohdit?”

Atlas pudisti päätään ja otti kädet pois taskustaan. Hän vastannut, joten Memoria tulkitsi esineen olevan jokin yksityinen, jota hän ei olisi kuitenkaan saanut nähdä. ”Ja se oli noin tärkeä?” hän kysyi vielä, saaden vastaukseksi vaisun päänpudistuksen.

”Ei, se saa jäädä. Mennään.” Atlas seurasi Memoriaa ovelle, mutta hänen silmänsä kielivät, että tavara oli ollut hänelle tärkein. Memoria ei kuitenkaan uskaltanut enää sanoa mitään, hän ei tahtonut Atlasin hukkuvan päänsä sisäiseen maailmaan. Hän oli jo riittävän syvällä mustassa vedessä.

Ovi avautui vasta kolmannella yrittämällä, ja sen siirtämiseen joutui käyttämään Atlasin silmiä. Pienikokoinen Memoria ja heiveröinen Atlas eivät yhdessä saaneet sitä siirrettyä pelkin ihmisvoimin. Oven väistyessä se piti rahisevaa, sisintä raapivaa ääntä, joka sai Memorian lopulta irrottamaan otteensa lopullisesti. Heille oli jo tarpeeksi tilaa siirtyä ovenraosta pohjoisen puolelle, ei ollut mitään syytä piinata kuuloaistia enempää.

”Joku on aivan varmasti nähnyt meidät”, Memoria totesi astuessaan raosta toiselle puolelle. ”Loitsusi ei ylety noihin taloihin, ja joku valvoo aina.” Tyttö nyökkäsi etelän puolella oleville, korkealle laaksoon rakennettuihin puutaloihin. Majataloihin, sillä eihän Rajakylässä kukaan oikeasti asunut.

”Tietysti, mutta he ovat liian myöhässä ottamassa meitä kiinni”, Atlas sanoi astuen itsekin rajan toiselle puolelle kiviovesta. ”Me olemme jo pohjoisen puolella.”

* * *

Pohjoinen todella oli erilainen. Evol oli kylmä maa, pakkanen oli asuttanut sen maita jo pitkään, mutta pohjoisessa sen todella havaitsi. Puut olivat huurteen suutelemia, eikä peltoja juuri ollut. Maa oli kovaa ja kivistä, sille ei olisi voinut viljellä mitään. Pohjoisen puolella ei ollut varsinaista Rajakylää, siellä oli pelkkää kivikkoista maata ja satunnaisia, kylmettyneitä puita siellä täällä. Maa näytti kertakaikkisen kuolleelta.

Myöskään vartijoita ei ollut, joten Atlasin silmien työ oli hetkeksi ohi.

”En kuvitellut pohjoista ihan tällaiseksi”, Memoria totesi katsellessaan maiseman karuutta.

”Enkä minä kuvitellut tänne pääsemisen olevan ihan näin helppoa.” Atlasin ilme oli valpas, hän oli selkeästikin varuillaan. Ei ollut mitään luottoa siitä, että mikään täällä olisi sitä, miltä näytti. Vartioimattomuus ei merkinnyt muuta kuin sitä, että piti pysyä villieläimen lailla valppaana. Yksikin rasahdus tai kolahdus saattoi merkitä vaaraa.

Memoria tönäisi Atlasia tuttavallisesti olkapäähän virnistäen. Hänen hampaansa olivat tasaiset ja valkoiset, liki luonnottoman valkoiset. ”Hei, rauhoitu”, tyttö kuiskasi, ”meillähän on sinun sudensilmäsi. Pärjäämme kyllä, vaikka täällä olisi satapäinen armeija.”

”Älä luota silmiini noin sokeasti, eivät ne miekasta käy”, Atlas mutisi luoden kiusallisen pitkiä katseita Memoriaan, joka selkeästikin huvittui pojan reaktiosta.

”Luotanhan, tämä yhteiskunta on luotu pyörimään niiden ympärillä.” Hän huiskautti vaaleanpunaisia hiuksiaan niin huolettomasti, että olisi voinut luulla tytön olevan matkalla ruokaostoksille eikä kohti väistämätöntä vaaraa. ”Sitä paitsi, Atlas, jos en luottaisi silmiisi, luottaisin sinuun joka tapauksessa.”

”Miksi?” Atlas ei halunnut tarkentaa kysymystään tai perustella, miksei häneen olisi kannattanut luottaa, hän ainoastaan kysyi yksinkertaisen, kysytyimmän kysymyksen. Memoria ei siltikään osannut vastata.

”Minuakin kiinnostaisi tietää.” Ääni ei ollut kummallekaan korvaparille tuttu, joten Atlasin jo valmiiksi valppaana ollut keho veti Memorian tiukasti omaansa vasten ja katsoi ylös, josta ääni tuntui kuuluvan. Muurin päällä istui nuori mies, jonka kasvoja peitti erilaisia putkia ja johtoja täynnä oleva, ruskea maski. Atlas tiesi, että ihminen, joka halusi peittää kasvonsa maailmalta, halusi tosiasiassa peittää jotakin paljon suurempaa. Mies hyppäsi alas muurilta kevyen näköisesti, vaikka pudotusta oli melkoisesti. Hän ei kuitenkaan edes horjahtanut saati osoittanut merkkejä siitä, että laskeutuminen olisi tehnyt kipeää.

”Voi Atlas, Atlas, Atlas...” Miehen ääni oli tumma, mutta sointuva, se muistutti Atlasia jostakin, johon hän oli tottunut, mutta ei saanut päähänsä, mikä tai kuka se oli. ”Atlas Moorcroft. Sinä olet lyhempi luonnossa.”

”Mistä sinä tunnet Atlasin?” Memoria ehti huikata väliin miehen astellessa lähemmäs heitä. Tyttö myös repi itsensä irti Atlasin otteesta, hän koki sen ilmeestään päätellen hyvin kiusallisena. Atlas ei liiemmin pitänyt siitä, että tyttö aloitti keskustelun tämän miehen kanssa ennen häntä, mutta tyytyi seuraamaan vierestä, kun hän asteli huomattavasti pitempää ja voimakasrakenteisempaa miestä kohti vailla pelkoa.

”Me olemme täällä hyvästä syystä, joten sinun ei kannata ryhtyä vastarintaan”, Memoria sähisi kuin villieläin, vaikkei mies ollutkaan osoittanut merkkejä vastarinnasta. Memoria tunsi ainoastaan vihamielisyyden tien.

”Ei tässä kukaan ole mihinkään ryhtymässä, tyttö”, mies sanoi selkeästikin huvittuneisuutta äänessään. ”Minulla olisi hivenen asiaa Atlasille.”

Atlas astui askeleen eteenpäin sysäten loukkaantuneelta näyttävän Memorian tieltään. Hän käsittelisi tytön myöhemmin, kun sydän lakkaisi huutamasta vaaraa.

”Puhu”, Atlas käski nyökäten miehelle kohteliaasti.

”Minä olen kuullut sinusta ainoastaan hyvää, Atlas Moorcroft”, mies sanoi Atlasin tehdessä havainnon, että tämä lausui hänen nimensä liian monta kertaa yhteen keskusteluun. ”Minun veljeni puhuisi sinusta varmasti vieläkin, jos voisi.”

”Sinun veljesi?” Atlasin ei tarvinnut kysyä, hän tiesi jo. Maskin takana ei ollut mitään, minkä Atlas olisi varsinaisesti halunnut nähdä. Mercury oli kertonut jo kaiken tarvittavan.

Atlas ei silti irrottanut katsettaan miehen erikoisesta maskista, hän tahtoi näyttää rohkealta, sillä nämä saattoivat olla hänen viimeiset elinminuuttinsa.