Lasilattia kattoi
koko maailman,
ja sen läpi
kasvavat ruusut kasvoivat taivaisiin asti
- -
Sinun
silmäsi heijastavat tähtien valoa. Tähdet eivät tuiki yllämme,
mutta joka kerralla, kun katson kullanhohtoisiin silmiisi, minä
tiedän, että ne ovat jossakin korkeammalla, yläpuolellamme. Sinä
saat minut uskomaan toivoon yhä uudelleen ja uudelleen, tarvitsen
vain pilkahduksen sinun tavastasi katsella maailmaa. Sanot usein,
että minulla aurinko naurussani. Ehkä onkin. Mutta sinun silmäsi,
niiden lumo on jotain suurempaa.
”Atlas”,
minä maistelen usein sinun nimeäsi, ja sinä käännyt katsomaan ja
hymyilet pienesti. Katseesi kysyy, mitä minä milläkin kerralla
haluan. Nyt minä haluan vastauksia. ”Muistathan sinä ne tarinat,
joita olen kertonut sinulle tähdistä?”
Naurahdat.
Sipaiset kullankeltaisen hiussuortuvan korvasi taakse, sen samaisen,
joka karkaa aina kampauksestasi. ”Tietysti”, sanot ja annat hymyn
kuolla kasvoillesi, ”mitä niistä?”
”Uskotko
sinä vielä, että tähdet ovat puolellamme tänä yönä?”
Surumielinen
naurahdus, asennon vaihto. Sinä et ole enää edessäni sinä,
vaihdat tunnelman toiseen ja esiinnyt edessäni maski todellisuutesi
tiellä. En näe sinua, mutta kuulen sanasi. ”En uskonut niitä
koskaan.” Ei, se et ole sinä. Se et voi olla sinä. Sinä et
koskaan menettänyt toivoasi, sinä olit kirkkain kaikista.
”Mercury,
meillä ei ole toivoa. Ei monikkona eikä yksikköinä.”
”Ne
tuikkivat yllämme. Toivon tähdet, Atlas, toivon –”
”Minkä
toivon?” Ilmeesi haipuu pois, kasvosi tyhjenevät tunteista.
Epäuskoisuus lipuu harmauteen. Mutta sinä vain jatkat puhumista
sanoilla, joita en tahdo kuulla. ”Emme voi elää niin naiivejen
kehysten sisällä, ne pienenevät pienenemistään. Emme mahdu enää
niiden sisään.”
Kehysten.
Sinä puhut kehyksistä, ja vaikka tiedän sinun käyttävän sitä
sanaa vain, koska olet taiteilija, näen siinä suuremman yhteyden.
Näen uneni, jossa istun lasilattialla iso kehys edessäni ja
katselen maailman muuttuvan ympärilläni. Uskon katselevani sitä
lattialta käsin, havaitsevani lasin ympärilläni liikkuvan ja
muodostavan kuvioita. Ruusuja kasvaa lattiasta, mutten ole varma
seisonko niiden alla vai päällä, maailma jatkuu kaikkialla
ympärilläni. Ja sitten olet sinä. Sinä seisot kaiken sen
keskellä, ojennat kätesi, mutta kun yritän tarttua, käteni menee
sinun lävitsesi enkä pääse enää ylös. Sinä olet kehysten
toisella puolella, tähtien seassa. Tähdet ovat aina olleet ennemmin
sinun kuin minun puolella, mutta en tunne siitä katkeruutta tai
surua. Olen jo tunteiden ulkopuolella.
Unesta
ei saa koskaan kiinni, en ikinä herätessäni tavoita tunnetta,
jonka uni minussa aiheuttaa. Se katoaa lasimaailman hohtoon ja
jatkuvaan muutokseen, mutta pysyy ehjänä. Kenties se kasvaa yhdeksi
uudeksi ruusuksi lasin läpi. Mitä ikinä se tarkoittaakin.
”Meillä
on pakko olla toivoa, emme me muuten selviä”, sanon, mutta sinä
pudistat päätäsi. Sinäkin olet jo kaukana, kenties
ulottumattomissani. Tunne sisälläni ei vieläkään kerro nimeään.
”Ne
tähdet, Mercury, ne ovat sammuneet jo ajat sitten, jos koskaan
tuikkivatkaan.”
”Ei.”
Nyt on minun vuoroni pudistaa päätäni. ”Ole kiltti, äläkä
sano noin enää koskaan.”
”Tämä
maailma ei anna meidän olla sitä, mitä me todella olemme.
Vapautemme on illuusio. Miten sinä vielä kuvittelet, että meillä
kahdella olisi mitään mahdollisuuksia siihen faktaan nojaten, keitä
me olemme?”
”Minä
olin seitsemäntoistavuotiaaksi samassa huoneessa, sidottuna ja
nälkäisenä. Sitten katosin tuntemusten maailmasta, unohdin janon
ja nälän. Lopulta ainoa nälkä, jota tunsin, oli nälkä vapautta
kohtaan. Minun jos kenen pitäisi olla puhumatta toivosta, ja silti
se olet sinä, joka et usko puheisiini tähdistä.”
Käännät
katseesi pois. Kenties et halua minun näkevän, että se et ole enää
sinä, joka katsot minua kultaisilla silmilläsi. Olet päästänyt
itsesi pois. Kurkkuani kuristaa. Ensimmäistä kertaa useaan vuoteen
tunnen halua satuttaa itseäni fyysisesti, niin paljon sinun
hiipumisesi minuun sattuu.
”Lopetetaan
tämä keskustelu vielä, kun voimme tehdä sen rauhallisesti.”
Nouset ylös. Avaat hiuksesi, kiharapilvi solahtaa harteille. Olet
niin kaunis. Satutat minua.
”Olemme
tainneet jo ylittää sen rajan”, huokaisen. ”Atlas, minä...”
”Älä.”
Yksi sana. En murru. En satuta. En sinua enkä itseäni. Uusi ruusu
kasvaa lasin läpi.
”Kirjoitetaan
meitä opastavat tähdet uudelleen, tehdään niille uusi tarina.
Meidän tarinamme. Me olemme voimakkaimmat.”
”Voimakkaimmat,
mutta siltikään emme voi muuta kuin paeta. Itseämme, toisiamme,
maailmaa. Usko minua, ne muut saavat meidät vielä kiinni. Me
joudumme vastaamaan siitä, että olemme voimakkaimmat.
Meidänlaisemme eivät kirjoita tähtiä, meidänlaisemme tuhoavat
ne.”
Otteeni
lipsuu. Käsi hapuilee, mutta ei kosketa, väistät ja kävelet
keittiöön. Suljen silmäni. Näen lasikaton, lasilattian, hennon
mutta varman maailman ja tuhannet ruusut ympärilläni. Sinä et ole
siellä enää. Kehys on kadonnut, en näe enää tähtiä sen
takana. En näe sinua.
Yritän
tapailla sanoja. Kertoa sinulle, että minä välitän niin paljon
että annan sen tuhota itseni, että haluan pitää tästä hetkestä
tiukemmin kiinni kuin minuuteni rippeistä. Mutta sinä olet jo
kaukana. Jään yksin, taas yksin. Toivon ruusujen lakastuvan, mutta
ne kasvavat kasvamistaan, kunnes ulottuvat tilan ulkopuolelle,
tähtiin. Ne pääsevät sinne, minne me emme koskaan pääsisi. En
huomaa kyyneliä kasvoillani ennen kuin ne alkavat sumentaa
näkökenttääni.
On
totta, että otteen voi menettää ennen kuin sitä koskaan kunnolla
saakaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti