Kun minä tapasin Olgan ensimmäistä kertaa, en ollut vielä ihminen. Silloin ensimmäinenkään ajatus sirkuksesta ei ollut vielä käväissyt mielessäni, sillä en ollut nähnyt elämää ihmisen silmin. Vasta Olga sai sen aikaan, antoi minulle mahdollisuuden katsoa maailmaa kuten ihmiset.
Tapaamispäivämme on sumun peitossa, minä en muista siitä paljoakaan. Muistan paenneeni, juosseeni neljällä jalalla halki sankan metsän ja törmänneeni naiseen, jolla oli ketunpunaiset hiukset ja kauttaaltaan valkea mekko. Hänkin oli silloin pakomatkalla, olen ymmärtänyt sen viimein.
Auta.
Se oli ainut sana, jonka osasin sanoa. Olga ei edes säpsähtänyt, vaikka moni hänen asemassaan olisi huutanut hirviötä ja joko juossut karkuun tai käynyt kimppuuni. Olga tuijotti minua ja ymmärsi ahdinkoni.
Sen jälkeiset muistot ovat kadonneet minulta kokonaan. Vain Olga muistaa ne. Sen, miten me sinetöimme minut ihmisruumiiseen, jotta pääsisin pakoon jahtaajiani. Sen, miten huteralta, heikolta ja pieneltä ihmisen keho tuntui, kun ymmärsin sen rajat ensi kertaa. Ihmisyys tuntui niin hauraalta, se saattoi mennä koska tahansa rikki.
Uusi kehoni oli miehen keho. Sen hiukset olivat kuten entinen turkkini, sysimustat ja pörröiset. Olin laiha ja hivenen surkea, mutta kun katsoin itseäni lammen pinnasta, terävät ja rosoiset piirteet muistuttivat minua. Olin tyytyväinen. En vieläkään tiedä, miten Olga teki sen. Maailma, jossa oli hirviöitä, mutta ei magiaa, antoi minulle vielä yhden ihmeen. Olgan, naisen, joka osasi sinetöidä hirviön ihmismuotoon, koska hirviö pyysi apua. Hän teki sen kysymättä ainuttakaan kysymystä, vaikka emme olleet kysyneet toistemme nimiäkään. Jälkikäteen, viidentoista yhdessä eletyn vuoden jälkeen, olen vihdoin ymmärtänyt, miksi Olga ei kysellyt. Nykyään osaamme lukea toisiamme jo yhdestä huokauksesta.
Olga sitoi olemukseni vasempaan silmääni. Se näytti kammottavalta, sen ympärys veresti ja punoitti kuin tuore palovamma. Iho oli raakaa, siihen ei voinut koskea, vaikka siihen ei näkyvästi sattunutkaan. Kenties en silloin vielä tiennyt, miltä kipu ihmisruumiissa todella tuntuu. Silmä oli hehkuvan violetti, ja siinä, missä piti olla valkuaista, oli avaruuttakin pimeämpää mustaa.
Silmä peitettiin mustalla lapulla. Olga tiesi kertoa, että jos otan sen pois, palaisin jälleen hirviömuotooni. Palatakseni takaisin ihmiskehoon minun tulisi vain laittaa lappu takaisin. Se taisi naurattaa minua silloin. Maailmassa oli kuin olikin pimeää magiaa, enkä minä ollut tiennyt sen olemassaolosta mitään. Olga kielsi olevansa noita, hän sanoi, ettei sellaisia ole olemassa. Se, mitä hän teki minulle, oli pelkkä suvun traditio. Kyseenalaistin sen silloin ja kyseenalaistan sen edelleen. Sen, että maailmassa oli äitejä, jotka opettivat lapsilleen, kuinka hirviö sinetöitiin ihmismuotoon.
Ihmisten ja hirviöiden historia oli pitkä. Minä tiesin sen kyllä, vaikka olin verrattain nuori kaltaisekseni. Tiesin sen erityisen kipeästi silloin, kun pakenin varmaa teurastusta ihmishahmoon, seurapiirien kylmään syliin. Oli täysin Olgan ansiota, että se onnistui. Olga on vanhin ystäväni, ja minä olen hänelle henkeni velkaa.
Maailmassa, jossa hirviöiden olemassaolo oli yhtä painava tosiasia kuin sodat ja nälkä, minä olin jatkuvassa vaarassa. Ihmiset teurastivat hirviöitä ja hirviöt raatelivat ja söivät ihmisiä. Hirviöt tuhosivat ihmisten kyliä, ihmiset tappoivat kokonaisia hirviölaumoja. Sellaista se oli. Jatkuvaa sotaa, jossa voittaja oli se, joka tappoi ensin.
Minä olin hengenvaarassa jo hirviömuodossani, mutta vaara ei lakannut tykyttämästä luissani minun muutettua muotoani. Ihmismuoto tai ei, olin silti hirviö. Ulkoasuni saattoi olla kuten ihmisellä, mutta sydämeni oli ikuisesti hirviön, pakenin sitä tai en. Olin jotain muuta, ja pelko siitä, että ihmiset ympärilläni aistisivat sen, oli valtava. Joka sana jonka sanoin, joka askel jonka otin, oli vaara paljastua. Oli täysin Olgan ansiota, että minut hyväksyttiin piireihin. Me taisimme väittää minun olevan hänen Aasiaa kierrellyt pikkuserkkunsa, joka oli vihdoin palannut takaisin tutkimusmatkaltaan. Se kuulosti naurettavalta, aivan kuin sadulta, mutta ihmiset nielevät mitä vain, jos sen ilmaisee riittävän vakuuttavasti. Ja me onnistuimme. Teimme satukirjamaisesta väitteestämme täyttä totta. Osasin elävästi kertoa hirviöiden liikkeistä Aasiassa ja ne sopivat yhteen sen kanssa, mikä uutisvirrasta oli kaikunut Eurooppaan.
Minusta pidettiin oitis. Olgaa nauratti, kun seurapiirit suorastaan nielaisivat minut minun kerran laittaessa jalkani oven väliin. Niin vaimot kuin aviomiehetkin loivat minuun pitkiä katseita, tunsin ne koko kehossani. Minä, jota oltiin metsästetty, joka oli nähnyt ihmisten teurastavan kaltaisiani, olin yllättäen kaikkien katseiden kohde. Se sai minut ymmärtämään, että vaikka he eivät nähneet minun olevan jotakin muuta kuin se ihmismies, joksi itseäni väitin, heidän täytyi sisimmässään aistia se. En usko kuudenteen aistiin, mutta jotain siinä oli, jokin minussa veti heitä puoleensa.
Unohdin paljastumisen pelkoni sitä mukaa, kun ihmiset antoivat minulle rakkauttaan. Minä, joka olin nähnyt heidän tuhojaan ja vihannut heitä, ymmärsin olevani heistä yhtä kiinnostunut kuin he minusta. Ihmiselämä oli monimutkaista, ihmiset olivat ennalta-arvaamattomia ja ailahtelevaisia. Tuijotin heitä etäältä ja pohdin, mikä sai yhden suutelemaan ja toisen kiroamaan.
Kaikkein eniten rakastin yläluokkaisuutta. Sitä, millaiseksi raha ja näennäinen arvokkuus ihmiset teki. Heiltä puuttui todellisuudentaju, he elivät elämää impulssiensa varassa. Se oli tavattoman viehättävää; heidän turhamaisuutensa ja irrallisuutensa kaikesta muusta paitsi omista tarpeistaan. Opin lukemaan heitä, ja se osoittautui mielenkiintoisemmaksi kuin mikään siihenastisessa elämässäni. Menin syvemmälle ja syvemmälle piireihin, näin ihmisten maallisten ilojen varjopuolet. Ihmiset piikittivät suoniinsa mitä vain, mikä esti heitä tylsistymästä. Samat ihmiset suunnittelivat oman kansani teurastamista. Ajatukseni olivat terävämmät kuin koskaan, ja silti olin niin voimakkaan hämmentynyt, etten tiennyt, mitä tehdä.
En muista, milloin ensimmäinen ajatus sirkuksesta syntyi. Kenties se oli lähtenyt muodostumaan jo niinä hetkinä, kun Olga esitteli minut pikkuserkkunaan. Ihmiset rakastivat omaa yläluokkaisuuttaan. He toivat asemaansa esiin jokaisessa pienessäkin seikassa. Ihmiset, jotka eivät voineet juoda teetään kuin tiettyyn kellonaikaan ja käsi tiettyyn kulmaan kallistettuna, eivät olleet kokeneet mitään aitoa. Heidän luomansa näkymättömät säännöt pitivät heitä kiinni elämässä, jota he eivät todella olleet itse valinneet. Kun aloin ymmärtää, mikä heidän maailmaansa liikutti, minussa alkoi kyteä.
Palo lähti pienestä kipinästä. Minä katselin heidän elämäänsä kuin ulkopuolinen. Kykenin ymmärtämään heidän näivettyneitä sydämiään, ja idea kasvoi sitä mukaa, mitä syvemmälle heidän maailmaansa pääsin.
Olga antoi minulle siimaa, hän ei juuri vahtinut, mitä hänen sinetöimänsä hirviö teki ihmisten keskuudessa. Minulle tilanne tuntui aina irvokkaalta. Minussa oli enemmän inhimillisyyttä kuin olennoissa, jotka olivat koukussa hetkelliseen hyvänolontunteeseen ja siihen, että heidät nähtiin arvokkaina. Siitä oli arvokkuus kaukana, kun katsoin samojen ihmisten piikittävän itseään himmeiden valojen loisteessa ja nuolevan tahmeita nesteitä toistensa ihoilta. Ja juuri se oli minusta kauneinta. Heidän arvokkuutensa. Heidän rappionsa. He olivat täydellinen yleisö. Sen minä ymmärsin jo varhain.
Idea kasvoi minussa nopeasti. Minä tahdoin antaa heille sitä, mitä he pelkäsivät eniten, mutta sellaisessa muodossa, että he rakastaisivat sitä. Tahdoin puhua heille heidän omalla kielellään, mutta antaa elämyksiä, joita heidän hienostuneisuuteen verhotut sydämensä pelkäsivät. He eivät sietäneet rahvaanomaisuutta ja karttivat sitä viimeiseen asti. En muista, milloin tulin ajatelleeksi sirkusta. Se ei ollut korkeakulttuuria. Se ei puhunut heidän kieltään, se oli rahvaan huvia toisin kuin baletti ja teatteri. Sirkustaitelijat olivat heidän silmissään kerjäläisiä ja huoria, ja heitä minä rakastin, heitä, joita kukaan muu ei nähnyt. Arvokkaita, kauniita ihmisolentoja. Syntyperällä ja tekniikalla ei ollut mitään merkitystä, jos taiteesta puuttui sielu.
Jos ihmiset kerran pelkäsivät rahvaanomaisuutta, tai tarkemmin sitä, että heidät nähtäisiin rahvaanomaisina, miksen verhoilisi elämystä kauniiseen pakettiin? Sirkusta sellaisille, jotka tahtoivat nähdä jotakin aitoa. Esityksiä, joihin ei voinut mennä, vaan joihin kutsuttiin. Vaihtuvaa taidetta, ammattitaitoisia ja intohimoisia esiintyjiä, joista näki, että heidän sydämensä kuului lavalle. Sitä minä tahdoin heille antaa. Rahvas ja hienostunut samassa paketissa, paradoksi, jonka he saivat niellä, jos uskalsivat.
Olga ei tuntunut omaksuvan ideaani heti. Ei hänen tarvinnutkaan, siksi kerroin sen hänelle silloin, kun hänellä oli vauva ja mies ja elämä, jota hän ei osannut ottaa omakseen, vaikka kuinka uskotteli itselleen muuta. Halusin antaa ideani kypsyä hänen ajatuksissaan vuosia, sillä tiesin, että ne kahleet, joihin Olga oli itsensä sitonut, katkeisivat vielä tavalla tai toisella. En koskaan kuvitellut, että ne katkeaisivat niin julmasti. Olgan haava; onnettomuus, jota hän kantaa sydämessään aina – se ei ole minun tarinani kerrottavaksi. Hänen surunsa on yksin hänen.
Ajatus sirkuksesta oli kytenyt jo vuosia, kun Olgan onnettomuus sai hänet toimimaan. Oli paljon sellaista, josta keskustelimme tiiviisti kaksin. Kukaan muu ei koskaan saanut kuulla niitä ajatuksia, jotka silloin lausuttiin ääneen. Silloin me päätimme perustaa sirkuksen. Suunnittelimme sitä hartaasti, vaikka konsepti oli ollut mielessäni selvä jo pitkän aikaa. Olga oli vihdoin kasvanut ymmärtämään, mitä minä sirkukselta halusin.
Minä kuvittelin aina, että todellinen elämäni ihmishahmossa alkoi silloin, kun me perustimme sirkuksen. Olin väärässä.
Minun elämäni alkoi vasta silloin, kun tapasin hänet. Hän, jonka laulu kohosi palavan kaupunkin huminaakin korkeammalle. Hän, jonka laulu sitoi minut tähän maailmaan kuin kuuluisin siihen.
Vasta silloin minä tunsin todella olevani elossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti